Jokin aika sitten fiilistelin blogissa Edgar Allan Poen Kootut kertomukset -kokoelmaa. Päätin pusertaa pihalle myös listan omista Poe-suosikeistani. Listassa on monia Poe-kaanoniin perinteisesti luettuja teoksia, mutta toisaalta myös suurelle yleisölle täysin tuntemattomia novelleja. Mikään perinteinen best of Poe -lista tämä ei ole.

10. Kielivä sydän (The Tell-tale Heart)

Kielivä sydän kuuluu Poen tunnetumpiin novelleihin – eikä turhaan. Sen minäkertojaa alkaa vaivata pitkällinen, periksi antamaton murhanhimo. Kun rikos on tehty, valtaa hänet toisenlainen halu: halu paljastua, halu kertoa omasta rikoksesta koko maailmalle. Joku voisi sanoa, että Kielivä sydän kuvaa ihmisen omaatuntoa, mutta olen eri mieltä: minäkertojan pakkomielteinen halu kuuluttaa koko maailmalle omaa syyllisyyttään lienee sukua pikemminkin ekshibitionismille kuin omalletunnolle.

9. Landorin mökki (Landor’s Cottage)

Landorin mökki on Poen viimeinen julkaistu novelli ja hyvin erilainen kuin hänen tunnetuimmat novellinsa. Se on alusta loppuun käytännössä puhdasta kuvausta, eikä siinä tapahdu oikeastaan mitään.

Kiehtovinta novellissa on sen loppu. Vasta viime kappaleissa minäkertoja siirtyy kuvaamaan itse Landorin mökkiä ja sen asukkaita. Juuri, kun minäkertoja tuntuu päässeen itse asiaan, novelli loppuu. Aluksi novelli vaikuttaa omituiselta muotopuolelta, mutta tarkemman luennan jälkeen uskon, että tarinan epäsuhtaisuus on ollut tarkoituksellista: novelli saa meidät haluamaan lisää. Tyypillisen novellin harmonista kaavaa rikkomalla se tekee meidät tietoisiksi siitä, mitä tavallisesti novellilta toivomme ja odotamme.

Lopetus on sitäkin painokkaampi siksi, että Landorin mökki jäi viimeiseksi Poen julkaisemaksi novelliksi. Se julkaistiin kesäkuussa 1849, vain pari kuukautta ennen Poen kuolemaa. Kuten Landorin mökki, myös Poen ura jäi kesken.

8. Totuus tohtori M. Valdemarin tapauksesta

Totuus tohtori M. Valdemarin tapauksesta on tapauskertomuksen muotoon kirjoitettu novelli miehestä, joka mesmeroidaan juuri ennen kuolemaansa. Kun luin novellin ensimmäistä kertaa noin 10-vuotiaana, en ollut aiemmin kuullutkaan mesmerismistä, eikä kyseinen ilmiö varmasti ole tuttu kaikille muillekaan tämän päivän lukijoille. Täysin tuntemattoman ilmiön kuvaus novellissa tuntui kutkuttavalta. Novelli on kiinnostava myös siksi, että se sisältää Poelle poikkeuksellista gorea.

7. Tynnyrillinen Amontilladoa (The Cask of Amontillado)

Myös Tynnyrillinen Amontilladoa on jälleen yksi Poen tunnetuimpia kirjoituksia. Sen anonyymi minäkertoja kantaa kaunaa Fortunato-nimiselle miehelle ja on päättänyt kostaa kokemansa loukkauksen. Kertoja houkuttelee viineille person Fortunaton kotiinsa lupailemalla tälle maistiaisen Amontillado-viiniä. Matkalla Fortunato brassailee viinituntemuksellaan. Juuri Fortunaton omahyväinen varmuus omista tiedoistaan koituu hänen kohtalokseen. Tarkkasilmäinen lukija tosin panee merkille, että Fortunato saattaa olla pikemminkin viinaanmenevä kuin viinien tuntija.

Minun on vaikea selittää, miksi pitän tästä novellista niin paljon. Se on yksinkertaisesti niin tasapainoinen ja ”ehjä”, ettei sitä voi olla rakastamatta.

6. Hiljaisuus – Faabeli (Silence – A Fable)

Hiljaisuus on yksi Poen kummallisimmista ja ”epäpoemaisimmista” novelleista. Se kertoo paholaisesta, joka tarkkailee yksinäistä, eleetöntä miestä Zaire-joen rannalla ja pyrkii horjuttamaan tämän mielenrauhaa. Hän ei kuitenkaan saa miehestä minkäänlaista reaktiota irti – kunnes hän langettaa miehen ylle ehdottoman hiljaisuuden. Vasta tämä saa miehen kauhistumaan ja pakenemaan. – Hiljaisuudessa olennaista ei ole tapahtumien kulku, vaan kieli ja kerronta. Se muistuttaakin proosarunoa aivan yhtä paljon kuin novellia.

5. William Wilson (William Wilson)

William Wilson on klassinen kaksoisolentokertomus, jossa nimihenkilön olemus on jakautunut kahteen identtiseen kehoon. Minäkertoja William Wilson sattuu lapsena samaan sisäoppilaitokseen kokonimikaimansa kanssa. Ja kas kummaa: kaima myös muistuttaa ulkoisesti minäkertojaa huomattavasti. Minäkertoja pitää kaimaansa korostetun hyveellisenä ja ylimielisenä ja alkaa pian kokea tämän läsnäolon sietämättömänä.

Myöhemmin minäkertoja kohtaa kaimansa uudelleen. Asetelma on jälleen sama: kaima tekee minäkertojan rikkeet, valheet ja epätäydellisyyden näkyviksi. Kaima on kuin omatunto tai yliminä, minäkertoja taas juonitteleva ja omaa etuaan ajava maallinen persoona. Kun ihmisen mieli jakaantuu näin, huonostihan siinä käy.

Kuten Tynnyrillinen Amontilladoa, myös William Wilson on ihastuttavan eheä ja tasapainoinen.

4. Ligeia (Ligeia)

Ligeia lienee tunnetuin Poen ”kuolevien naisten novelleista” ja tavallaan näiden novellien arkkityyppi. Nimetön minäkertoja nai Ligeian – älykkään, voimakastahtoisen ja tummasilmäisen kaunottaren, joka sairastuu ja menehtyy. Elämän ja kuoleman välinen raja on kuitenkin häilyvä, eikä Ligeia tahdo pysyä haudassaan. – Muodoltaan novelli on täydellinen. Siihen on punottu myös yksi Poen parhaista ja tunnetuimmista runoista: The Conqueror Worm, jonka viimeinen säkeistö kiteyttää kuoleman väistämättömyyden upeasti:

Out—out are the lights—out all!

   And, over each quivering form,

The curtain, a funeral pall,

   Comes down with the rush of a storm,

While the angels, all pallid and wan,

   Uprising, unveiling, affirm

That the play is the tragedy, “Man,”

   And its hero, the Conqueror Worm.

3. Berenike (Berenice)

Berenike on varhaisin Poen ”kuolevien naisten novelleista”. Novellin päähenkilöt ovat serkuksia ja kumpikin omalla tavallaan sairaalloisia: minäkertoja Egaeus on taipuvainen monomaniaan, ja hänen serkkunsa Berenike sairastaa jotakin tuntematonta rappeuttavaa tautia, johon liittyy kataleptisiä kohtauksia. Kaikesta huolimatta Egaeus nai Bereniken – ja vajoaa pian täysin monomaniansa valtaan. Huonostihan siinä käy. Berenike sisältää Poen novelleille ja koko 1800-luvun kauhukirjallisuudelle selkeitä viitteitä poikkeuksellisen raakaan väkivaltaan.

2. Laumasielu (The Man in the Crowd)

Laumasielun kertojahahmo istuu kahvilassa katsellen kadulla virtaavaa ihmistulvaa. Hänen huomionsa kiinnittyy vanhaan mieheen, jota hän päättää lähteä seuraamaan. Mies kävelee, kävelee ja kävelee, mutta hänen kulkureittinsä ei tunnu johtavan minnekään. Usein kaupungilla kävellessäni ja bussissa istuessani Laumasielu tuntuu täydeltä todelta. En voi uskoa, että kaikilla bussissa istuvilla ihmisillä olisi jokin todellinen päämäärä, johon he ovat matkalla – osan heistä täytyy siis teeskennellä, että he ovat menossa jonnekin. – Laumasielu on upea kuvaus suurkaupungeille ominaisesta vieraantuneisuudesta.

1. Älä lyö pirun kanssa päästäsi vetoa (Never Bet the Devil Your Head)

Oletko koskaan kuullut koko novellista? Älä lyö pirun kanssa päästäsi vetoa on valitettavan huonosti tunnettu ja vähän luettu novelli. Se kertoo liioiteltuun tyyliin pahatapaisesta ja rääväsuisesta Toby Dammitista, jolla on ikävä tapa koristaa puheitaan liioitelluilla lupauksilla milloin mitäkin asiaa koskevasta vedonlyönnistä. Dammitin kohtalonhetki koittaa, kun hän sanoo lyövänsä pirun kanssa vetoa siitä, että pystyy hyppäämään portin ylitse kopauttaen kantapäitään yhteen.

Novellin voi lukea faabelien parodiana, koomisena kuvauksena suurisuisesta miehestä tai jopa traagisena kertomuksena surkeasta kohtalosta – riippuen siitä, päättääkö lukija pitää kertojaa epäluotettavaa tai ei. Äkkiseltään vain ironiset luennat tuntuvat mahdolliselta, mutta kas vain: novellista adaptoitu, Federico Fellinin ohjaama lyhytelokuva Toby Dammit on surullinen ja traaginen kuvaus kuuluisuuteen nousseen miehen demoneista ja tuhosta.

+1. Korppi (The Raven)

Korppi-runo on Poen runoista kaikkein tunnetuin, kenties jopa tunnetumpi kuin yksikään hänen novelleistaan. Se kertoo yksinäisestä ylioppilaasta, joka istuu yötä myöten lukien ja surren menetettyä rakastaan Lenorea, kunnes melankolisen rauhan rikkoo ikkunasta lehahtava korppi. Vaikka ylioppilas kuinka manaa ja hätyyttelee, korppi ei suostu enää lähtemään, vaan vastaa kaikkiin tämän pyyntöihin ja käskyihin: ”Nevermore”, ei (enää) milloinkaan.

Korppi on helppo lukea kuvaukseksi surusta ja menetyksestä, jotka ajavat nuoren miehen hulluuden syövereihin. Runosta on olemassa aivan kelvollinen Niilo Idmanin suomennos; sen sijaan Valter Juvan suomennosta pidän jo selvästi vanhentuneena. Korpin magia kuitenkin aukeaa kunnolla vain alkutekstistä, jonka tarttuvalle ja napakalle rytmille on vaikea löytää länsimaisesta runoudesta vertaista.

    And the Raven, never flitting, still is sitting, still is sitting

On the pallid bust of Pallas just above my chamber door;

    And his eyes have all the seeming of a demon’s that is dreaming,

    And the lamp-light o’er him streaming throws his shadow on the floor;

And my soul from out that shadow that lies floating on the floor

            Shall be lifted—nevermore!