Spiritual Front – nihilismiä ja gigoloja

Spiritual Front esiintyy perjantaina 14.7.2017 Tampereella järjestettävillä goottimusiikkiin keskittyvillä Lumous-festivaaleilla. Hurraa! Ajattelin koota keikan kunniaksi listan omista Spiritual Front -suosikeistani.

spiritual front
Spiritual Front

Ensin kuitenkin taustaa. Simone Salvatori perusti Spiritual Frontin 90-luvun lopulla Italiassa. Bändin kaksi ensimmäistä julkaisua olivat äänimaailmaltaan sangen karuja ja pelkistettyjä, ja nämä kaksi julkaisua ovatkin nykyään pitkälti vaipuneet unholaan. Soundi muuttui huomattavasti raikkaammaksi ja popahtavammaksi vuonna 2003 julkaistun Nihilist-EP:n myötä. Vuonna 2005 julkaistun, Ordo Rosarius Equilibrion kanssa toteutetun Satyriasis-splitin myötä ilmaisu muuttui yhä siistimmäksi ja menevämmäksi. Juuri tästä soundista Spiritual Front tunnetaan nykyään kaikkein parhaiten.

Spiritual Front lasketaan yleisesti ottaen neofolkiksi. Tällainen luokittelu ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton, sillä bändi ei käsittele musiikissaan lainkaan niitä aiheita, joiden perinteisesti katsotaan kuuluvan erottamattomasti neofolkiin: Euroopan (lähi)historiaa, esoteriaa ja okkultismia, riimuja, uuspakanuutta. Toisin kuin bändin nimi antaa olettaa, Spiritual Front ei vaikuta ainakaan päällisin puolin olevan kiinnostunut mistään henkisestä tai hengellisestä. Myös bändin soundi on huomattavasti perusneofolkia sliipatumpi ja ”popimpi”. Myöhemmässä tuotannossa on runsaasti vaikutteita myös kantrista ja rock and rollista.

Bändi määrittelee musiikkinsa termillä nihilist suicide pop, joka ei sekään kuvaa järin hyvin bändin käsittelemiä teemoja tai soundia. Spiritual Front tuo kyllä nihilismiä jatkuvasti esille esimerkiksi levyjen nimissä ja oheistuotteissa, mutta biisien sanoituksissa se ei juuri näy. Bändin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi melko perinteisiä, popahtavia, kantri- ja tangovaikutteisia rakkauslauluja. Mistään purkkapopista ei kuitenkaan ole kyse: Spiritual Frontin lyriikalle ovat ominaisia erotiikka ja ajoittain hyvin ronski ilmaisu.

Mutta nyt niihin biiseihin. Otetaan yksi lohkaisu bändin jokaiselta albumilta. Pyydän kärsivällisyyttä: pari ensimmäistä biisiä ovat hyvin karuja, mutta kyllä se soundimaailma siitä pian kirkastuu.

Devourment of the Will (albumilta Song for the Will, 1999)

Tästä se lähti: särisevästä ja hienoisesti Death in June -vaikutteisesta folk-levystä, jota painettiin alle 500 kappaletta. Song for the Will on kokonaisuutena äärimmäisen kolkko ja pessimistinen. Simone Salvatori ei tässä vaiheessa ole ilmeisesti lainkaan oivaltanut, että hän osaa myös laulaa. Jos levyn rupisuuden ei anna häiritä itseään, löytyy siltä myös hetkensä: Empty ja Devourment of the Will ovat oikeasti hyvin kauniita kappaleita. ”We will taste the death, and in the death the conquest of the will.”

Levystä ei tietääkseni ole otettu koskaan uusintapainosta, joten tätä voinee pitää eräänlaisena keräilyharvinaisuutena. Kyselin taannoin suoraan herra Salvatorilta, miten on parin ensimmäisen julkaisun uusintajulkaisujen laita. Hän kertoi, ettei ole erityisen ihastunut Spiritual Frontin ensimmäisiin julkaisuihin ja että niistä tuskin tullaan näkemään uusintajulkaisuja. Harmi.

We could fail again (albumilta Nihilist Cocktails for Calypso Inferno, 2001)

Tässä vaiheessa Spiritual Frontin ilmaisuun on ilmestynyt pari keskeistä elementtiä, joista tulisi myöhemmin keskeinen osa bändin soundia: rautalankakitara ja mahtipontiset perkussiot. Ylipäätään ilmaisusta on tullut huomattavasti suureellisempaa kuin debyyttialbumin aikaan. Kokonaisuutena Nihilist Cocktails for Calypso Inferno on melko kummallinen ja sekava levy, mutta silläkin on totisesti hetkensä. Salvatori ei ole vieläkään hoksannut osaavansa laulaa, vaan pitäytyy spoken word -mörinässä.

Luulin monta vuotta, että  We could fail again kertoo epäonnisesta rakkaudesta, mutta itse asiassa se taitaakin kertoa sukupuolitaudeista.

No Kisses on the Mouth (Nihilist-EP:ltä, 2003)

Raflaavasta nimestään huolimatta Nihilist-EP sisältää lähinnä melankolisia rakkauslauluja. Bändin soundi on muuttunut huomattavasti monipuolisemmaksi ja ”tuotetummaksi”: mukana on pianoa ja jopa jousisoittimia. Ja huomaatteko: nyt Simone laulaa!

Nihilistillä julkaistiin nippu kappaleita, jotka muodostavat eräänlaisen Spiritual Front -kaanonin: Soulgambler, No Kisses on the Mouth, Autopsy of A Love. Nämä kappaleet olivat pitkään bändin tunnetuimpia biisejä, kunnes myöhemmät poppilevyt alkoivat nauttia suurempaa suosiota myös neofolk-piirien ulkopuolella.

Tavallaan Nihilist on Spiritual Frontin paras julkaisu: sillä ei ole yhtäkään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta. Tältä levyltä on vaikea valita näytebiisiä. Soulgambler ja Autopsy of A Love ovat aivan yhtä kovia kappaleita kuin No Kisses on the Mouth. Myös pehmoisempi versio We could fail again -kappaleesta on todella hyvä.

Moniko muuten tietää, mistä No Kisses on the Mouthin kertosäkeen sitaatti (”The limit of love is that of needing always an accomplice”) on peräisin? Tästä elokuvasta. Kyseisellä elokuvalla ja myös ohjaajan muulla tuotannolla on ollut suhteellisen voimakas vaikutus Spiritual Frontin käsittelemään kuvastoon.

Song for the Old Man (split-albumilta Satyriasis feat. Ordo Rosarius Equilibrio, 2005)

Tutustuin itse Spiritual Frontiin (ja itse asiassa myös Ordo Rosarius Equilibrioon) Satyriasis-albumin myötä. Molempien bändien soundi on tavallaan tällä albumilla klassisimmillaan ja puhtaimmillaan. Satyriasis on klassikkolevy, jonka pitäisi löytyä aivan jokaisen neofolkista kiinnostuneen hyllystä. Spiritual Frontin ilmaisu on tässä vaiheessa kehittynyt edelleen Nihilist-EP:n viitoittamaan suuntaan: soundimaailma on yhä monipuolisempi ja kirkkaampi.

No Kisses on the Mouth (albumilta Armageddon Gigolo’, 2006)

Armageddon Gigolo’n myötä Spiritual Front löi ns. isosti läpi. En ymmärrä, miksi. Äänimaailma on kehittynyt tässä vaiheessa ”tuotetun” kuuloiseksi ja helposti lähestyttäväksi, eikä sen puolesta ole yllätys, että levyt alkoivat myydä paremmin. Biisimateriaali on kuitenkin huomattavasti heikompaa kuin Nihilist-EP:llä ja Satyriasis-splitillä.

En ole koskaan tykännyt tästä levystä. Ainoat Armageddon Gigolo’n biisit, joista pidän, ovat uusintaversioita vanhoista kappaleista: Ragged Bed, Love Through Vaseline, No Kisses on the Mouth. Viimeiseksi mainittuun kappaleeseen onkin saatu aivan ihastuttavaa ryhtiä pari vuotta varhaisempaan, Nihilist-EP:llä julkaistuun versioon verrattuna.

Darkroom Friendship ja Odete (albumilta Roma Rotten Casino, 2010)

Roma Rotten Casino (2010) on niin hyvä levy, etten yksinkertaisesti pysty valitsemaan siltä vain yhtä näytebiisiä. Darkroom Friendship on reipas pop-lohkaisu, jonka video tai lyriikat eivät jätä mitään arvailujen varaan. Odete on kaunis ja balladimainen, mutta silti reipas kappale, jossa on uskomattoman tarttuva kertosäe. Musiikkivideo ei mielestäni tee kappaleelle oikeutta. Jos Salvatorin seksuaalinen suuntautuminen on tähän mennessä jäänyt epäselväksi, tämän videon jälkeen se viimeistään selviää jokaiselle.

Tämä levy yllätti minut todella positiivisesti: Armageddon Gigolo’n jälkeen odotukseni Spiritual Frontin tuotannon suhteen olivat melko vaatimattomat. Roma Rotten Casinon biisimateriaali on Armageddon Gigolo’on verrattuna erittäin tasokasta.

Eternally Yours (levyltä Black Hearts in Black Suits, 2013)

Black Hearts in Black Suits jää mielestäni välityön asemaan. Levy koostuu lähinnä melankolisista, elokuvamusiikkimaisista balladeista. Ymmärtääkseni levyä ei tehtykään perinteiseen tapaan Spiritual Frontin omista lähtökohdista, vaan mukana oli poikkeuksellisesti muutakin luovaa voimaa. All in all, Black Hearts in Black Suits ei kuulosta Spiritual Front -albumilta, mutta älkäämme antako sen haitata; levyllä on hetkensä. Eternally Yours on niistä mielestäni parhain.

We could fail again (albumilta Open Wounds, 2013)

Open Wounds on eräänlainen Spiritual Front plays Spiritual Front -coveralbumi. Se koostuu pääosin bändin uudelleen sovitetuista vanhoista biiseistä ja eräänlaisista mukaelmista, joita vanhojen kappaleiden pohjalta on tehty. Idea on hauska ja myös toteutus on yllättäen onnistunut. Erityisesti We could fail again, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 2001, on freesattu todella onnistuneesti 2010-luvulle. Albumilla on myös tavattoman kaunis uusintaversio Devourment of the Will -kappaleesta, mutta sitä ei valitettavasti löydy Youtubesta.

Semmosta siis luvassa ensi perjantaina 14.7. Lumouksessa Tampereen Klubilla!

Neofolk-poimintoja, osa 4: Pohjoismaat, muruja ja keikoista

Viimeinen maanantai neofolkin parissa! Postaussarjan edelliset osat löytyvät täältä: Neofolk-poimintoja, osa 1: Alkeet ja Iso-Britannia, Osa 2: Saksankielinen kulttuurialue, Osa 3: Ranska ja Italia.

Pohjoismaat ja siivu Saksaa

Viime viikolla päädyttiin Ordo Rosarius Equilibrion matkassa Ruotsiin … josta ei sitten OREn lisäksi juuri kiinnostavaa neofolkia löydy. ORElta täytyy vinkata Satyriasiksen lisäksi toinenkin yhteistyöjulkaisu. Bändi yhdisti taannoin voimansa Triarii-nimisen, saksalaisen neoklasaribändin kanssa. Syntyi Three Hours -albumi (2009), jonka tekijäksi mainitaan kollaboraatioprojekti TriORE. Albumilta kannattaa tsekata ainakin After Summer We Fall -kappale.

Levy kuulostaa selvästi enemmän Triariilta kuin ORE:lta. Triarii on leimallisen yliampuva ja teatraalinen yhtye: äänimaailma täyttyy jatkuvasti mahtipontisesta, sinfonisesta pauhusta. Moni pitää Triariita ylilyövässä, kotikutoisessa orkestraalisuudessaan tahattoman koomisena bändinä. Triariista pitäminen vaatiikin tiettyä Iron Sky -henkeä. Vaikka Triariilla ei äänimaailman puolesta ole oikeastaan mitään tekemistä neofolkin kanssa, en malta olla suosittelematta siltä yhtä kappaletta. Lukioikäisenä kuuntelin ensimmäisellä täyspitkällä julkaisua Heaven and Hell -kappaletta repeatilla varmaankin useamman päivän putkeen. Enää en yhtä montaa repeatia jaksa, mutta kyllä tästä hyvä mieli edelleen tulee.

Pohjoismaisesta neofolkista puhuttaessa on tietenkin mainittava myös tanskalainen :Of the Wand and the Moon:, jonka Kim Larsen perusti vuonna 1999. Elementit ovat suunnilleen samat kuin Death in Junessa: mies, kitara ja satunnaisia rumpuja – ja jos oikein villeiksi ruvetaan, harmonikkaa, urkuja tai jopa jousisoittimia. OTWATM on hämmentävän monotoninen bändi. Kaikki kappaleet ja levyt kuulostavat periaatteessa samalta – tai näin ainakin minulle on kerrottu (itse olen sovituksellisille seikoille melko kuuro, joten en uskalla sanoa asiaan juuta tai jaata). Kaiken logiikan mukaan OTWATM:in pitäisi olla maailman tylsin bändi, mutta jokin tässä konseptissa jaksaa kiinnostaa levy toisensa jälkeen. Albumeista suosittelen ensi sijassa :Emptiness:Emptiness:Emptiness:-levyä (2001) ja siltä kappaleita My Devotion will Never Fade ja Here’s to Misery (A Toast).

Muruja: Luxemburg, Yhdysvallat

Myös pikkuisessa Luxemburgissa tehdään neofolkia. Vuonna 2005 perustettua Romea kehutaan usein hyvistä soundeista, mutta moititaan taas persoonattomasta ja tylsästä ”sisällöstä”. Henkilökohtaisesti pidän Romea yhtenä tärkeimmistä kolmannen aallon neofolk-bändeistä. Yhtye on ollut kymmenvuotisen uransa ajan varsin tuottelias, joskaan aivan jokainen julkaisu ei ole osunut napakymppin. Suosittelen Romelta Die Aesthetik der Herrscaftsfreiheit -levyn ekaa osaa ja siltä kappaleita To Teach Obedience ja The Spanish Drummer.

Neofolk on leimallisen eurooppalainen genre: eurooppalainen kulttuuri- ja muukin historia, luonto, mytologiat ja riimut ovat tärkeässä osassa sekä lyriikoissa että visuaalisessa ilmeessä. Neofolkia tehdään Euroopan ulkopuolella vain vähän, mutta tehdään kuitenkin. Tärkein ei-eurooppalainen neofolk-bändi on ehdottomasti yhdysvaltalainen Blood Axis, joka lukeutuu ikänsä puolesta neofolkin ensimmäiseen aaltoon. Pitkästä iästään huolimatta bändi on julkaissut vain kolme albumia. Yhtyeen nokkamiehenä hyörii muuan Michael Moynihan, joka pitää itsensä kiireisenä kirjallisen alan töillä. Suomessa hänet tunnetaan erityisesti black metalia käsittelevän Kaaoksen ruhtinaat -teoksen kirjoittajana. – Blood Axisilta suosittelen erityisesti albumia Born Again (2010, levyä ei löydy Youtubesta kokonaisena möhkäleenä) ja Song of the Comrade -raitaa.

No mites Suomi?

Myös Suomessa on tehty ja tehdään yhä neofolkia, joskaan genren perinteet eivät täällä ole läheskään yhtä vahvat kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa tai Saksassa. Vuonna 1996 perustettu Tenhi lienee monelle neofolkiin perehtymättömällekin tuttu. On tulkinnanvaraista, että onko Tenhi neofolkia vai tavallista, etuliitteetöntä pop-folkia – omana mielipiteenäni voin sanoa, että kyllä se neofolkia on. Perustelen: Tenhiä julkaisee neofolk-lafka Aurbach Tonträger, ja bändi on soittanut monien ulkomaisten neofolk-bändien kanssa. Lisäksi bändin tuotanto myös kuulostaa aika lailla siltä, miltä neofolk-bändit usein kuulostavat. Tenhiltä kannattaa kuunnella ainakin vuonna 2002 julkaistu Väre ja siltä raita Jäljen.

Toinen kotimainen neofolk-suosikkini on yhden miehen bändi Pyhä Kuolema, joka on ollut pari vuotta kovasti nousussa. Yhtye soittaa neofolkia yksinkertaisimmillaan: on mies ja kitara, ei juuri muuta. Bändin puuhamiehen lauluääni ääni on kuitenkin sen verran vahva ja persoonallinen, että ero muihin mies ja kitara -bändeihin on selvä. Pyhän Kuoleman soundi tuo mieleen erityisesti Orplidin tuotannon – ei vähiten laulajan syvän ja sävykkään äänen vuoksi. Suosittelen bändiltä erityisesti Saavun vaikken kulkisi -debyyttialbumia (2011) ja kappaletta Nuori Maa.

Pyhän Kuoleman kohdalla erityistä huomiota kannattaa kiinnittää biisien teksteihin; osa bändin lyriikoista on tavattoman oivaltavia ja kauniita (esim. Nuori maa, Avaruusmies ja helvetinmies ja Tanssi vainajille). Suomalainen laululyriikka onnistuu aika harvoin paitsi punoutumaan luontevaksi osaksi musiikkia, myös ilmaisemaan kiinnostavia ajatuksia. Pyhän Kuoleman kappaleissa molemmat seikat toteutuvat.

Pyhä Kuolema syntyi muutamia vuosia sitten Tuhat kuolemaa sekunnissa -nimisen duon jäänteistä. Vaikka TKS taidetaan nykyään tuntea lähinnä Pyhän Kuoleman edeltäjänä, tahdon linkittää myös heiltä yhden irtoraidan. Vihaisen laulun lyriikka tiivistää jotain hyvin oleellista neofolkin ja sen tekijöiden sielunelämästä: Taidamme ollakin vain raskasmielisiä / turhankin vihaisia nuoria miehiä.

Sivareita, gootteja ja keskikaljahevareita: live-neofolk Suomessa

Suomen neofolk-keikkatarjonta oli melkoista namua vuosina 2008–2012. Näinä vuosina olen päässyt todistamaan Suomessa kaikki kolme brittiklassikkoa (Death in June, Current 93 ja Sol Invictus). Spiritual Front on käynyt täällä ainakin kahdesti (tosin se vuonna 2011 nähty, Death in Junea lämpännyt ruotsinlaivadisko on karmeimpia keikkoja, joilla olen ollut). Ordo Rosarius Equilibrio: nähty Lumouksessa pari vuotta sitten. :Of the Wand and the Moon:: Helsingissä, olikohan vuosi 2011? Blood Axis: Kuudennella linjalla, muistaakseni vuonna 2012. Tenhin näin vuonna 2008 Gloriassa, sen jälkeen bändi ei ole Suomessa soittanut (enkä tuota Glorian keikan fiaskoa todistaneena yhtään ihmettele, miksi. Bändissä ei ollut mitään vikaa, yleisössä sitten sitäkin enemmän.).

Äärimetallikeikkojen järjestäjänä kunnostautunut Kold Reso Kvlt, tuttujen kesken KRK, järjesti melko ahkerasti neofolk-keikkoja, kunnes lakkasi olemasta  vuonna 2013. Sen epävirallinen manttelinperijä Åbo Deadbangers ei ole jatkanut neofolk-keikkojen järjestämistä. Onneksi Kuolleen musiikin yhdistys heräsi vuosikausien hiljaisuuden jälkeen henkiin, mutta sekään ei neofolkin ystävää ole juuri lämmittänyt: KMY on profiloitunut ennen kaikkea industrial-livemusiiikin (Karjalan Sissit!!) maahantuojana, eikä revenanttiyhdistys ole toistaiseksi järjestänyt neofolk-keikkoja.

Jäljelle jää tamperelainen goottifestari Lumous, joka on silloin tällöin napannut ohjelmistoonsa myös neofolkia: tällä vuosikymmenenä Lumouksessa on päästy todistamaan ainakin Spiritual Frontia ja Ordo Rosarius Equilibriota. Lumous on kaikin puolin mukava tapahtuma, jonka ohjelmistoa syynään vuosi toisensa jälkeen suurella mielenkiinnolla. Neofolk-näkökulmasta festarin ongelmana on kuitenkin se, että genre nähdään eräänlaisena goottimusiikin alajaokkeena. Jos tietty neofolk-bändi ei herätä mielenkiintoa Suomen goottiskenessä, ei sitä Lumoukseen huolita. Tätä ei tule ottaa moitteena Lumousta kohtaan, kysehän on silkasta realiteetteihin mukautumisesta. Ilman kohderyhmäajattelua festivaali on hyvin pian entinen festivaali.

Neofolkin asema on siis suomalaisen keikkakulttuurin puitteissa jossakin goottikuvioiden ja black metal -skenen välimaastossa. Oikeastaan neofolk on hyvinkin laajassa mielessä eräänlainen risteyskohta: erilaisiin alakulttuureihin ja ideologihin profiloituvat ihmiset voivat nauttia yhdessä hyvästä musiikista. Neofolk-keikat vetävät blackmetallisteja Lumoukseen ja gootteja hevareiden järjestämiin tapahtumiin. Olen joskus kuullut loxeihin ja PVC:hen somistautuneiden goottitytyjen nyrpistelleen Lumoukseen änkevien hevareiden keskikaljankatkulle, mutta muutoin fiilis neofolk-keikoilla on yleisön monenkirjavuudesta huolimatta yleensä hyvä.

Forsetia ja The Moon Lay Hidden Beneath a Cloudia on keikalle turha toivoa, koska bändit eivät ole enää aktiivisia. Sen sijaan kaikki muut tässä tekstisarjassa mainitsemani bändit, jotka eivät Suomessa ole vielä keikkailleet – Der Blutharsch, Orplid, Dernière Volonté, Ordo Equitum Solis, Ianva, Rome, Triarii/TriORE, – ovat edelleen tiettävästi aktiivisia. Koska Suomen neofolk-järkkäily on KRK:n hiljentymisen jälkeen pitkälti jäänyt Lumouksen harteille, veikkaisin, että seuraavaksi Suomessa päästään näkemään joko Dernière Volonté tai Rome – juuri näille bändeille kun tuntuisi olevan kysyntää Suomi-goottien keskuudessa. Jää nähtäväksi, toivotaan parasta.

Neofolk-poiminnat päättyvät tältä erää tähän. Kiitos lukijoille – hallintapaneelin uumenista näen, että neofolk-jutut ovat herättäneet kiinnostusta enemmän kuin Lyhdyn tekstit keskimäärin.

Jäikö jokin erinomainen neofolk-bändi tai -julkaisu mielestäsi mainitsematta? Muita ajatuksia? Avautukaa toki blogin kommenttikenttään.

Muut osat:

Zombie ja Kummitusjuna (1991) arvostelu

zombie
Zombie ja Kummitusjuna (1991)

Kaikenlaista sitä menee ohi korvien. Jos olisin nähnyt Mika Kaurismäen ohjaaman Zombie ja Kummitusjuna -elokuvan (Suomi 1991) kymmenen vuotta sitten, olisin luultavasti pitänyt siitä valtavan paljon. Elokuva on hauska sekoitelma goottirock-tyyliä, lama-ajan Suomi-kuvaa ja rappioromantiikkaa. Olen valitettavasti huomannut, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän pidän kummankaan Kaurismäen elokuvista – ja minä alan olla jo aika vanha… Silti koin tämän elokuvan sympaattisena.

Zombie (Silu Seppälä) on parikymppinen elämäntapamuusikko, joka asuu vanhempiensa kellarissa, soittelee bassoa ja juo kaljaa. (Seppälä oli elokuvan kuvausten aikaan noin 35-vuotias ja myös sen näköinen. Asia ei kuitenkaan saa elokuvaa vaikuttamaan epäuskottavalta, sillä koko elokuvan maailma on sadunomainen ja vähän rempallaan. Siksi 35-vuotias Seppälä menee hyvin 18-vuotiaasta elämäntapaepäonnistujasta.) Suhde entiseen heilaan Marjoon (Marjo Leinonen) on päässyt väljähtämään, mistä Zombie voi syyttää lähinnä omaa passiivisuuttaan. Mistään ei meinaa tulla mitään. Zombie ei istu armeijan harmaisiin sen paremmin kuin duunarihommiinkaan. Päivä toisensa jälkeen täyttyy turhasta olemassaolosta, basson näppäilystä ja kalsarikänneistä.

ZOMBIE-z-harri
Epätodennäköiset ystävät: Zombie ja kantrimies Harri.

Siinä se pähkinänkuoressa on. Elokuvan käsikirjoitus voisi tasonsa ja kekseliäisyytensä puolesta olla yläasteen videokurssin hedelmä. Tarinaa on vain nimeksi, ja elokuvan kohtaukset täyttyvät toisiaan merkityksettöminä seuraavista tapahtumista. Zombie ei yksinkertaisesti pääse elämän imuun mukaan. Ei hän tosin juuri yritäkään, vaan sössii kaikki tilaisuudet, joita hänelle avokätisesti suodaan. Alkoholi on Zombielle ongelma alusta asti, ja mitä pidämmelle tarina etenee, sitä suuremmaksi tuo ongelma kasvaa.

Vaan se, minkä elokuva juonessa ja tarinassa häviää, se voittaa tyylissä ja ilmeessä. Voi olla, että elokuvan tekijät ovat aikoneet Zombiesta pikemminkin punkkaria, mutta itse näen hänessä ennen kaikkea kotikutoisen Batcave-gootin, jolla ei ole rahaa Sisters of Mercyn paitaan tai ankh-riipukseen. Goottikulttuuri kyllä levisi Suomeen jo 80-luvulla, mutta pysyi melko tiukasti marginaalissa aina 90-luvun loppuun asti. Zombie onkin suomalaisena elokuvahahmona melkoinen harvinaisuus.

ZOMBIE-gootit
Zombie löytää keikkabussista toisen ehdan Suomi-gootin.

Zombie on olemuksensa ja ulkoasunsa myötä herttainen hahmo, käytöksensä puolesta taas pelkkä vätys. Itse en osaa oikein kokea sympatiaa Zombieta kohtaan, sillä hän on itse syyllinen kaikkiin ongelmiinsa. En tosin ole aivan varma, onko tällainen vaikutelma ollut elokuvan tekijöiden tähtäimessä. Periaatteessa Mika Kaurismäen kaltaiset tekijät tuppaavat yleensä olemaan pienen ihmisen puolella suurta ja pahaa koneistoa/kapitalismia/maailmaa vastaan. Tästä elokuvasta vasemmistolainen eetos kuitenkin puuttuu, tai sitten olen sille jotenkin sokea. Ehkä tällä kertaa poliittiset teesit on päätetty jättää syrjään ja kuvata vaihteeksi yksilöä, joka on yksinkertaisesti kyvytön kantamaan vastuuta omasta itsestään.

Yleensä vasemmalle kallistuvia toimijoita leimaa ns. ulkoinen hallintakäsitys. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että syyt ja selitykset oman elämän onnistumisille ja epäonnistumisille löytyvät yksilön ulkopuolelta – valtiosta, kasvatuksesta, työnantajasta, markkinataloudesta, kohtalosta. Aki Kaurismäen Suomi-trilogian elokuvat ovat erinomaisia esimerkkejä tästä: näissä elokuvissa yksilö on riisuttu vastuusta käytännössä kokonaan. Pahaa maailmaa käy syyttämien kaikesta. (Juuri tämä on yksi syy sille, miksi en millään jaksa katsoa Akin elokuvia. Minusta tällainen ajattelutapa on epärealistinen ja masentava.) Poliittisesti oikealle sijoittuvat toimijat taas tuppaavat painottamaan sisäistä hallintakäsitystä – he pitävät yksilöä oman elämänsä ensisijaisena ohjaajana, sekä hyvässä että pahassa.

En osaa sanoa, kumpi näistä ajattelutavoista on lähempänä totuutta (riippuu varmaankin tilanteesta), mutta sen voin sanoa, että ulkoisesta hallintakäsityksestä ei ole mitään hyötyä. Se passivoi: en jaksa hakea töitä/nousta sohvalta/lukea tenttiin, kun ei se onnistuminen kuitenkaan ole minusta kiinni. Sen sijaan sisäisestä hallintakäsityksestä voi olla paljonkin apua – se kannustaa aktiivisuuteen. Voi sitten miettiä, kumpaa ajattelutapaa painottavat henkilöt todennäköisemmin menestyvät urallaan ja ylipäätään saavat elämässään jotain aikaiseksi.

ZOMBIE-marjo
Tyttöystävä Marjo yrittää saada Zombien päähän järkeä.

Tämän pitkän sivupolun kautta takaisin itse aiheeseen: Zombie ja kummitusjuna -elokuvan voi nähdä varoittavana esimerkkinä ulkoisen hallintakäsityksen vaaroista. Zombie ottaa kaiken annettuna eikä edes yritä vaikuttaa oman elämänsä juoksuun. Sen takia hänen nimensä onkin Zombie: hän on täysin passiivinen ja avuton. Hän ei silti ole hahmona vastenmielinen tai edes ärsyttävä, vaan kaikessa nössöydessään aika hellyttävä.

Surullista kyllä, Zombiella ja näyttelijä Silu Seppälällä on ilmeisesti paljon yhteistä. Hesari kirjoitti alkuvuodesta pienen jutun Seppälän nykytouhuista. Haastattelussa Seppälä kertoo, kuinka hän vietti 1980-luvulla aikaansa muusikkotovereiden kanssa Vanhan kuppilassa: ”Kenelläkään ei ollut yhtään rahaa, ei siis yhtään. Silti kaljaa juotiin aamusta iltaan.” Kuulostaa hirveältä – ihan samalta, kuin elokuvan Zombien arki… sillä erotuksella, että Zombie juo yksin. Myös muutamat muut Hesarin jutussa mainitut seikat vihjaavat analogioihin Seppälän ja Zombien elämien välillä, mutta jätetään niiden tarkempi käsittely spoilerivaaran vuoksi väliin.

ZOMBIE-maistuu
Zombielle maistuu kaljan lisäksi myös kirkas.

Onneksi elokuvasta löytyy myös huumoria. Zombin ystävä Harri (Marri Pellonpää) pyörittää Harry and the Mulefukkers -nimistä kantripumppua, jonka esiintymisillä on ehdoton huumoriarvo. Harrin hahmo ja Mulefukkers-bändi ovat hersyvän lempeitä karikatyyrejä kantrikliseistä. Zombien ja Harrin ystävyyttä ei tosin vaivauduta elokuvassa lainkaan taustoittamaan (miksi keski-ikää kolkutteleva kantrimuusikko tarjoaa ystävyyttään ja apuaan parikymppiselle goottipojalle?). Epäilenpä, että ensin on tullut idea Pellonpään tuunaamisesta jäyhäksi kantribändin nokkamieheksi ja vasta sitten loput elokuvan käsikirjoituksesta. Pellonpään hahmo on hauska, mutta kovin irrallinen olento tämän elokuvan tuhnuisessa maailmassa.

Kuriositeettina: elokuvassa kierrätetään muutamaan otteeseen Black Sabbathin Solitude-kappaletta. Kotimaisissa tuotannoissa kuulee näin mukavia lainoja kansainvälisesti menestyneestä rock-musiikista vain harvoin. (Meinasin kirjoittaa: melko mielikuvituksetonta cover-versiota Black Sabbathin Solitudesta, kunnes tajusin, että tämähän on se alkupeärinen. Ulverin cover samasta kappaleesta on niin muhkea, että Black Sabbathin esitys tuntuu sen rinnalla luirulta. Toisaalta juuri sen takia alkuperäinen versio sopii tähän elokuvaan niin hyvin.)

*****

Sopor Aeternus & the Ensemble of Shadows ja minä

Intro

Tämä teksti käsittelee Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadowsia ja omaa suhdettani kyseiseen yhtyeeseen. Teen juuri kuten ei pitäisi ja aloitan aivan jostain muusta kuin itse asiasta. Alla oleva teksti on erinomainen esimerkki huonosta verkkokirjoittamisesta. Menköön kuitenkin tämän kerran.

En ole juuri ostanut CD-levyjä viime vuosina, sillä kuuntelen musiikkini mieluiten digitaalisena tai vinyyliltä – useimmiten digitaalisena. Siksi kodissani vierailevat ihmiset saavat minusta aika virheellisen kuvan plärätessään CD-hyllyäni. Kyseinen hylly edustaa lähinnä 16-vuotiasta minua. Hän oli (onneksi) aika erilainen ihminen kuin minä.

Hyllyssä on vahva edustus erityisesti kolme yhtyettä, jotka olivat nuorempana minulle sanoinkuvaamattoman tärkeitä ja joiden tuotannosta olen teini-ikäisenä ostanut CD-formaatissa kaiken tai lähes kaiken. Tarkastelen näitä levyjä nykyään erityisellä varovaisuudella: lähes kaikki soivat läpi ilman ongelmia, mutta voi taivas, kuinka kamalilta soittopinnat näyttävät.

Käytön jäljet näkyvät kaikissa esineissä. Levytkin ovat käyttöesineitä: ne kuluvat sitä mukaa, kun niitä käytetään. Niitä käytetään sitä enemmän, mitä enemmän niistä pidetään. Nyt näillä kolmen minulle erityisen tärkeän bändin levyillä ei ole mitään jälleenmyyntiarvoa – niin huonossa kunnossa ne ovat. Olen rakastanut ne herkkinä vuosinani rikki.

Tuhannen taalan kysymys: jos levy on ollut minulle niin tärkeä, että se on kuunneltu lähes puhki, eikö voisi silloin ajatella sen olevan olennainen osa omaa – sekä mennyttä että nykyistä – persoonaani? Vai onko kyse pikemminkin kuin hiomakivestä, jota vasten rautaa on terotettu vuosikausia – ja joka on käyttökelvottomaksi kuluttuaan paras heittää pois?

Olisi vapauttavaa hankkiutui näistä levyistä eroon eräänlaisena rituaalina ja päästää samalla avuttomasta teini-ikäisestä minästäni irti niin lopullisesti kuin mahdollista. Olen silti toistaiseksi säästänyt ne. Myyntiin ne eivät kelpaa ja roskiin heittäminen tuntuisi liian julmalta.

Nämä kolme yhtyettä ovat siksi edelleen läsnä olohuoneeni nurkassa. Yksi noista yhtyeistä on tämän tekstin varsinainen aihe.

Minä ja Sopor Aeternus

Löysin Sopor Aeternusin 2000-luvun alkuvuosina erään noihin aikoihin aika tunnetun kaakkoissuomalaisen, tuolloin jonkinlaista nettijulkkiksen mainetta nauttineen goottitytön henkilökohtaisten nettisivujen kautta. (Joku saattaa ehkä arvata, kenestä on kyse. 😉) Elettiin aikaa Songs from the Inverted Wombin (2000) ja Es reiten die Toten so schnell… -levyn (2003) välillä. Netissä oli tuolloin tarjolla ääni- ja kuvamateriaalia lähinnä bändin 90-luvun tuotannosta. Aloitin siis bändiin tutustuminen sieltä, ja suosittelen samaa muille. Bändin musiikissa minua kiehtoi kolme elementtiä:

  1. Klassisten instrumenttien yhdistäminen goottiestetiikkaan
  2. Popahtavasti tarttuvat biisikulut
  3. Äärettömän syvä maailmantuska.

Luulisi, että nämä osaset voivat muodostaa vain jonkinlaisen ellottavan sekasikiön, mutta ei – Soporin tapauksessa kombo vaan toimii.

Erotin noihin aikoihin bändin tuotannosta kolme erilaista tyylikautta. Oli kohmeloinen ja rupinen demomeininki, kansanmusiikkivaikutteinen ja huilupainotteinen ilottelu ja melankolinen, vaskipuhaltimien ja jousisoittimien dominoima Dead Lovers -kausi. Näiden tyylikausien jälkeen on tapahtunut paljon. Mitä kauemmas siirrytään Dead Lovers -kaudesta, sitä vähäisempää on oma mielenkiintoni bändiä kohtaan.

Ensimmäisen demon aikaan bändissä oli kaksi jäsentä: Anna-Varney Cantodea ja Holger. Holger poistui miesvahvuudesta jo pian ensimmäisen demon jälkeen, minkä jälkeen Anna-Varney on ollut bändin ainoa varsinainen jäsen.

Mikä bändin ainoan jäsenen osaamisessa hävitään, on korvattu debyyttilevyn jälkeen ammattitaitoisilla, klassisen koulutuksen saaneilla sessiomuusikoilla. Alun perin bändin nimi oli yksinkertaisesti Sopor Aeternus (”iäinen uni”), mutta 90-luvun puolivälissä siihen lisättiin rimpsu ”The Ensemble of Shadows”.

Burzum goes goth: Demot ja debyyttialbumi (80-luku ja 90-luvun alku)

Sopor Aeternusin ensimmäiset julkaisut ovat mitä ilmeisimmin syntyneet pakottavasta sisäisestä paineesta. Vanhimmat julkaistut nauhoitteet ovat luonteeltaan niin kompromissittomia ja pakonomaisia, että niitä kuuntelemalla saa nopeasti korvansa ruvelle. Ennen debyyttialbumiaan Sopor nauhoitti kolme demoa, joista vain ensimmäinen, Es reiten die Toten so schnell, julkaistiin pienenä painoksena vuonna 1989. Sen äänimaailma on tunkkainen ja karu, enkä uskalla edes arvata, kuinka hirveiltä kaksi julkaisematonta demoa kuulostavat.

SA-ITM
…Ich töte mich… (1994)

Tuhnuinen debyyttialbumi …Ich töte mich… tuli ulos vasta vuonna 1994. Levyn nimi (”Minä tapan itseni”) antaa osviittaa, minkä tyyppisestä julkaisusta on kyse. Lyriikoissa pyöritellään aiheita, joita käsitelläänkin myös kaikilla muilla 1990-luvun Sopor-levyillä: kuolemaa, surua, yksinäisyyttä, itsetuhoisuutta. Levyn musiikki toteutettiin lähinnä rumpukoneella, syntetisaattorilla ja pilliuruilla. Mukana on kuitenkin myös vaikutteita keskiaikaisesta musiikista. Syntetisaattorin Anna-Varney jätti tämän levyn jälkeen hyllylle aina 2000-luvulle asti. Sen sijaan keskiaikavaikutteet saivat heti seuraavilla albumeilla paljon elintilaa.

Muistelen, että Ich töte mich -reissuen julkaisija mainitsi taannoin nettisivuillaan, että levy on kannattava ostos lähinnä niille, joille Soporin musiikki on jo tuttua – eli toisin sanoen, tutustumista Soporiin ei kannata aloittaa Ich töte michistä. Tämä on minunkin helppo allekirjoittaa – Ich töte mich on todellakin suurimmalle osalle kuulijoista kaikessa ehdottomuudessaan vaikeasti lähestyttävä albumi.

Kuulen Ich töte michin äänimaailmassa kädenojennuksen dark ambientin suuntaan. Kun soundit ovat tarpeeksi tuhnuiset, alkaa äänitteen luonne musiikkina häipyä, ja siitä tulee hiljalleen pikemminkin jonkinlainen epämääräinen soundscape-kokonaisuus. Juuri näin tapahtuu tällä albumilla. (Yhtä lailla melkein mitä tahansa huonoilla soundeilla nahoitettua musiikkia voisi väittää dark ambientiksi tai vähintään darkambientahtavaksi. Miksipä ei?)

Kappaleiden nauhoitusten laatu on myöhempään tuotantoon verrattuna armottoman tuhnuinen. Samalla tavalla kuin vaikkapa Burzumin ensimmäisten levyjen kohdalla, nauhoitteiden rupisuus tuo kokonaisuuteen oman, positiivisella tavalla eteerisen leimansa. Pääasiallisiksi laulukieliksi asettuivat debyyttilevyllä englanti ja Anna-Varneyn äidinkieli saksa. Tätä kielipolitiikkaa onkin noudatettu muutamia ranskan- ja latinankielisiä poikkeuksia lukuun ottamatta koko bändin uran ajan. Levyn kahdeksasta kappaleesta neljä on julkaistu myöhemmillä albumeilla uudistettuina versioina, mikä mahdollistaa kätevästi soundimaailman kehityksen havainnollistamisen.

Laitetaanpa ääninäytteeksi levyn ”hittibiisit”. Ylemmän Youtube-videon kuvamateriaali on hölmösti valittu: näillä promokuvilla ei ole mitään tekemistä kyseisen albumin kanssa.

Angstia ja säkkipillejä: Todeswunsch, The Inexperienced Spiral Traveller ja välityöt (1995–1997)

SA-TW
Todewswunsch (1995)

Todeswunsch – Sous le soleil de Saturne tuntuu olevan monille ”vanhoille Sopor-faneille” bändin tärkein täyspitkä. Minulle se ei koskaan ollut mitenkään erityisen rakas levy, ehkäpä sen takia että levyn painos oli pitkään loppuunmyyty ja sain reissuen käsiini suhteellisen myöhään eli vuonna 2005, jolloin pahin Sopor-maniani oli jo ohi.

SA-EAE
Ehjeh Ascher Ehjeh (1995)

Myös EP Ehjeh Ascher Ehjeh (1995) ja remix-kokoelma Voyager – The Jugglers of Jusa (1997) olivat 2000-luvun alussa loppuunmyytyjä – niistä saatiin varsinaisia reissueita vasta 2010-luvulla. Siksi sain kipeimpään Sopor-nälkääni tämän kauden julkaisuista vain The Inexperienced Spiral Travellerin (1997), jota Anna-Varney on ilmaissut pitävänsä eräänä huonoimmista albumeista, jonka on koskaan tehnyt.

En ymmärrä häntä. Levy ei kuulu minunkaan Sopor-suosikkeihini, mutta ei myöskään inhokkeihini. Sen sijaan Voyageria en jaksa nykyään kuunnella oikeastaan lainkaan – eikä jaksa myöskään Anna-Varney. Erään uudelleenjulkaisun yhteydessä hän kommentoi Voyageria näin: … – oh dear. What good thing could I possibly say about this most horrible piece of crap?!

SA-voyager
Voyager (1997)

Todeswunschin ja The Inexperienced Spiral Travellerin aikoihin bändistä alkoivat nousta esiin ne elementit, jotka lopulta toden teolla erottivat sen saksalaisen goottiundergroundin sekundatuotteista. Lyyristen teemojen saralla näitä ovat Anna-Varneyn transsukupuolisuus, horjuva raja elämän ja kuoleman rajalla, ihmisen ehdoton yksinäisyys ja kaipuu pois kurjasta elämästä.

Mitä tulee äänimaailmaan, Todeswunsch ja The Inexperienced Spiral Traveller eroavat Ich töte michistä huimasti. Tuhnuiset ja kömpelöt synasaundit jäivät pois, ja tilalle tuli runsaasti barokki- ja renessanssimusiikille ominaisia soittimia (huilut, luuttu, säkkipilli) sekä taidemusiikin instrumentteja (klassinen kitara, viulu, sello). Näiden albumien musiikki kuulostaa suorastaan iloiselta. Lyriikoita leimaavat kuitenkin syvä pessimismi ja epätoivo.

SA-TIST
The Inexperienced Spiral Traveller (1997)

Ich töte michillä julkaistu Tanz der Grausamkeit ilmestyi Ehjeh Ascher Ehjehillä huomattavasi nätimpänä, huiluvetoisena versiona Saltatio Crudelitatis -nimellä. Tämä oli ensimmäisiä kuulemiani Soporin kappaleita, ellei jopa aivan ensimmäinen. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on kaikessa konstailemattomuudessaan eräs bändin kauneimpia nauhoituksia.

Kappaleiden ja levyjen nimissä on huomattavissa Soporille ominainen eri kielten mielipuolinen yhdistely: kappaleen nimessä voi esiintyä kahta eri kieltä, ja kappaleen sanat voivat olla vielä kolmannella kielellä. Hyvä esimerkki tämän aikakauden tyylipiirteistä on The Inexperienced Spiral Travellerin nimiraita – nimi englanniksi, lyriikka saksaksi. Myös kappaleen äänimaailma säkkipilleineen ja huiluineen on todella tyypillinen tämän ajan Soporille. Muistan, kuinka yritin suunnilleen vuonna 2003 epätoivoisesti kääntää biisin sanoja suomeksi sanakirja kourassa, vaikken osannut yhtään saksaa. Kuunnelkaa alta ja yrittäkää huviksenne korvakuulolta saada sanoista jotain tolkkua.

Kohti pelkistetympää ilmaisua: Dead Lovers (1998–1999)

Dead Lovers’ Sarabande, Face One– ja Face Two -levyt ovat minulle varmaankin kaikkein tärkeimmät Sopor-albumit. Näillä levyillä levoton ja runsas äänimaailma muuttui rauhallisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi. Keskiaikavaikutteet jäivät suurimmaksi osaksi pois. Näillä kahdella albumilla musiikin selkärangan muodostavat jousisoittimet. Mukana on myös vaskipuhaltimia, klassista kitaraa ja rumpukomppi, joka luo joihinkin kappaleisiin  metkasti tarttuvan tunnelman. Myös säkkipilliä kuullaan, mutta se on kesytetty yleensä jonnekin jousien taustalle.

SA-DL1
Dead Lovers’ Sarabande, Face One (1999)

Dead Lovers -duo on Soporin albumikokonaisuuksista kaikkein ehein ja kiinteimmin kytköksissä Anna-Varneyn persoonaan. Hän ei enää unelmoi kuolemasta, vaan suree joko kuolemaisillaan olevan (Face One) tai kuolleen (Face Two) rakastajansa perään. Ajattelen, että kuollut rakastaja -aihelmaa ei kannata ottaa aivan kirjaimellisesti. Ottaen huomioon, että Anna-Varney on sukupuoli-identiteetiltään transnainen, on kuollut rakastaja helppo nähdä hänen omana miehisenä puoliskonaan, jonka (luuloteltu) kuolema on samanaikaisesti sekä suuren murheen aihe että helpotus.

SA-DL2
Dead Lovers’ Sarabande, Face Two (1999)

Dead Loversien aikoihin promokuvat ja muu visuaalinen materiaali alkoivat nousta yhä keskeisemmäksi osaksi yhtyeen ilmaisua. Aiemmin levyjen kansissa oli käytetty varsinaisia promokuvia varsin säästeliäästi ja rajusti muokattuina. Dead Loversien aikaan visuaalinen linja muuttui. Näiden levyjen kansikuvissa näkyy voimakkaasti japanilaisen butoh-tanssin vaikutus, joka vain voimistui 2000-luvulle tultaessa. Jos Anna-Varney näyttää mielestänne oudolta, googlettakaapa kuvamateriaalia butoh-tanssijoista. Sieltä löytyvät käytännössä kaikki ne elementit, jotka tekevät Anna-Varneysta hurjan näköisen: valkoiseksi puuteroitu/sukkahousutettu iho, kalju pää, kummalliset irvistykset, spastiset asennot ja (puoli)alaston vartalo.

Vähäpukeisuus alkoi tosin leimata Soporin promokuvia vasta uuden vuosituhannen puolella: Dead Loversien aikoihin Anna-Varney malttoi vielä pitää promokuvissa (ainakin suurimmassa osassa niistä) vaatteet yllään. Tämän kauden promokuvien teho syntyy yksinkertaisista elementeistä: Valkoiseksi kalkitulla Anna-Varneylla on yllään yksinkertainen, musta vaate. Lisäksi kuvissa saattaa olla jotakin mutkatonta rekvisiittaa, kuten koruja, luita tai pääkalloja. Kuvia on käsitelty usein siten, että samaan kuvaan on saatu useita Anna-hahmoja, ja ne ovat poikkeuksetta mustavalkoisia.

Näiden levyjen lyriikoissa on havaittavissa aivan selvä tarinallinen jatkumo, joka alkaa ykköslevyn alusta rakastetun kuoleman aavistelulla ja etenee kohti varsinaista kuolemaa ja sen hyväksymistä. Kakkoslevyllä jatkumo näkyy myös biisien nimistä: aloitetaan jäähyväisistä (Abschied) ja ruumiin hyvästelystä (The House is Empty Now), mistä jatketaan hautajaisiin (Va(r)nitas, Vanitas, omnia vanitas) ja edelleen kukkivaan hautaan (Daffodils).

Näihin aikoihin Anna-Varney osoitti osaavansa valikoida ympäriltään erilaisia kulttuurivaikutteita ja muovata niistä persoonallisia, ”sopormaisia” kokonaisuuksia. Levyparin kolmesta parhaasta kappaleesta kaksi on covereita (Abschied on alkuaan Nicon kappale, Hades ’Pluton’in taustalla taas kuuluu Roky Ericksonin Night of the Vampire). Kolmannen hittibiisin (The Sleeper) lyriikat taas on lainattu Edgar Allan Poen runosta.

The Sleeper taitaa olla oma suosikkini kaikista Sopor Aeternusin kappaleista. Jos kuuntelet tähän artikkeliin upotetuista biiseistä vain yhden, kuuntele The Sleeper.

Poensa lukeneet huomaavat, että The Sleeper -runoon on tehty tiettyjä omavaltaisia muutoksia: kuollut rakastettu ei olekaan she, vaan he. Säe, jossa mainitaan rakastetun nimeksi Irene, on muutettu joksikin aivan muuksi. Ladysta on tullut lover, ja niin edelleen. Anna-Varney on tehnyt Poen runosta pienillä muutoksilla omannäköisensä. Sovitus on Dead Lovers -kaudelle tyypillinen.

Laitetaan toiseksi näytteeksi Face Two -levyn avausraita eli Abschied. Sanokaa mitä sanotte, mutta minun mielestäni tässä ylitetään Nicon alkuperäinen versio parahultaisesti.

Väliprojekteja: Songs from the Inverted Womb, Nenia C’alladhan ja Es reiten (2000–2003)

Tiedän, että 00-luvun alun julkaisujen luonnehtiminen väliprojekteiksi saattaa herättää vastalauseita. Tiedän, että monet pitävät Songs from the Inverted Wombia jopa Soporin parhaana levynä, ja uskon, että Anna-Varney panosti tosissaan kyseiseen konseptiin. Kyse on omasta näkemyksestäni, ei mistään ylevään objektiivisuuteen pyrkivästä ajatuksesta.

SA-SFTIW
Songs from the Inverted Womb (2000)

Songs from the Inverted Womb on Soporin levyistä varmaankin kaikkein tarinallisin. Kun Anna-Varneyn seksuaali-identiteettiin liittyvät murheet oli saatu 90-luvun julkaisuissa käsiteltyä, oli aika siirtyä toiseen traumaan. Tämä trauma liittyy äitisuhteeseen. There Was a Country by the Sea kertoo pikkupojasta, jota kuolleen äidin haamu vainoaa. Avausraita Something Wicked This Way Comesilla asia ilmaistaan suoraan: – – of all the names and phrases of this mortal world, there is only one that I hate more than any other, and this most disgusting term is the one of ’Mother’. Myös Saturn Devouring His Children -kappaleen kuvaamassa lapsi-vanhempisuhteessa on jotain pahasti pielessä.

Songs from the Inverted Wombin äänimaailma toistaa pitkälti Dead Lovers -levyjen tyyliä, joskin laulun ja tiettyjen instrumenttien – erityisesti vaskipuhaltimien – käyttö on nyt riehakkaampaa ja ilmeikkäämpää. Suurin syy sille, miksi en pidä Songs from the Inverted Wombista niin paljon kuin sitä edeltäneistä täyspitkistä, löytyy biisimateriaalista. Melodiat eivät tällä levyllä yksinkertaisesti ole kovin kiinnostavia. Sovituksissa on paikoin turhan ahdas tunnelma: kappaleisiin on ängetty liikaa tavaraa.

Jos sovitukset ovat turhankin rönsyileviä ja tarinallinen aines vahvaa, on tähän levyyn liittyvä kuvallinen anti sitäkin minimalistisempaa. Songs from the Inverted Wombin yhteydessä julkaistiin kahden käden sormilla laskettava määrä uusia promokuvia, joka toistavat samaa yksinkertaista asetelmaa. Kun on nähnyt näistä promokuvista yhden, on nähnyt ne kaikki. Tämä oli ja on mielestäni outoa; Dead Loversin runsaan kuvamateriaalin jälkeen odotin visuaalisemmin painottunutta julkaisua.

Lempikappaleeni tältä levyltä on Résumé… –, uusi versio debyyttialbumin Time Stands Stillistä. Tämän kappaleen uudelleennauhoituksessa kiteytyy se, kuinka Sopor oli ensimmäisen kymmenen levytysvuotensa aikana kehittynyt: spastisesta kellarisynabändistä huolella kirjoitettujen sanoitusten ja hiottujen levykonseptien yhtyeeksi, jossa äänten tuotosta vastaavat koulutetut ammattimuusikot. Toki bändin kuin bändin kohdalla soundit kirkastuvat, kun kokemusta ja osaamista karttuu. Harvoin kuitenkin mennään aivan niin eriytyneen osaamisen musisointiin kuin Sopor Aeternusin tapauksessa.

Myös seuraava studiolevy, Es reiten die Toten so schnell, heijastelee bändin musiikillista kehitystä. Tämä oli ensimmäinen Sopor Aeternusin albumi, jota pääsin odottamaan – siis toisin sanoen ensimmäinen levy, joka ilmestyi sen jälkeen kun olin itse bändin löytänyt. Muistan, miten ennakkotilasin kädet täristen noin sadan euron hintaisen limited edition -boksin Cyberwaren nettikaupasta (mitäköhän tälle firmalle lopulta oikein tapahtui?). No, boksiversio ei sitten koskaan oikeasti saapunut lafkan varastoon, joten jouduin tyytymään halpaan CD-versioon.

SA-ERDTSS
Es reiten die Toten so schnell (2003)

Ihan hyvä, etten saanut boksia: en koskaan pahemmin tykännyt tästä levystä. Se ei sisällä yhtäkään uutta kappaletta, ainoastaan uusia versioita alkuperäisen Es reiten -demon ja Ich Töte Michin kappaleista. Soundimaailma toki tällä levyllä rupuaikojen ääniä miellyttävämpi. Mutta biisimateriaali… Nämä kappaleet ovat luonteeltaan niin vereslihaisia ja karkeita, ettei niitä olisi kannattanut vaivautua äänittämään uudelleen. Koko albumilla on vain yksi biisi, josta todella pidän, ja se on tuossa alla.

Sopor ei koskaan mennyt musiikissaan Dead Soulsia lähemmäs goottirockia. Ehkä tätä tyyli olisi kannattanut kokeilla enemmänkin?

Es reitenin promokuvauksissa Anna-Varney jätti vaatteet pois. Promokuvat ovat järjettömän hienoja – yksinkertaisia ja hieman naiiveja, mutta silti upeita. Useimmissa kuvissa Anna-Varney kekkaloi alastomana tai viittaan kietoutuneena katakombimaisessa tilassa erilaisissa pääkallo- ja luukasoissa. Miehen sukuelimet – jotka hänellä yhä tänäkin päivänä tiettävästi on – on photoshopattu pois lopullisista kuvista.

Nenia C’alladhan ei periaatteessa kuulu tämän tekstin aiherajauksen puitteisiin. Kyse on Anna-Varneyn ja heleä-ääninen Constanze Fröhlingin yhteisestä sivuprojektista, joka tuotti vain yhden julkaisun. Koska Fröhling ei yrityksistä huolimatta ole kyseisen albumin jälkeen saanut oikein mitään järkevää aikaiseksi, on helpointa niputtaa myös Nenia C’alladhan -albumi eräänlaiseksi Soporin sivuhaaraksi. Se kuulostaa niin paljon Soporilta, että pikaisen kuuntelun perusteella sitä luulisi Sopor-levyksi. Ainoa keskeinen ero liittyy lauluun: Sopor-levyillä Anna-Varney hoitaa laulupuolen pääosin yksin, Nenia C’alladhanilla laulaa hänen lisäkseen myös Constanze.

Constanze on sittemmin äänitellyt jotakin Cuirina-nimen alla, ei tosin mitään kovin kiinnostavaa. Constanzella on kaunis ääni, ja siksi onkin sääli, ettei hän ole jatkanut kunnianhimoisemmin musiikin tekemistä.

Koneiden aika: Flowers in Formaldehyde & La Chambre d’Echo (2004)

Es reitenin äänimaailma oli niin kolkko, ettei sen perusteella olisi mitenkään voinut arvata, mitä sen jälkeen oli luvassa. La Chambre d’Echo (Where the Dead Birds Sing) -albumia voisi kuvailla ennen kaikkea sanalla menevä. Musiikin lajityyppi ei periaatteessa ole muuttunut vieläkään, mutta tyyli ja käytetyt välineet ovat nyt toisenlaiset. Pääpaino on konemusiikin keinoissa, joskin tietyt taidemusiikin instrumentit ovat yhä mukana. Yhdistelmä on outo, mutta toimiva.

SA-LCDE
La Chambre d’Echo (2004)

La Chambre d’Echon kirjajulkaisu oli ensimmäinen ostamani Sopor-julkaisu, joka sisälsi jotain muutakin kuin levyn, bookletin ja jewelcasen; levyn mukana tuli monikymmensivuinen, laadukas valokuvakirja. Perinteinen CD olisi riittänyt minulle, mutta sellaista ei ollut tuolloin tarjolla. Tästä lähtien Soporin julkaisuille on ollut ominaista se, että uuden levyn tullessa pihalle kuuntelijoille tarjotaan ensisijaisesti kalliita vinyyli/boksi/limited-virityksiä; edullisemmat CD-painokset seuraavat myöhemmin perässä. En ymmärrä syitä tämän käytännön taustalla, sillä limited-boksit ja vinyylipainokset myydään aina (yleensä jo ennakkoon) joka tapauksessa loppuun. En tiedä, onko kyse kalliimpien painosten myynninedistämisestä vai mistä, mutta kovin kuuntelijaystävällistä tällainen ei tietenkään ole.

La Chambre d’Echon lyriikoissa ja promokuvissa liikutaan sairaalaympäristössä. Aiheet vaihtelevat fyysisestä (epä)hygieniasta leikkauksiin, vanhustenhoitoon ja lopulta – ta-daa – kuolemaan, jota on vähintäänkin sivuttu tähän mennessä kaikilla Soporin levyillä.

SA-FIF
Flowers in Formaldehyde (2004)

Flowers in Formaldehyde syntyi La Chambre d’Echon kylkiäisenä. Sinänsä hassua, sillä sen sisältämien kappaleiden taso on minun mielestäni paljon kovempi kuin La Chambre d’Echolle päätyneiden biisien. Musiikillisesti kiinnostavimmat biisit on jätetty Formaldehydelle ilmeisesti sen vuoksi, etteivät ne olisi oikein istuneet La Chambre d’Echon teemaan.

Flowers in Formaldehydelta on vaikea valita näytebiisiä, sillä hyviä tarjokkaita on niin paljon. Vanha tuttuni ja Suomen kovin Sopor-fani sanoi taannoin pitävänsä Minnesangia koko bändin parhaana kappaleena. Myös uusi versio Ich töte mich -levyllä julkaistusta Do You Know My Name? -kappaleesta on hyvä ehdokas. Valitsen silti The Conqueror Wormin, jonka lyriikka on lainattu Edgar Allan Poelta. (Samaa runoa on siteerannut myös eräs toinen vanha lempibändini; palataan tähän ehkä joskus myöhemmin.)

Ketju katkeaa: Les Fleurs du Mal & Sanatorium Altrosa (2007–2008)

SA-SA
Sanatorium Altrosa (2008)

Les Fleurs du Mal – Die Blumen des Bösen (2007) ja Sanatorium Altrosa (Musical Therapy for Spiritual Dysfunction) (2008) muodostavat samankaltaisen parin kuin La Chambre d’Echo ja Flowers in Formaldehyde: ensin täyspitkä albumi, sitten jämäbiiseistä kasattu EP. Les Fleurs du Mal oli ensimmäinen Sopor-levy, joka päätyi hyllyyni vinyylinä. Mukana tuli ihana juliste levyn kansikuvasta. Pitäisin julistetta edelleen seinälläni, ellei avomieheni tykkäisi kyttyrää. Katsokaa nyt tätä kaunotarta:

SOPOR les fleurs
Les Fleurs du Mal (2007)

Tällä levyllä palataan sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyvien ongelmien pariin. Nyt ne tosin eivät enää ole ongelmia: Anna-Varney on lyyrisen minänsä puitteissa hyväksynyt oman identiteettinsä fyysisesti maskuliinisena transnaisena (millaista ilmaisua tästä pitäisi käyttää? Naisena, joka elää miehen sukuelimillä varustetussa kehossa ja hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on?) ja leikittelee nyt aiheella ronskisti. Albumi heijastelee selvää muutosta Anna-Varneyn mielenliikkeissä: elämäntuska ja kaipuu kuolemaan ovat poissa. Joissakin kappaleissa on edelleen kaihoisia ja melankolisia elementtejä, mutta pääosin tunnelma on leikkisä, jopa riehakas. Uutena musiikillisena elementtinä albumilla on kuoro.

Visuaalisessa ilmeessä on tapahtunut suoranainen räjähdys. Monien aiempien julkaisujen visuaalinen saate on ollut sävymaailmaltaan on latistettu, usein mustavalkoinen. Les Fleurs du Mal on täynnä ihanaa, tummaa violettia ja söpöä vaaleanpunaista. Tyyliä voisi melkein luonnehtia bubblegothiksi. – Levystä julkaistiin myös boksiversio, joka sisälsi Anna-Varney-aiheisen manga-sarjakuvakirjan. Suomen kovin Sopor-fani tietenkin hankki sen, joten lainasin sitä häneltä ja luin. Ei ollut kummoinen tekele.

Levyn nimi on tietenkin viittaus Charles Baudelairen kuuluisaan runokokoelmaan. Ollakseni rehellinen en näe mitään yhteyttä Baudelairen ja Anna-Varneyn teoksien välillä – siis nimeä lukuun ottamatta. Toisaalta on myönnettävä, etten ole lukenut Baudelairen kokoelmasta kuin muutamia runoja (niitä Nylénin suomennoksia).

Pidän levyn parhaana kappaleena päätösraita The Virgin Queenia. Se on tavallaan levyn raskain kappale enkä siis tiedä, onko se paras mahdollinen näytebiisi tältä levyltä. Laitan sen silti tähän.

Ja ne loput (2010–)

Sanatorium Alterosan julkaisemisen jälkeen Anna-Varney on ollut ahkera. Hän on julkaissut tällä vuosikymmenellä EP:t A Strange Thing to Say (2010) ja Children of the Corn (2011) ja täyspitkät Have You Seen This Ghost? (2011), Poetica (2013) ja Mitternacht (2014). Olen hankkinut näistä itselleni kaikki muut paitsi kaksi viimeistä eli Poetican ja Mitternachtin – siitäkin huolimatta, että olimme Anna-Varneyn kanssa kasvaneet erillemme jo A Strange Thing to Sayn ilmestyessä. Sen jälkeen annoin vielä kahden julkaisun verran ”viimeisiä mahdollisuuksia”. Myös Poetican hankkimista harkitsin. Hyvä etten hankkinut: se on muiden 2010-luvun Sopor-julkaisujen tavoin minulle täysin mykkä albumi.

SA-COTC
Children of the Corn (2011). Tämän voisi melkein pitää hyllyssä pelkän kannen takia.

Nyky-Soporia leimaavat huolella äänitetyt ja sovitetut kappaleet sekä pieteetillä photoshopatut bookletit. Nämä ovat varmaankin oikeasti ihan hyviä levyjä. Itse en vain osaa kuulla niiden hyvyyttä. En siis laita näiltä levyiltä näytekappaleita, sillä minun korvaani nämä ovat alusta loppuun sellaista tasaista massaa – kuin makkaramassaa lampaansuolessa.

Kun rakastuin Sopor Aeternusin musiikkiin 2000-luvun alussa, siitä tuli minulle käytännössä jokapäiväinen ystävä. Oli oma elämäni kuinka vaikeaa tahansa, Anna-Varneyn tuska tuntui aina raskaammalta. Tämän vuoksi en enää kuuntele Sopor Aeternusin musiikkia juuri koskaan: se oli joskus minulle niin tärkeää, että nykyään sen kuunteleminen herättää erittäin ristiriitaisia tunteita.

Silti tuntuu jollain oudolla tavalla hyvältä säilyttää bändin vanhat levyt hyllyssä.