Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (1895/2014) arvostelu

Keltainen kuningas
Keltainen kuningas (1895)

Robert W. Chambersin Keltainen kuningas -novellikokoelma koki uuden tulemisen vuonna 2014 True Detective -sarjan ensimmäisen kauden myötä. Kuten moni muukin, menin ja ostin kirjan englanninkielisen laitoksen saman tien True Detectiven innoittamana. Myöhemmin saman vuonna teoksesta ilmestyi suomenkielinen käännös. Tänä vuonna luin sekä alkukielisen kokoelman että suomennoksen.

Teos koostuu kymmenestä novellista, joista neljä ensimmäistä sijoittuvat jonnekin Edgar Allan Poen ja H. P. Lovecraftin kirjallisten linjojen välimaastoon. Viimeiset neljä puolestaan ovat varsin perinteisiä kertomuksia taiteilijanelämästä, rakkaudesta ja aikuistumisesta. Kokoelman kaksi keskimmäistä novellia ovat kummajaisia, joita on hankala sijoittaa genrekentällä minnekään.

Laitetaas tähän väliin hieman musiikkia. Fraasi ”where black stars hang” toistuu teoksessa muutamaan kertaan. On vaikea kuvitella, että Lustmordin The Place Where the Black Stars Hang -klassikkoalbumin nimen yhtäläisyys tähän fraasiin olisi sattumaa. Hiton hyvä levy, ei voi muuta sanoa. (Ja ei – tätä ei käännetä suomeksi muotoon ”missä mustat starat hengailee”).

Neljää kauhunovellia yhdistää mystinen Keltainen kuningas -näytelmä, jonka huhutaan tekevän lukijoistaan mielipuolia. Näytelmä on kuin hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä: novellien hahmot himoitsevat tuota vaarallista, monissa maissa kiellettyä teosta, vaikka tietävät sen sivuilla piilevästä vaarasta. Chambers tekee viisaasti jättäessään näytelmän täsmällisen sisällön paljastamatta: tuntematon kauhistuttaa paljon enemmän kuin mikään kuvitelavissa oleva. Saamme kyllä tietää muutamia yksityiskohtia näytelmän sisällöstä, mutta kokonaiskuvaa emme voi muodostaa.

Teoksen ensimmäinen novelli, ”Maineiden paikkaaja” (”Repairer of Reputations”) on kerronnallisesti ehkäpä kokoelman kiinnostavin. Novellin minäkertoja on erinomainen esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Nuori minäkertoja Hildred on kolauttanut päänsä hevosen selästä pudotessaan ja joutunut tämän seurauksena viettämään aikaa mielisairaalassa. Hildred visioi vallankaappausta, jonka takana ovat kosmiset voimat ja jonka hän on valmis toimeenpanemaan teoksen nimihahmon eli ”maineiden paikkaajana” toimivan herra Wilden avulla. Juuri kertojan epäluotettavuuden vuoksi novelli aukeni minulle alkukielellä melko huonosti, ja suomennos selvensi monia epäselviksi jääneitä kysymyksiä.

Teoksen toinen kertomus, ”Naamio” (”The Mask”) kertoo kahdesta nuoresta taiteilijasta ja naisesta, joita he molemmat rakastavat. Toinen heistä keksii keinon jähmettää eläviä kasveja ja eläimiä patsaiksi. Asetelma tuo vahvasti mieleen Poen ”The Oval Portrait” -novellin, jossa niin ikään käsitellään taiteen, elämän ja kuoleman välistä kolmiyhteyttä. ”Naamio” on neljästä kauhunovellista vähiten ”kauhumainen”; osaltaan se muistuttaa huomattavasti kokoelman loppupään taiteilijanovelleja.

Myös ”Lohikäärmeen pihalla” (”In The Court of the Dragon”) tuo mieleen Poen novellit, erityisesti ”The Man in the Crowd” -kertomuksen. Myös tämän novellin minäkertojana on nuori mies, joka on pahaksi onnekseen tutustunut Keltainen kuningas -näytelmään. Hän tulee etsimään turvaa ja mielenrauhaa jumalanpalveluksesta, jossa hän kuitenkin kohtaa demonisen olennon. Tämä olento alkaa seurata ja vainota minäkertojaa ympäri Pariisia. Novelli on taskukokoinen helmi – kompakti ja tasapainoinen. Pidän aivan erityisesti novellin päätösvirkkeestä, joka hehkuu kosmista kauhua:

Sitten vajosin syvyyksiin ja kuulin Keltaisen Kuninkaan kuiskaavan sielulleni: ”Kuinka kauhistuttavaa onkaan vaipua elämän jumalan käsivarsille!”

”Keltainen merkki” -novelli on tämän novellikokoelman huipentuma ja ”pääkertomus”. Kuten ”Naamio”, myös tämä novelli keskittyy nuoren taiteilijan ja hänen rakastettunsa suhteen kehittymiseen – ja heidän luhistumiseensa sitä mukaa, kun ne tutustuvat Keltainen kuningas -näytelmään. ”Keltainen merkki” on oma suosikkini kokoelman teksteistä. Se on myös teoksen ”lovecraftilaisin” ja pelottavin teksti. Mukana on myös aavistus makaaberista, väkivaltaan ja mädännäisyyteen nojaavasta kauhukuvastosta, josta muissa novelleissa (ehkäpä ”Maineiden korjajaa” lukuun ottamatta) pysytellään erossa.

Teoksen puolimatkaa merkkaa kaksi kokoelman outolintua: scifin ja fantasian suuntaan taittava ”Demoiselle d’Ys” sekä runomainen ”Profeetan paratiisi”. Viimeksi mainitusta en saanut mitään otetta, joten ei enempää kommentteja siitä. ”Demoiselle d’Ys” puolestaan on kaunis ja melankolinen tarina nuorukaisesta, joka hukkaa itsensä vieraaseen maisemaan ja kohtaa siellä rakkautensa. Myös tämä novelli tuo vahvasti mieleen Poen ”boy meets girl and then she dies” -novellit – niinkin vahvasti, että olisin voinut uskoa tämän tekstin kokonaan Poen kirjoittamaksi.

Ja sitten ovat teoksen katunovellit, joista kukin kuvaa Pariisin Latinalaiskortteliin asettuneiden, nuorten amerikkalaistaiteilijoiden yhteisöä: ”Neljän tuulen katu”, ”Ensimmäisen ammuksen katu”, ”Niittyjen neidon katu” ja ”Rue Barrée” (eli suomeksi ”suljettu katu”). En pysty kommentoimaan näitä novelleja erikseen – niin samankaltaisia ne keskenään ovat. Nuori amerikkalainen taiteilija asettuu latinalaiskortteliin ja rakastuu ranskattareen – vain huomatakseen, että hänen rakkautensa tiellä on este. Sen jälkeen este poistuu, tai sitten ei. Sama kaava kaikissa.

En sano että nämä novellit olisivat huonoja, mutta kieltämättä koin lievää pitkästymistä niitä lukiessani. Oikeastaan juuri näiden novellien vuoksi päätin lukea teoksen myös suomeksi – oliko minulta jäänyt englanninkielisissä teksteissä jotakin tärkeää ymmärtämättä, vai miksi neljä viimeistä tarinaa tuntuivat niin kovin… yhdentekeviltä? Ei ollut. Nämä novellit ovat yksinkertaisesti tylsiä, luki niitä millä kielellä tahansa.

King in yellow
King in Yellow; englanninkielisen laitoksen kansi

Sananen lukemistani laitoksista: Englanninkielinen nide on kenties rumin koskaan näkemäni kirja. Kannen maalaus on niin tökerö ja amatöörimäinen, että silmiin koskee. Sisäsivujen taitossa en näe kuitenkaan ongelmaa. Suomenkielisen laitoksen kansi on kyllä näyttävä, mutta ei mielestäni sovi Chambersin kauhutarinoiden henkeen – tämän kannen perusteella voisi kuvitella, että kirja on jonkinlainen Alien– ja The Mummy -elokuvasarjojen sekasikiö.

Kumpaankaan laitokseen ei ole vaivauduttu kirjoittamaan varsinaista johdantoa tai esipuhetta, mitä pidän erittäin vakavana puutteena. Erityisen ikävää tämä on suomenkielisessä laitoksessa – Chambers kun ei ole suomalaisille lukijoille järin tuttu, joten johdanto olisi ehdottomasti tullut tarpeeseen. Takakannessa sentään valotetaan hieman Chambersin kirjailijahahmoa ja sitä, mistä hänet tänä päivänä tunnetaan.

Englanninkielisessä teoksessa on kyllä ”johdantona” H. P. Lovecraftin kirjoittama, kahden kappaleen mittainen luonnehdinta Chambersin tuotannosta. Tämä ”johdanto” on irrotettu Lovecraftin vuonna 1927 julkaistusta Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa -teoksesta, eikä se siis erityisesti auta lukijaa hahmottamaan Chambersin merkitystä tai perintöä tämän päivän näkövinkkelistä. Myös takakanteen on painettu Lovecraftin tekstiä. Kyllä on tämän laitoksen toimittajaa laiskottanut!

Chambersia verrataan ja rinnastetaan nykyään ennen kaikkea Lovecraftiin – kaipa lähinnä siksi, että Lovecraft imi vaikutteita Chambersilta ja lainasi osia tämän kehittämästä tarinastosta omaan Cthulhu-mythokseensa. Chambersin novellit muistuttavat kuitenkin mielestäni selvästi enemmän Poen kertomuksia kuin Lovecraftin tuotantoa. Tämä ei sinänsä häiritse minua, itsehän pidän Poen tarinoista yli kaiken. Lovecraftia ja lonkeroita odottaville lukijoille Chambersin novellit saattavat kuitenkin tuottaa pettymyksen.

Robert W. Chambers: King in Yellow (1895)
Lukuhaasterasti: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä -> myyntiin.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (King in Yellow, 1895, suom. 2014)
Lukuhaasterasti: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.
Mistä peräisin: Kirjastosta.
Keltainen kuningas @ Adlibris

 

Thomas Love Peacock: Painajaisluostari (1818) arvostelu

Painajaisluostari Thomas Love Peacock
Painajaisluostari (1818)

Thomas Love Peacockin Painajaisluostari-suomennos (1818, suom. 2016) jatkaa goottilaisen romaanin klassikoiden suomennosten sarjaa. Onko goottilaisten romaanien käännöksille tosiaan juuri nyt erityistä kysyntää, vai miksi kustantajat ovat juuri 2010-luvulla villiintyneet tekemään suomennoksia, sitä on tiedä – pääasia, että luettavaa riittää. Horace Walpolen Otranton linna, Ann Radcliffen Udolpho, E. T. A. Hoffmannin Serkkuni kulmaikkuna… ja nyt Painajaisluostari. Jes! Mitäs seuraavaksi? Voisiko joku suomentaa Charles Brockden Brownin Wielandin? Se tunnetaan Suomessa aivan luvattoman huonosti.

Painajaisluostarissa goottilainen romaani taivutetaan satiiriksi. Jane Austen teki saman jo parikymmentä vuotta ennen Peacockia: romanttisen liikkeen ja goottilaisen romaanin traditioilla leikittelevä Northanger Abbey valmistui jo 1700-luvun lopulla, mutta se julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen, vuonna 1817 – siis vain vuosi ennen Painajaisluostarin ilmestymistä. En  tiedä, pyrkikö Peacock tietoisesti viittaamaan omassa romaanissaan Northanger Abbeyhyn tai oliko hän edes lukenut sitä; silti näen väkisinkin näissä teoksissa paljon samaa.

Peacockin romaanista lienee vaikea saada yhtään mitään irti, mikäli goottilaisen romaanin ihanteet ja romantiikan ajan kirjalliset hahmot eivät ole lainkaan tuttuja. Onhan selvää, että satiiria voidaan ymmärtää ainoastaan silloin, kun lukija tuntee satiirin kohteen. Painajaisluostari ei tyydy laskemaan leikkiä pelkästään romanttisen liikkeen kustannuksella, vaan  piikittelee häikäilemättä tiettyjä romanttisen kirjallisuuden merkkihahmoja; romaaniin on kirjoitettu selkeät vastineet muun muassa Percy Bysshe Shelleylle ja hänen kahdelle vaimolleen (joista myöhäisempi oli muuan Mary Shelley), Samuel Taylor Coleridgelle sekä lordi Byronille. Jos lukija ei tunnista romaanista näitä hahmoja, jää hän paljosta paitsi. – On erinomaista, että romaanin suomennokseen on liitetty Peacockin lyhyt elämäkerta ja selvennys siitä, kuka romaanin hahmoista vastaa kutakin tosielämän henkilöä.

Painajaisluostari on romaani, jossa ei tapahdu juuri mitään. Teoksen henkilöt – joita on sullottu näinkin lyhyeen romaaniin melkoinen määrä – kerääntyvät Painajaisluostariksi nimettyyn sukukartanoon ja viettävät leppoisia päiviä runsaiden aterioiden ja kultivoituneiden keskustelujen merkeissä. Kokoontumista isännöi Painajaisluostarin omistaja, vuokratuloilla elävä leskimies Glowry, joka yrittää järjestää ainoaa poikaansa Scytrophia avioliiton satamaan. Scytroph ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan, vaan viettää aikansa mieluummin hautoen yleviä yhteiskunnallisia ideaaleja. Romaanin tarina-aines kiteytyy pitkälti Scytrophin kasvun ja lemmenhuolten ympärille. Pääpaino ei kuitenkaan ole tapahtumissa, vaan dialogeissa ja henkilöhahmojen välisissä jännitteissä.

Painajaisluostari oli erittäin kiinnostava lukukokemus hitaan ja hankalan huumorinsa vuoksi. Tarkoitan hankalalla sitä, ettei satiiri aukea kenelle tahansa. Lukijalta edellytetään melkoisesti taustatietoa, jotta Painajaisluostarin huumorista saa mitään irti. Sen lisäksi häneltä vaaditaan kärsivällisyyttä; Painajaisluostarin tyyli on erittäin kaukana siitä sketsityyppisestä, iskevästä ja räjähtävästä huumorista, jota tänä päivänä niin kovasti harrastetaan. Huumori on punottu taitavasti ja pienin elkein keskustelujen lomaan. Moni varmasti pitää tällaista tyyliä tänä päivänä tylsänä ja vetelänä. Itse kuitenkin nautin Painajaisluostarin huumorista suuresti.

Painajaisluostari on hieman epärytminen ja outo kokonaisuus. Teoksessa on mittaansa nähden valtavasti henkilöhahmoja, eikä kaikkien läsnäololle romaanissa löydy järkevää perustetta. Lisäksi eräs merkittävä, tosielämän Mary Shelleyta vastaava hahmo ilmestyy kuvioon vasta aivan lopussa. Tämä ratkaisu tekee romaanista käytännössä ”takapainoisen”: tapahtumat alkavat kiihtyä vasta siinä vaiheessa, kun romaanista on lukematta enää parikymmentä sivua. – Toisaalta hyvin monet goottilaiset romaanit tuntuvat mielestäni jokseenkin epätahtisilta; ehkä ongelma ei siis oikeasti ole romaaneissa, vaan siinä, etten 2010-luvun näkövinkkeliin tottuneena yksinkertaisesti osaa lukea niitä ”oikein”.

Miten vain, on mahtavaa että tämäkin klassikko on vihdoin mahdollista lukea suomeksi.

Thomas Love Peacock: Painajaisluostari (Nightmare Abbey, 1818, suom. 2016)
Lukuhaasterasti: 23. Käännöskirja.
Mistä peräisin: arvostelukappale suomenkielisen käännöksen kustantajalta (Nordbooks).

Painajaisluostari @ Adlibris

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu – The Great Gatsby (1925) arvostelu

Kultahattu kansi
Kultahattu – The Great Gatsy (1925)
Kultahattu 2013
Vuonna 2013 julkaistun leffapokkarin kansi.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu – The Great Gatsby (1925, suom. 1974?)
Lukuhaasterasti: 44. Klassinen rakkausromaani.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Taas pientä fuskua lukuhaasteessa: Kultahattu ei ehkä ole klassinen rakkausromaani, eikä kaikkein tiukimpien määritelmien mukaan kenties edes rakkausromaani. En vain mitenkään voisi päästä tämän lähemmäs haasteen rakkausromaanislottia, joten tehdään nyt näin. En tajunnut, että Kultahattu voisi sopia kyseiseen slottiin, ennen kuin puolisoni ihmetteli kirjan kannen nähdessään: ”Mitä ihmettä sä luet, jotain harlekiinia?” Kommenttia on helppo ymmärtää, sillä olin valinnut kirjaston hyllystä vuonna 1987 ilmestyneen painoksen, jonka kansi on tuossa vasemmalla. Jep, voisin itsekin luulla mokomaa harlekiiniksi. (Tarjolla olisi ollut myös vuonna 2013 ilmestynyt leffapokkari tyylikkäällä Leonardo-kannella. Halusin kuitenkin lukea romaanin romaanina enkä elokuvakäsikirjoituksen esiasteena. – //edit: Jälkikäteen hoksasin, että myös vuoden 1987 painos on tavallaan leffapokkari: kansikuvassa poseeraavat Mia Farrow ja Robert Redford, jotka näyttelivät vuonna 1974 ensi-iltaan tulleessa Kultahattu-adaptaatiossa.)

Yllättävää kyllä, kannen ilme enteilee kirjan sisällön tyyliä hyvin. Teoksen (käännös)kieli oli paikoin varsin lähellä harlekiinien hattaraista, tunnevetoista ja adverbipitoista kieltä. Olisin odottanut näin maineikkaalta teokselta hieman kunnianhimoisempaa ilmaisua. Miettikääpä tätä: ”Puhelin soi sisällä hätkähdyttävästi — —.” Hätkähdyttävästi, mitä hittoa! Kuulostaako puhelimen sointi eri aikoina erilaiselta? Onko se välillä hätkähdyttävää ja välillä taas ei? Entäs tämä: ”Hänen katseensa pälyili ympäriinsä uhkaavasti ja hän nauroi riipaisevasti — —.” Adverbien määrä on aivan mahdoton, eikä sitä voi antaa täysin anteeksi edes julkaisuajankohdan huomioon ottaen. Suomentajaa tästä ei voi syyttää – teon tapaa kuvaavat ilmaisut eivät tupsahtele käännökseen tyhjästä (ellei kyseessä sitten ole aivan ammattitaidoton kääntäjä). – Se teoksen kielestä.

Kultahatun tarinan kertoo Nick Carraway, joka on todistajakertoja – siis kertoja, joka on läsnä teoksen tapahtumissa eräänlaisena sivustakatsojana. Usein tällaisia kertojia käytetään lähinnä sellaisissa teoksissa, joissa on eleginen sävy. Tarina pannaan muistiin, jotta sen varsinainen päähenkilö – tässä tapauksessa Jay Gatsby – ei vaipuisi unohduksiin. Todistajakertojalle tyypilliseen tapaan Carraway suhtautuu päähenkilöön jokseenkin ihailevasti, mutta pystyy katsomaan tätä myös kriittisellä silmällä.

Carraway on nuori pörssimeklari, joka vuokraa pahaisen mökin Long Islandilta. Käytyään taloksi hänelle selviää, että naapurin loisteliaassa kartanossa asuu salaperäinen herra Gatsby, joka viihdyttää kaupungin juhlakansaa mahtipontisilla iltamilla. Kuitenkin vain harva on tavannut Gatsbyn, ja vielä harvempi tietää mitään Gatsbyn taustasta. Kun Carraway sitten saa kutsun Gatsbyn juhliin, tarttuu hän oitis tilaisuuteen.

Carrwawayn mökin lähistöllä asuu myös Nickin pikkuserkku Daisy ja tämän aviomies Tom Buchanan. Daisyn ja Tomin elämän komeat puitteet tuoksuvat vanhalle rahalle. Nuoren parin liitto kuitenkin rakoilee: Tomilla on rakastajatar, mistä Daisy on hyvin tietoinen. Nickin kohtaamisia Daisyn ja Tomin kanssa leimaa jännitteisyys ja riitaisuus. Onneksi läsnä on usein myös Daisyn kaunis ystävätär Jordan Baker, johon Nick pikku hiljaa ihastuu.

Kultahatun tarinaa viedään eteenpäin ennen kaikkea erilaisten juhlien ja yhteisten aterioiden merkeissä. Värikkäimpiä näistä ovat Gatsbyn massiiviset juhlat, joissa jatsi soi ja sampanja virtaa. Muodolliset kohtaamiset ihmisten kanssa ruuan tai juoman äärellä ovat varmasti keskeisin syy sille, miksi romaania on ylistetty 20-luvun jazz-elämän kuvaajana – ja myös sille, miksi kirjasta on tehty niin monia elokuva-adaptaatioita. Yllättävää kyllä, nämä seikat ovat tekstissä vain pintaa. Ytimeltään romaani on variaatio perinteisestä ”poika rakastuu tyttöön, rakastuuko tyttö poikaan?” -tarinasta. Persoonallista ja omaperäistä romaanissa ovat villien juhlien kuvakset, ei itse tarina.

Ei pidä unohtaa myöskään Gatsbyn nousukashahmoa, joka on upea luomus. Gatsby on amerikkalaisen self-made manin perikuva: hän on rakentanut omaisuutensa tyhjästä, ottamalla valtavia riskejä ja solmimalla suhteita oikeisiin ihmisiin. Rahalla ei kuitenkaan voi ostaa rakkautta tai onnea. Lopulta näyttää ilmeiseltä, että materiaalinen hyvä ovat Gatsbylle vain välikappaleita – hänen päätavoitteensa on tulla rakastetuksi. Ajatus ei ole uusi tai omaperäinen, mutta sen varaan voi rakentaa aina yhden kirjan lisää.

Teos kuvaa ansiokkaasti myös yhteiskunnan eriarvoisuutta. Kirjassa kärsivät nimenomaan ne, jotka kuuluvat syntyjään alaluokkaan. Vanhan rahan etuisuuksista nauttivat eivät saa nenilleen, vaikka kohtelevat kanssaihmisiään huonosti. Seuraukset heidän töppäilyistään kantavat ne, jotka ovat sattuneet syntymään huonompiin perheisiin. Luokkaretkeily on teoksen maailmassa vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta.

Hyvin toimeentulevat keskushahmot voisivat kenties välttyä kohtaamasta köyhempää kasanosaa, ellei tie Long Islandin ja New Yorkin välillä kulkisi teollisuusjätteellä kuorrutetun Tuhkalaakson läpi (ja ellei Tomin rakastajatar olisi Tuhkalaakson asukkeja). Junalla kulkevien on pakko pysähtyä Tuhkalaaksoon nostosillan vuoksi ”vähintään minuutiksi”. Tomusta ja köyhyydestä ei yläluokkakaan pääse koskaan eroon, vaan joutuu aina kaupunkiin kulkiessaan sietämään sen läsnäoloa.

Tuhkalaaksoa valvovat tohtori T. J. Eckleburgin kasvottomasti silmät, jotka tuijottavat junamatkustajia haalistuneesta optikkoliikkeen mainoksesta kellastuneiden silmälasien läpi. Mainoksen jättiläismäiset silmät ovat koko romaanin kiinnostavimpia motiiveja. ”Jumala näkee kaiken”, toteaa eräs henkilöhahmoista silmiin viitaten. Itse näkisin silmien kuitenkin liittyvän laajempaan valvontaan ja kontrolliin – jota tosin Jumalan katsekin tavallaan edustaa. Teoksen henkilöt eivät ole vapaita, vaan heidän valintojaan rajoittavat muun muassa sopivaisuuden säännöt, mielihalut ja epärehellisyys (sekä itseä että muita kohtaan).

En muista, milloin viimeksi olen lukenut yhtä helpon kirjan kuin Kultahattu. Helpolla en tarkoita sitä, että se olisi tyhjänpäiväinen, vaan sitä, että lukukokemus oli nopea ja helposti sulava. Kieltämättä kielen kökköisyys häiritsi minua, mutta ei niin paljon kuin esimerkiksi eräässä toisessa kirjassa. (Heh: joissain piireissä tällaista rinnastusta pidetään varmaankin pyhäinhäväistyksenä.)

Kultahattu – The Great Gatsby @ Adlibris

Yövieraat (1986) arvostelu – Pintapuolinen painajainen (ja pieni myyttiekskursio)

gothic
Yövieraat (1986)

Yövieraat (Gothic, Iso-Britannia 1986) on elokuva englantilaisen (myöhäis)romanttisen kirjallisuuden keskushahmoista. Se pohjautuu hyvin höllästi tositapahtumiin: Vuonna 1816 runoilija Percy Shelley matkusti nuoren vaimonsa Mary Shelleyn kanssa Geneve-järven rannalla sijaitsevaan Villa Diodatiin tapaamaan runoilijan ystävää, lordi Byronia. Paikalla oli myös Byronin henkilääkäri John Polidori. Eräänä iltana seurueessa syntyi ajatus tarinankerrontakilpailusta: jokainen pyrkisi kertomaan seurueelle mahdollisimman pelottavan kauhutarinan. Byron sai aikaiseksi ihan kiinnostavan vampyyrikertomuksen. Sen pohjalta Polidori myöhemmin työsti oman Vampyyri-novellinsa (1819), jota voidaan pitää nykyaikaisen vampyyrikirjallisuuden esiasteena. (Vertailun vuoksi: Bram Stokerin Dracula ilmestyi vuonna 1897, siis lähes 80 vuotta Polidorin Vampyyrin jälkeen. Vastoin yleistä harhaluuloa Dracula ei siis ole mikään vampyyriaiheen pioneeriteksti – sen merkitys ja ansiot ovat jossakin aivan muualla.)

Kaikkein tunnetuin Villa Diodatin kerrontakilpailun hedelmä on kuitenkin Mary Shelleyn romaani Frankenstein (1818), jonka vaikutus tieteiskirjallisuuteen ja 1900-luvun kauhuelokuviin on järkyttävän suuri. Olen kuullut väitettävän, että Frankenstein olisi maailman elokuva-adaptoiduin romaani. Väite voi hyvin pitää paikkansa.

GOTHIC-seurue
Mary Shelley, Claire, Byron ja Percy Shelley.

Yövieraat ei kuitenkaan kerro varsinaisesti siitä, kuinka nämä tarinat syntyvät, vaan tarjoaa eräänlaisen tulkinnan siitä, millaisissa olosuhteissa ne luotiin. Tarinoiden kertomiseen kyllä viitataan dialogissa, mutta varsinaisten kerrontatilanteiden osuus jää kovin vähäiseksi. Sen sijaan keskitytään henkilöhahmojen välisten ristiriitojen ja heidän yksityisten ongelmiensa käsittelyyn. Ja niitähän riittää: Mary (Natasha Richardson) on vastikään menettänyt pienen lapsensa, henkilääkäri Polidori (Timory Spall) on neuroottisempi tapaus kuin yksikään hoidettavistaan, Byron (Gabriel Byrne) leikittelee nuoren Clairen (Myriam Cyr) tunteilla, ja Percy Shelleyn (Julian Sands) mielenterveys kiikkuu muuten vain hataralla pohjalla. Ei mene kauaakaan, kun Villa Diodatin käytävät täyttyvät huudoista, juoksuaskelista ja harhanomaisista näyistä.

GOTHIC-katse
Claire näyttää mallia hypnoottis-magneettisesta katseesta.

Käsikirjoittajat ovat ottaneet varsin suuria vapauksia tapahtumien kulun suhteen. Tosiasioiden kustannuksella korostetaan romantiikan hengessä henkilöiden sisäisiä elämyksiä. Ohjaaja Ken Russell on myös muissa elokuvissaan kunnostautunut subjektiivisen, harhanomaisen kokemuksen ja objektiivisen maailman outouden yhdistämisessä, eikä Yövieraat tee tässä poikkeusta: usein on vaikea arvata, onko jokin asia henkilöhahmon kokemaa harhaa vai osa todellista tapahtumakulkua.

GOTHIC-ovet
Elokuvassa nähdään muutamia kohtauksia, joissa tunnekokemuksesta on saatu puristettu esiin kaikki oleellinen.

Yövieraat ei ole järin kiitollinen analysoitava. Syyt ja vaikutteet Mary Shelleyn suurromaanin synnyn taustalla esitetään ylimalkaisesti ja naiivein taustaoletuksin. Elokuva on leimallisesti modernin ajan tuote: näyttämöllepanosta ja näyttelijäntyöstä paistaa se tosiasia, että elokuvan henkilöhahmot, tapakulttuuri ja henki on ainoastaan naamioitu 1800-luvun malliin. Kauhuromantiikasta ja sille ominaisesta psyyken kompleksisuudesta elokuva ei onnistu kertomaan oikeastaan yhtään mitään.

Tämä on sinänsä pettymys. Odotin nimittäin elokuvan promomateriaalin, ennen kaikkea julisteen perusteella nimenomaan kauhuromantiikan sisäisyyden luotausta. Ei tarvitse olla kummoinenkaan taiteentuntija huomatakseen, että elokuvan juliste on pastissi romantikkotaiteilja Henry Fuselin The Nightmare -maalauksesta, jota arkkityyppisempää viittausta kauhuromantiikkaan saa etsiä.

THE NIGHTMARE
The Nightmare (1781)

Elokuvassa kyllä on maalausta jäljittelevä kohtaus, joka jää kuitenkin lähinnä pelkäksi nokkelaksi kuriositeetiksi. Sigmund Freud teki mielen tiedostamattomasta puolesta ehkä vähän liiankin keveän käsiteltävän, niin triviaaleiksi sen representaatiot tuntuvat nykykulttuurissa muodostuvan. (Ja nyt mennäänkin jo aika kauas itse aiheesta.)

The Nightmare -maalaukseen liittyy sanaleikki: nightmare on paitsi painajainen, myös night-mare eli yö-tamma (siksi vasemman laidan musta hevonen) ja yö-mara. Ai mikä? Mara on pohjoisissa kansantaruissa esiintyvä pahantahtoinen henkiolento, joka saa ihmiset näkemään painajaisia istumalla heidän rintakehänsä tai vatsansa päällä – aivan samalla tavalla kuin maalauksen ja elokuvajulisteen pikku-ukot. Hengittäminen vaikeutuu ja unesta tulee levotonta.

Itse asiassa monien eurooppalaisten kielten painajaista merkitsevät sanat – englannin nightmare, ruotsin mardröm, islannin martröð, norjan mareritt, tanskan mareridt – juontavat juurensa juuri maran nimestä. Kaksi viimeksi mainittua sanaa merkitsee kirjaimellisesti maran ratsastusta, mikä viittaa uskomukseen, jonka mukaan marat ratsastivat öisin talojen hevoset henkihieveriin. Ja mihinkäs ne hevoset länsimaisessa symboliperinteessä liitettäisiin, ellei juuri seksuaalisuuteen. Seksuaalisuuteen, joka muotoutuu sanoiksi ja kuviksi usein juuri unissa. – Myös buddalaisessa mytologiassa tunnetaan mara-demoni, joka lähetti kolme tytärtään kirvoittamaan Gautama Buddhassa märkiä unia. Se, onko buddhalaisella ja pohjoismaalaisella maralla jotain tekemistä keskenään, lienee melko tulkinnanvarainen detalji.

Entä suomen kielen painajainen? Sekin on kiinnostava sana. Suomalaisessa mytologiassa painajainen oli maran kaltainen olento, joka myös istuu painajaisunen aikana ihmisen rintakehän päällä, siis painaa tämän keuhkoja, jolloin henki ei tahdo kulkea. Painajainen on siis jokin, joka painaa.

Tästä kaikesta mieleeni tulee vahvasti pari vuotta sitten Suomessa festarikierroksella pyörähtänyt Borgman (Alankomaat/Belgia/Tanska 2013), jossa mara-aihetta on hyödynnetty järkyttävän kiinnostavalla tavalla. Tästäkin elokuvasta on tulossa juttua aivan pian, luultavasti Aseman puolelle.

Voi taivas, millaisille sivupoluille olen taas eksynyt. Annan vielä Yövieraille tähdet, sitten sinetöin tämän merkinnän.

*****