Jerry Hopkinsin ja Danny Sugermanin Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980) on ensimmäinen Jim Morrisonista kirjoitettu elämäkerta. Sittemmin Morrisonin elämästä on varmasti kirjoitettu muitakin elämäkertoja, joista monet ovat varmasti monilla tavoin parempia kuin tämä pioneeriteos. Tartuin Jimiin ennen kaikkea siksi, että se sattui olemaan sopivasti ns. tyrkyllä.

Morrison eli lyhyen mutta tapahtumarikkaan elämän. Hänestä tuli ihailtu ja palvottu tähti vain 21-vuotiaana. Morrison tunnetaan paitsi saavutuksistaan musiikin saralla, myös aikansa tärkeimpänä miespuolisena seksisymbolina. Lähes koko uransa ajan Morrison harmitteli sitä, että hänet nähtiin ensisijaisesti rock-tähtenä, eikä yleisö ottanut häntä vakavasti runoilijana. Julkisuuden luomat paineet ja sisäiset demonit ajoivat Morrisonin jo varhain viattomista päihdekokeiluista sairaalloiseen riippuvuuteen.

Jim on tyyliltään hyvin vanhanaikainen teos. Se pyrkii koostamaan Morrisonin elämästä eheän, suorastaan romaanimaisen kertomuksen, jossa kohtaukset seuraavat sujuvasti toisiaan kuin elokuvassa. Toisin kuin tämän päivän elämäkerrat yleensä, Jim ei ristivalota aihettaan. Teoksessa ei kerrota, kuinka teoksessa kerrotut tiedot on kerätty ja kuka Morrisonin elämästä on sanonut mitäkin. Näin ollen lukija ei voi arvioida eri tietojen luotettavuutta. Jokaisen elämäkerran arvoisen ihmisen elämään liittyy ristiriitaisuuksia ja epäselvyyksiä, joiden selvittelyyn tarvitaan eri kertojien kokemusten vertailua. Jim Morrisonin elämään niitä mahtuu varmasti poikkeuksellisen paljon. Siksi tällainen ”yhteen totuuteen” nojaava lähestymistapa tuntuu erityisen ongelmalliselta juuri Morrisonin elämäkerrassa.

Kirjan luettuani huomasin pohtivani, millainen merkitys tällä teoksella on ollut Morrisonin postuumin tähtikuvan kannalta. Mieleen muistuu Maurice Zolotowin kirjoittama Marilyn Monroen elämä, jolla oli valtava vaikutus siihen, mitä ja millä tavalla Marilynista myöhemmin on kirjoitettu. Juuri Hopkinsia ja Sugermania on luultavasti kiittäminen siitä, että muistamme Jim Morrisonista hänen taiteensa lisäksi ennen kaikkea hänen päihdeongelmansa, moniavioisen elämäntapansa ja ahdistuksensa siitä, että hänen tähti-imagonsa jätti jatkuvasti varjoon hänen runolliset saavutuksensa ja tavoitteensa. En väitä, että tämä olisi jollain tavalla valheellinen kuva Morrisonista – mutta täydellinen se ei varmasti ole. Postuumiin tähtikuvaan mahtuu vain tietty määrä ominaisuuksia, jolloin vähemmän tärkeät ja kiinnostavat ominaisuudet saavat väistyä ja lopulta unohtua.

Eräässä suhteessa jälkimaailma on unohtanut Hopkinsin ja Sugermanin kirjoitukset. Teoksen lopussa spekuloidaan lyhyesti sillä mahdollisuudella, että Morrison ei tosiasiassa olisikaan kuollut Pariisissa heinäkuussa 1971, vaan kenties lavasti oman kuolemansa vetäytyäkseen viettämään rauhallista, tähtikultista irrallista elämää. On kiistämätöntä, että Morrisonin kuolemaan liittyy ratkaisemattomia kysymyksiä. Esimerkiksi hänen kuolinsyynsä on hämärän peitossa, sillä hänen ruumiilleen ei tehty ruumiinavausta. Ainoa Morrisonin läheinen, joka tiettävästi näki hänen ruumiinsa, oli Morrisonin elämänkumppani Pamela Courson, jonka psyykkinen tila ja toisaalta suhde Morrisoniin asetavat hänen luotettavuutensa kyseenalaiseksi. Muut Morrisonin hautajaisiin osallistuneet näkivät vain suljetun arkun. Tätä seikkaa vasten tuntuukin erikoiselta, ettei Morrisonin kuolemaa ole voimakkaammin kyseenalaistettu.

Jim on paitsi Jim Morrison -elämäkerta, myös The Doors -historiikki. Morrison oli erittäin karismaattinen ja omalakinen keulahahmo yhtyeelleen, ja siksi The Doorsia ja Morrisonia on vaikea, aika ajoin jopa mahdoton erottaa toisistaan. Varsinaisissa The Doors -historiikeissa syvennytään varmasti asioihin, joita Jimissä ei käsitellä, mutta bändin uran ja tyylin keskeiset elementit käydään perinpohjaisesti läpi myös tässä Morrison-elämäkerrassa. Teoksessa myös jossain määrin tulkitaan Morrisonin laulutekstejä ja etsitään niihin kytköksiä Morrisonia edeltäneestä kirjallisesta perinnöstä.

Jäin itse kaipaamaan lisätietoja monista Morrisonin elämän kannalta keskeisistä hahmoista: kumppani Pamela Coursonista, musiikkikriitikko Patricia Kennelystä, The Doorsin muista jäsenistä, Morrisonin vanhemmista ja sisaruksista. Erityisen suuri pettymys teoksessa on se, että Pamela Coursonin elämää Morrisonin kuoleman jälkeen ei käsitellä lainkaan. Kukaan tuskin kiistää sitä, että Coursonilla oli äärimmäisen tärkeä rooli Morrisonin elämässä. Siksi on hämmentävää, että hänen elämästään Morrisonin leskenä ei kerrota mitään – ainoastaan se, että Courson kuoli kolme vuotta Morrisonin jälkeen.

En tiedä, miksi Courson edes kiinnostaa minua. Hän muistuttaa monessa suhteessa Nancy Spungenia: kumpikaan näistä naisista ei sinänsä itse tehnyt mitään merkittävää, vaan he nousivat julkisuuteen kuuluisien puolisoidensa rinnalla. He rahoittivat elämisensä ja huumeidenkäyttönsä puolison tienesteillä. Näiden hahmojen asema mahdollistaa helpon ja laiskan elämän, mutta julkisuus ei yleensä esitä heitä kiitollisessa valossa. En todellakaan tiedä, kuinka näihin hahmoihin pitäisi suhtautua – ennen kaikkea heidän tarinansa herättävät minussa sääliä ja surua. Nancysta sentään kirjoitettiin elämäkerta, Pamelasta vastaavaa ei tietääkseni ole tehty.

Jim on oman aikansa tuote ja kiinnostava esimerkki 70-luvun elämäkertakirjallisuudesta. Vanhahtavan tyylin ja jokseenkin yksinkertaisen lähestymistavan vuoksi suosittelisin kuitenkin tarttumaan ensisijaisesti johonkin tuoreempaan Morrison-elämäkertaan – parempiakin teoksia aiheesta on varmasti kirjoitettu. Oma painokseni on lisäksi täynnä kirjoitusvirheitä, jotka toivottavasti on korjattu myöhempiin painoksiin.

Jerry Hopkins & Danny Sugerman: Jim (No One Here Gets Out Alive, 1980, suom. 1981)
Lukuhaasterasti: 35. Kirjan nimessä on erisnimi.
Mistä peräisin: Lapsuudenkodin kirjahyllystä.