Z. Topelius: Morsian ja muita kauhunovelleja (2013) arvostelu

morsian topelius
Morsian ja muita kauhunovelleja (2013)

Topelius ja kauhuromantiikka – mikä ihana yhdistelmä! Morsian ja muita kauhunovelleja kätkee kansiensa väliin neljä Topeliuksen novellia, joista kukin voidaan laskea kauhu- tai vähintään jännitysgenreen. Kertomusten taso vaihtelee paljon.

Oma suosikkini novelleista on kokoelman avaava Yöstä aamuun, jossa nuori pastori saapuu hoitamaan kirkkoherran virkaa pieneen pitäjään ja alkaa selvittää edeltäjänsä hämäräperäistä kuolemaa. Kertomuksessa on elementtejä sekä kummituskertomuksesta että detektiivitarinasta. Mukana on myös runsas annos nykyaikaisen psykologian alaan kuuluvia ilmiöitä. Pidän novellissa erityisesti siitä, kuinka lukijaa johdatetaan harhaan – ehkäpä Topeliuksella olisi ollut dekkarigenrelle enemmänkin annettavaa?

Kokoelman toinen tarina, Susi, on yksioikoinen ja turhankin simppeli tarina yliuteliaasta apupapista ja samassa pihapiirissä asuvasta oudosta miehestä, jota nimitetään Sudeksi. Kuten Yöstä aamuun -kertomuksessa, myös Sudessa nuori pappi estää vääryyttä tapahtumasta ja pelastaa päivän. Pakko myöntää, että Topelius saattaa hieman toistaa itseään. Sudella on kuitenkin ansionsa: novellin lopussa Topelius luonnostelee hienon väläyksen rikollisesta, murtuneesta mielestä.

Teoksen niminovelli Morsian on ehkäpä kaikkein puhdasverisintä kauhuromantiikkaa: löytyy raunioita, koskematonta luontoa, lukittuja kellareita, sukutragedioita, kätkettyjä luurankoja ja tuhoon tuomittua rakkautta. Kuten Yöstä aamuun -novellissa, myös Morsiamessa tapahtumiin liittyy kohtalokas ja vaarallinen, mieleltään järkkynyt nainen. Mietin, pitäisikö tästä pahoittaa mielensä. Ehkä pitäisi olla iloinen, ettei Topelius kirjoittanut enempää kauhunovelleja – vielä muutama skitsopäissään väkivaltaiseksi äityvä nainen lisää, niin olisin nakannut koko novellikokoelman suoraan Pyhäjärven uumeniin.

Kokoelman päättävä Vänrikkivainaan tohvelit on juuri sellainen novelli, jollaista nimi antaa odottaa: leppoisa, verkkainen eikä pelottava edes nimeksi. Tarina kertoo vuosia aiemmin kuolleen vänrikin perinnöstä ja tohveleista, jotka tuntuvat kopistelevan vänrikin vanhassa kamarissa. Novellissa on yksi veikeä nuorten miesten juominkeja kuvaava kohtaus, mutta siihenpä tämän kertomuksen ansiot pitkälti jäävät.

Ajatuksena Topelius – suomalaisen kirjallisuuskaanonin kaunosieluisin kansallisromantikko ja yksi suosikkikirjailijoistani – ja kauhuromantiikka kuulostavat hyvältä yhdistelmältä. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toimi. Harmi. Ehkäpä Topeliuksen maailmankuva oli yksinkertaisesti liian kuulas ja viaton kauhuromantiikalle.

Z. Topelius: Morsian ja muita kauhunovelleja (2013)
Lukuhaasterasti: 25. Novellikokoelma.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

Thomas Love Peacock: Painajaisluostari (1818) arvostelu

Painajaisluostari Thomas Love Peacock
Painajaisluostari (1818)

Thomas Love Peacockin Painajaisluostari-suomennos (1818, suom. 2016) jatkaa goottilaisen romaanin klassikoiden suomennosten sarjaa. Onko goottilaisten romaanien käännöksille tosiaan juuri nyt erityistä kysyntää, vai miksi kustantajat ovat juuri 2010-luvulla villiintyneet tekemään suomennoksia, sitä on tiedä – pääasia, että luettavaa riittää. Horace Walpolen Otranton linna, Ann Radcliffen Udolpho, E. T. A. Hoffmannin Serkkuni kulmaikkuna… ja nyt Painajaisluostari. Jes! Mitäs seuraavaksi? Voisiko joku suomentaa Charles Brockden Brownin Wielandin? Se tunnetaan Suomessa aivan luvattoman huonosti.

Painajaisluostarissa goottilainen romaani taivutetaan satiiriksi. Jane Austen teki saman jo parikymmentä vuotta ennen Peacockia: romanttisen liikkeen ja goottilaisen romaanin traditioilla leikittelevä Northanger Abbey valmistui jo 1700-luvun lopulla, mutta se julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen, vuonna 1817 – siis vain vuosi ennen Painajaisluostarin ilmestymistä. En  tiedä, pyrkikö Peacock tietoisesti viittaamaan omassa romaanissaan Northanger Abbeyhyn tai oliko hän edes lukenut sitä; silti näen väkisinkin näissä teoksissa paljon samaa.

Peacockin romaanista lienee vaikea saada yhtään mitään irti, mikäli goottilaisen romaanin ihanteet ja romantiikan ajan kirjalliset hahmot eivät ole lainkaan tuttuja. Onhan selvää, että satiiria voidaan ymmärtää ainoastaan silloin, kun lukija tuntee satiirin kohteen. Painajaisluostari ei tyydy laskemaan leikkiä pelkästään romanttisen liikkeen kustannuksella, vaan  piikittelee häikäilemättä tiettyjä romanttisen kirjallisuuden merkkihahmoja; romaaniin on kirjoitettu selkeät vastineet muun muassa Percy Bysshe Shelleylle ja hänen kahdelle vaimolleen (joista myöhäisempi oli muuan Mary Shelley), Samuel Taylor Coleridgelle sekä lordi Byronille. Jos lukija ei tunnista romaanista näitä hahmoja, jää hän paljosta paitsi. – On erinomaista, että romaanin suomennokseen on liitetty Peacockin lyhyt elämäkerta ja selvennys siitä, kuka romaanin hahmoista vastaa kutakin tosielämän henkilöä.

Painajaisluostari on romaani, jossa ei tapahdu juuri mitään. Teoksen henkilöt – joita on sullottu näinkin lyhyeen romaaniin melkoinen määrä – kerääntyvät Painajaisluostariksi nimettyyn sukukartanoon ja viettävät leppoisia päiviä runsaiden aterioiden ja kultivoituneiden keskustelujen merkeissä. Kokoontumista isännöi Painajaisluostarin omistaja, vuokratuloilla elävä leskimies Glowry, joka yrittää järjestää ainoaa poikaansa Scytrophia avioliiton satamaan. Scytroph ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan, vaan viettää aikansa mieluummin hautoen yleviä yhteiskunnallisia ideaaleja. Romaanin tarina-aines kiteytyy pitkälti Scytrophin kasvun ja lemmenhuolten ympärille. Pääpaino ei kuitenkaan ole tapahtumissa, vaan dialogeissa ja henkilöhahmojen välisissä jännitteissä.

Painajaisluostari oli erittäin kiinnostava lukukokemus hitaan ja hankalan huumorinsa vuoksi. Tarkoitan hankalalla sitä, ettei satiiri aukea kenelle tahansa. Lukijalta edellytetään melkoisesti taustatietoa, jotta Painajaisluostarin huumorista saa mitään irti. Sen lisäksi häneltä vaaditaan kärsivällisyyttä; Painajaisluostarin tyyli on erittäin kaukana siitä sketsityyppisestä, iskevästä ja räjähtävästä huumorista, jota tänä päivänä niin kovasti harrastetaan. Huumori on punottu taitavasti ja pienin elkein keskustelujen lomaan. Moni varmasti pitää tällaista tyyliä tänä päivänä tylsänä ja vetelänä. Itse kuitenkin nautin Painajaisluostarin huumorista suuresti.

Painajaisluostari on hieman epärytminen ja outo kokonaisuus. Teoksessa on mittaansa nähden valtavasti henkilöhahmoja, eikä kaikkien läsnäololle romaanissa löydy järkevää perustetta. Lisäksi eräs merkittävä, tosielämän Mary Shelleyta vastaava hahmo ilmestyy kuvioon vasta aivan lopussa. Tämä ratkaisu tekee romaanista käytännössä ”takapainoisen”: tapahtumat alkavat kiihtyä vasta siinä vaiheessa, kun romaanista on lukematta enää parikymmentä sivua. – Toisaalta hyvin monet goottilaiset romaanit tuntuvat mielestäni jokseenkin epätahtisilta; ehkä ongelma ei siis oikeasti ole romaaneissa, vaan siinä, etten 2010-luvun näkövinkkeliin tottuneena yksinkertaisesti osaa lukea niitä ”oikein”.

Miten vain, on mahtavaa että tämäkin klassikko on vihdoin mahdollista lukea suomeksi.

Thomas Love Peacock: Painajaisluostari (Nightmare Abbey, 1818, suom. 2016)
Lukuhaasterasti: 23. Käännöskirja.
Mistä peräisin: arvostelukappale suomenkielisen käännöksen kustantajalta (Nordbooks).

Painajaisluostari @ Adlibris