The Autopsy of Jane Doe (2016) alkaa jännityselokuville tyypilliseen tapaan – poliisit tutkivat omakotitaloa, jossa on hetkeä aiemmin tapahtunut väkivaltarikos. Maapohjaisesta kellarista tehdään poikkeuksellinen löytö: kellariin on haudattu tuntemattoman nuoren nainen ruumis, jossa ei – toisin kuin muissa talossa köllöttelevissä ruumiissa – ole lainkaan ulkoisen väkivallan merkkejä. Etsivät kiikuttavat ruumiin pikakuljetuksena läheiselle ruumishuoneelle, jossa iäkäs patologi Tommy (Brian Cox) ja hänen poikansa Austin (Emile Hirsch) ovat valmiit ryhtymään työhön. Naisen kuolinsyy on saatava selville.

Ja niin työ alkaa. Tommy ja Austin huomaavat nopeasti, että nimettömän naisen ruumiissa ei ole kaikki kohdallaan. He löytävät ristiriitaisia signaaleja naisen kuolinajan suhteen. Osa löydöksistä viittaa siihen, että nainen on ollut kuolleena jo kauan, osa taas vihjaa hänen vaihtaneen hiippakuntaa aivan vastikään. Nainen on kärsinyt vakavia ulkoisia vammoja, joiden pitäisi näkyä myös ulospäin. Silti ruumis on ulkoisesti täysin koskematon ja ehjä.

Rutiininomainen kuolemansyyntutkimus muuttuu yllättäen karmeaksi kuurupiiloksi, jossa Tommy ja Austin pyrkivät pakenemaan ruumishuoneen käytävillä vaeltavaa jotakin. Kyse ei ollutkaan rikoselokuvasta, vaan yliluonnollisesta kauhusta.

The Autopsy of Jane Doe nostaa pöydälle elokuvissa ja kirjallisuudessa lukemattomia kertoja toistuneen kaavan: rikospaikalta löytyy ruumis, joka avataan ja tutkitaan läpikotaisin kuin kirja. Olemme tottuneet näkemään elokuvien alussa löytyvät ruumiit esineinä, jotka tutkimuksen myötä alkavat kertoa tarinaa menneistä tapahtumista. Jane Doe on kuitenkin erilainen. Hän kieltäytyy sitkeästi kertomasta salaisuuksiaan ja kääntää tarinan aivan toisenlaisille raiteille kuin olemme tottuneet.

Elokuva on parhaimmillaan todella pelottava. Näkymättömyyden estetiikalla pelataan taitavasti pitkään, ja käytävältä kuuluvat pienet äänet kiristävät tunnelman äärimmilleen. Sitten tekijät antavat kuitenkin periksi ja alkavat näyttää liikaa asioita. Möröt muuttuvat heti vähemmän pelottaviksi, kun ne nostetaan näkyviin. Lisäksi kohtaus, jossa hutmitaan sokkona kirveellä jonnekin pimeyteen, on ylidramaattisuudessaan ja epäloogisuudessaan omiaan laskemaan elokuvan hienosti kohonnutta tunnelmaa.

Mukaan on ympätty myös viittauksia Tommyn ja Austinin aiempaan yhteiseen traumaan eli perheen äidin kuolemaan. Perhetragedia jää kuitenkin väkinäiseksi yritykseksi saada syvyyttä elokuvaan, joka toimii mainiosti ilman ylimääräisiä tasoja. Jäin tosin pohtimaan, yritettiinkö elokuvassa ilmaista, että Jane Doella ja perheen kuolleella äidillä olisi jonkinlainen temaattinen yhteys – jos näin, ei viesti mennyt kovinkaan hyvin perille.

The Autopsy of Jane Doe on silti mainio elokuva ja positiivinen yllätys. Se onnistuu vääntämään elokuvissa puhkikulutetun juonimallin täysin uuteen uskoon ja löytää jotakin uutta vanhasta ja kuluneesta kaavasta. Myös loppuratkaisu on tuore.

Propsit erityisesti Jane Doen näyttelijälle Olwen Kellylle, jonka rooli on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta ollut varmasti haastava.

*****