Thomas Love Peacockin Painajaisluostari-suomennos (1818, suom. 2016) jatkaa goottilaisen romaanin klassikoiden suomennosten sarjaa. Onko goottilaisten romaanien käännöksille tosiaan juuri nyt erityistä kysyntää, vai miksi kustantajat ovat juuri 2010-luvulla villiintyneet tekemään suomennoksia, sitä on tiedä – pääasia, että luettavaa riittää. Horace Walpolen Otranton linna, Ann Radcliffen Udolpho, E. T. A. Hoffmannin Serkkuni kulmaikkuna… ja nyt Painajaisluostari. Jes! Mitäs seuraavaksi? Voisiko joku suomentaa Charles Brockden Brownin Wielandin? Se tunnetaan Suomessa aivan luvattoman huonosti.
Painajaisluostarissa goottilainen romaani taivutetaan satiiriksi. Jane Austen teki saman jo parikymmentä vuotta ennen Peacockia: romanttisen liikkeen ja goottilaisen romaanin traditioilla leikittelevä Northanger Abbey valmistui jo 1700-luvun lopulla, mutta se julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen, vuonna 1817 – siis vain vuosi ennen Painajaisluostarin ilmestymistä. En tiedä, pyrkikö Peacock tietoisesti viittaamaan omassa romaanissaan Northanger Abbeyhyn tai oliko hän edes lukenut sitä; silti näen väkisinkin näissä teoksissa paljon samaa.
Peacockin romaanista lienee vaikea saada yhtään mitään irti, mikäli goottilaisen romaanin ihanteet ja romantiikan ajan kirjalliset hahmot eivät ole lainkaan tuttuja. Onhan selvää, että satiiria voidaan ymmärtää ainoastaan silloin, kun lukija tuntee satiirin kohteen. Painajaisluostari ei tyydy laskemaan leikkiä pelkästään romanttisen liikkeen kustannuksella, vaan piikittelee häikäilemättä tiettyjä romanttisen kirjallisuuden merkkihahmoja; romaaniin on kirjoitettu selkeät vastineet muun muassa Percy Bysshe Shelleylle ja hänen kahdelle vaimolleen (joista myöhäisempi oli muuan Mary Shelley), Samuel Taylor Coleridgelle sekä lordi Byronille. Jos lukija ei tunnista romaanista näitä hahmoja, jää hän paljosta paitsi. – On erinomaista, että romaanin suomennokseen on liitetty Peacockin lyhyt elämäkerta ja selvennys siitä, kuka romaanin hahmoista vastaa kutakin tosielämän henkilöä.
Painajaisluostari on romaani, jossa ei tapahdu juuri mitään. Teoksen henkilöt – joita on sullottu näinkin lyhyeen romaaniin melkoinen määrä – kerääntyvät Painajaisluostariksi nimettyyn sukukartanoon ja viettävät leppoisia päiviä runsaiden aterioiden ja kultivoituneiden keskustelujen merkeissä. Kokoontumista isännöi Painajaisluostarin omistaja, vuokratuloilla elävä leskimies Glowry, joka yrittää järjestää ainoaa poikaansa Scytrophia avioliiton satamaan. Scytroph ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan, vaan viettää aikansa mieluummin hautoen yleviä yhteiskunnallisia ideaaleja. Romaanin tarina-aines kiteytyy pitkälti Scytrophin kasvun ja lemmenhuolten ympärille. Pääpaino ei kuitenkaan ole tapahtumissa, vaan dialogeissa ja henkilöhahmojen välisissä jännitteissä.
Painajaisluostari oli erittäin kiinnostava lukukokemus hitaan ja hankalan huumorinsa vuoksi. Tarkoitan hankalalla sitä, ettei satiiri aukea kenelle tahansa. Lukijalta edellytetään melkoisesti taustatietoa, jotta Painajaisluostarin huumorista saa mitään irti. Sen lisäksi häneltä vaaditaan kärsivällisyyttä; Painajaisluostarin tyyli on erittäin kaukana siitä sketsityyppisestä, iskevästä ja räjähtävästä huumorista, jota tänä päivänä niin kovasti harrastetaan. Huumori on punottu taitavasti ja pienin elkein keskustelujen lomaan. Moni varmasti pitää tällaista tyyliä tänä päivänä tylsänä ja vetelänä. Itse kuitenkin nautin Painajaisluostarin huumorista suuresti.
Painajaisluostari on hieman epärytminen ja outo kokonaisuus. Teoksessa on mittaansa nähden valtavasti henkilöhahmoja, eikä kaikkien läsnäololle romaanissa löydy järkevää perustetta. Lisäksi eräs merkittävä, tosielämän Mary Shelleyta vastaava hahmo ilmestyy kuvioon vasta aivan lopussa. Tämä ratkaisu tekee romaanista käytännössä ”takapainoisen”: tapahtumat alkavat kiihtyä vasta siinä vaiheessa, kun romaanista on lukematta enää parikymmentä sivua. – Toisaalta hyvin monet goottilaiset romaanit tuntuvat mielestäni jokseenkin epätahtisilta; ehkä ongelma ei siis oikeasti ole romaaneissa, vaan siinä, etten 2010-luvun näkövinkkeliin tottuneena yksinkertaisesti osaa lukea niitä ”oikein”.
Miten vain, on mahtavaa että tämäkin klassikko on vihdoin mahdollista lukea suomeksi.
Thomas Love Peacock: Painajaisluostari (Nightmare Abbey, 1818, suom. 2016)
Lukuhaasterasti: 23. Käännöskirja.
Mistä peräisin: arvostelukappale suomenkielisen käännöksen kustantajalta (Nordbooks).
Taikalyhty – Elokuvablogi 