Thomas Love Peacock: Painajaisluostari (1818) arvostelu

Painajaisluostari Thomas Love Peacock
Painajaisluostari (1818)

Thomas Love Peacockin Painajaisluostari-suomennos (1818, suom. 2016) jatkaa goottilaisen romaanin klassikoiden suomennosten sarjaa. Onko goottilaisten romaanien käännöksille tosiaan juuri nyt erityistä kysyntää, vai miksi kustantajat ovat juuri 2010-luvulla villiintyneet tekemään suomennoksia, sitä on tiedä – pääasia, että luettavaa riittää. Horace Walpolen Otranton linna, Ann Radcliffen Udolpho, E. T. A. Hoffmannin Serkkuni kulmaikkuna… ja nyt Painajaisluostari. Jes! Mitäs seuraavaksi? Voisiko joku suomentaa Charles Brockden Brownin Wielandin? Se tunnetaan Suomessa aivan luvattoman huonosti.

Painajaisluostarissa goottilainen romaani taivutetaan satiiriksi. Jane Austen teki saman jo parikymmentä vuotta ennen Peacockia: romanttisen liikkeen ja goottilaisen romaanin traditioilla leikittelevä Northanger Abbey valmistui jo 1700-luvun lopulla, mutta se julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen, vuonna 1817 – siis vain vuosi ennen Painajaisluostarin ilmestymistä. En  tiedä, pyrkikö Peacock tietoisesti viittaamaan omassa romaanissaan Northanger Abbeyhyn tai oliko hän edes lukenut sitä; silti näen väkisinkin näissä teoksissa paljon samaa.

Peacockin romaanista lienee vaikea saada yhtään mitään irti, mikäli goottilaisen romaanin ihanteet ja romantiikan ajan kirjalliset hahmot eivät ole lainkaan tuttuja. Onhan selvää, että satiiria voidaan ymmärtää ainoastaan silloin, kun lukija tuntee satiirin kohteen. Painajaisluostari ei tyydy laskemaan leikkiä pelkästään romanttisen liikkeen kustannuksella, vaan  piikittelee häikäilemättä tiettyjä romanttisen kirjallisuuden merkkihahmoja; romaaniin on kirjoitettu selkeät vastineet muun muassa Percy Bysshe Shelleylle ja hänen kahdelle vaimolleen (joista myöhäisempi oli muuan Mary Shelley), Samuel Taylor Coleridgelle sekä lordi Byronille. Jos lukija ei tunnista romaanista näitä hahmoja, jää hän paljosta paitsi. – On erinomaista, että romaanin suomennokseen on liitetty Peacockin lyhyt elämäkerta ja selvennys siitä, kuka romaanin hahmoista vastaa kutakin tosielämän henkilöä.

Painajaisluostari on romaani, jossa ei tapahdu juuri mitään. Teoksen henkilöt – joita on sullottu näinkin lyhyeen romaaniin melkoinen määrä – kerääntyvät Painajaisluostariksi nimettyyn sukukartanoon ja viettävät leppoisia päiviä runsaiden aterioiden ja kultivoituneiden keskustelujen merkeissä. Kokoontumista isännöi Painajaisluostarin omistaja, vuokratuloilla elävä leskimies Glowry, joka yrittää järjestää ainoaa poikaansa Scytrophia avioliiton satamaan. Scytroph ei kuitenkaan ole valmis sitoutumaan, vaan viettää aikansa mieluummin hautoen yleviä yhteiskunnallisia ideaaleja. Romaanin tarina-aines kiteytyy pitkälti Scytrophin kasvun ja lemmenhuolten ympärille. Pääpaino ei kuitenkaan ole tapahtumissa, vaan dialogeissa ja henkilöhahmojen välisissä jännitteissä.

Painajaisluostari oli erittäin kiinnostava lukukokemus hitaan ja hankalan huumorinsa vuoksi. Tarkoitan hankalalla sitä, ettei satiiri aukea kenelle tahansa. Lukijalta edellytetään melkoisesti taustatietoa, jotta Painajaisluostarin huumorista saa mitään irti. Sen lisäksi häneltä vaaditaan kärsivällisyyttä; Painajaisluostarin tyyli on erittäin kaukana siitä sketsityyppisestä, iskevästä ja räjähtävästä huumorista, jota tänä päivänä niin kovasti harrastetaan. Huumori on punottu taitavasti ja pienin elkein keskustelujen lomaan. Moni varmasti pitää tällaista tyyliä tänä päivänä tylsänä ja vetelänä. Itse kuitenkin nautin Painajaisluostarin huumorista suuresti.

Painajaisluostari on hieman epärytminen ja outo kokonaisuus. Teoksessa on mittaansa nähden valtavasti henkilöhahmoja, eikä kaikkien läsnäololle romaanissa löydy järkevää perustetta. Lisäksi eräs merkittävä, tosielämän Mary Shelleyta vastaava hahmo ilmestyy kuvioon vasta aivan lopussa. Tämä ratkaisu tekee romaanista käytännössä ”takapainoisen”: tapahtumat alkavat kiihtyä vasta siinä vaiheessa, kun romaanista on lukematta enää parikymmentä sivua. – Toisaalta hyvin monet goottilaiset romaanit tuntuvat mielestäni jokseenkin epätahtisilta; ehkä ongelma ei siis oikeasti ole romaaneissa, vaan siinä, etten 2010-luvun näkövinkkeliin tottuneena yksinkertaisesti osaa lukea niitä ”oikein”.

Miten vain, on mahtavaa että tämäkin klassikko on vihdoin mahdollista lukea suomeksi.

Thomas Love Peacock: Painajaisluostari (Nightmare Abbey, 1818, suom. 2016)
Lukuhaasterasti: 23. Käännöskirja.
Mistä peräisin: arvostelukappale suomenkielisen käännöksen kustantajalta (Nordbooks).

Painajaisluostari @ Adlibris

Houkuttelevat huulet (1957) arvostelu – Mansfield pussaa

Houkuttelevat huulet (1957)
Houkuttelevat huulet (1957)

Onneksi elokuun lopulla Yle Teema esitti Kino Klassikko -ohjelmapaikalla keväällä missaamani Houkuttelevat huulet (Will Success Spoil Rock Hunter?, Yhdysvallat 1957). Kiitos, Yle Teema! Mansfield-elokuvia olisi kiva nähdä enemmänkin. Olen ymmärtänyt, että Too Hot to Handle– ja Promises! Promises! -elokuvia ole vielä tuotu Suomeen lainkaan (sinänsä ymmärrettävistä syistä), etenkin nämä kiinnostaisivat. Paremman puutteessa Oikutteleva bussikin kelpaa.

Mansfield näyttelee Houkuttelevissa huulissa käytännössä aivan samaa hahmoa kuin edellisessä Frank Tashlinin ohjaamassa elokuvassa Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can’t Help It, Yhdysvallat 1956): tyhmää, dramaattisesti elehtivää tissi- ja pyllypakettia, joka kiekuu omituisesti joka käänteessä ja johon elokuvan varsinainen päähenkilö – keski-ikää lähestyvä pukutyöläinen – ihastuu. (Edellisessä Tashlin-ohjauksessa kiekuminen oli tosin huomattavasti vähäisempää.) Mahtavatko muutkin Mansfield-elokuvat toistaa tätä samaa kaavaa, vai onko kyse Tashlinin ja Mansfieldin yhteistöille leimallinen ominaisuus? Will see.

HOUKUTTELEVAT-HUULET-ihku
Laitetaan nyt alkuun tällainen kiva kuva, jotta tiedätte varmasti, mistä on kyse.

Rockwell Hunter (Tony Randall) on newyorkilaisen mainostoimiston luovalla osastolla työskentelevä poloinen, jonka pääasiallinen tehtävä on käsikirjoittaa tv-mainoksia. Toimisto on erikoistunut laulettuihin mainoksiin, joiden aika alkaa olla ohi. (Harmi: minusta niitä olisi niin mukava nähdä televisiossa vieläkin. Ne ovat nykymainoksiin verrattuna niin viattomia.) Eräs toimiston tärkeimmistä asiakkaista on huulipunavalmistaja Stay-Put, joka uhkaa vaihtaa toimistoa, mikäli mainosten taso ei kohene. Koko toimiston on pakko uudistua, samoin Rock Hunterin.

HOUKUTTELEVAT-HUULET-evil
Ja Rock Hunterhan uudistuu.

Samaan aikaan koko maan ihailema, rakkauselämäänsä pettynyt elokuvatähti Rita Marlowe (Mansfield) on saapumassa New Yorkiin. Vaikka Rita matkustaa incognito, ovat kaupungin innokkaimmat fanit kerääntyneet lentokentälle vastaanottamaan tähteä. Mukanaan Ritalla on kamarineitonsa Vi (Joan Blondell), joka on Ritaa hieman vanhempi ja huomattavasti viisaampi.

Rock hoksaa, että kaunista Ritaa kannattaisi ainakin yrittää houkutella Stay-Putin mannekiiniksi. Rita puolestaan kaipaa rinnalleen kaksilahkeista, jonka avulla tehdä entinen siippansa, Viidakkomies Bobo (Mansfieldin tuleva aviomies Mickey Hargitay) mustasukkaiseksi ja saadakseen nostetta julkisuuskuvalleen. Rock tarvitsee Ritaa mainokseen, Rita tarvitsee Rockia kulissiromanssiin – vaihtokauppa on siis molemmille edullinen.

HOUKUTTELEVAT-HUULET-tanssi
Tällä kertaa garderobista löytyi kolttu, jonka kuppeja edes Mansfieldin ryntäät eivät riitä täyttämään.

Elokuva on tyylilajiltaan komedia, joskin mukana on myös satiirin piirteitä. Satiirin kohteena on mainosmaailma ja bisneskulttuuri, jossa pyritään jatkuvasti ylöspäin kohti yhä suurempia palkkoja, tilavampia työhuoneita ja nätimpiä sihteerikköjä. Samalla Ritan hahmon kautta parodioitaan tyhmän blongin stereotypiaa – vai parodioidaanko? Ehkä tässä ollaan sittenkin vasta luomassa sitä? Jotta naisen esineellistäminen ei menisi vallan liiallisuuksiin, Rockin kihlatun Jennyn (Betsy Drake) hahmon kautta saadaan tuotua esille myös sitä, kuinka ”liian kauniit naiset” vaikuttavat ”tavallisten naisten” itsetuntoon ja käytökseen.

Tashlin ilmeisesti tykkää rikkoa neljättä seinää. Sekä Houkuttelevat huulet että sitä edeltänyt Minkäpä tyttö sille voi alkavat sillä, että miespäähenkilö puhuttelee katsojaa suoraan ja kertoo hieman tulevasta elokuvasta. Houkuttelevissa huulissa pilaillaan lisäksi television pienellä kuva-alalla ja muilla rajoituksilla. Arvostan!

HOUKUTTELEVAT-HUULET-tv
Tällä tavalla.

Mansfield on ihanaa katseltavaa. Kun alkuihmetyksen jälkeen oivaltaa ja hyväksyy sen, kuinka ylilyövä hänen hahmonsa on, voi elokuvasta todella nauttia. Jos Marilynin komediahahmot vaikuttivat aivottomilta, vie Mansfield homman vielä pidemmälle. Toisaalta omaa hyötyään tavoittelevan Ritan hahmossa on sellaista tunnekylmyyttä ja hedonistisuutta, josta Marilynin hahmoissa on muista koskaan nähneeni. Inhimillisen Marilynin rinnalla Mansfield on muovinen ja ylikorostetun pyntätty.

Rakastan silti häntäkin.

*****

Houkuttelevat huulet @ Discshop