Spiritual Front esiintyy perjantaina 14.7.2017 Tampereella järjestettävillä goottimusiikkiin keskittyvillä Lumous-festivaaleilla. Hurraa! Ajattelin koota keikan kunniaksi listan omista Spiritual Front -suosikeistani.
Ensin kuitenkin taustaa. Simone Salvatori perusti Spiritual Frontin 90-luvun lopulla Italiassa. Bändin kaksi ensimmäistä julkaisua olivat äänimaailmaltaan sangen karuja ja pelkistettyjä, ja nämä kaksi julkaisua ovatkin nykyään pitkälti vaipuneet unholaan. Soundi muuttui huomattavasti raikkaammaksi ja popahtavammaksi vuonna 2003 julkaistun Nihilist-EP:n myötä. Vuonna 2005 julkaistun, Ordo Rosarius Equilibrion kanssa toteutetun Satyriasis-splitin myötä ilmaisu muuttui yhä siistimmäksi ja menevämmäksi. Juuri tästä soundista Spiritual Front tunnetaan nykyään kaikkein parhaiten.
Spiritual Front lasketaan yleisesti ottaen neofolkiksi. Tällainen luokittelu ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton, sillä bändi ei käsittele musiikissaan lainkaan niitä aiheita, joiden perinteisesti katsotaan kuuluvan erottamattomasti neofolkiin: Euroopan (lähi)historiaa, esoteriaa ja okkultismia, riimuja, uuspakanuutta. Toisin kuin bändin nimi antaa olettaa, Spiritual Front ei vaikuta ainakaan päällisin puolin olevan kiinnostunut mistään henkisestä tai hengellisestä. Myös bändin soundi on huomattavasti perusneofolkia sliipatumpi ja ”popimpi”. Myöhemmässä tuotannossa on runsaasti vaikutteita myös kantrista ja rock and rollista.
Bändi määrittelee musiikkinsa termillä nihilist suicide pop, joka ei sekään kuvaa järin hyvin bändin käsittelemiä teemoja tai soundia. Spiritual Front tuo kyllä nihilismiä jatkuvasti esille esimerkiksi levyjen nimissä ja oheistuotteissa, mutta biisien sanoituksissa se ei juuri näy. Bändin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi melko perinteisiä, popahtavia, kantri- ja tangovaikutteisia rakkauslauluja. Mistään purkkapopista ei kuitenkaan ole kyse: Spiritual Frontin lyriikalle ovat ominaisia erotiikka ja ajoittain hyvin ronski ilmaisu.
Mutta nyt niihin biiseihin. Otetaan yksi lohkaisu bändin jokaiselta albumilta. Pyydän kärsivällisyyttä: pari ensimmäistä biisiä ovat hyvin karuja, mutta kyllä se soundimaailma siitä pian kirkastuu.
Devourment of the Will (albumilta Song for the Will, 1999)
Tästä se lähti: särisevästä ja hienoisesti Death in June -vaikutteisesta folk-levystä, jota painettiin alle 500 kappaletta. Song for the Will on kokonaisuutena äärimmäisen kolkko ja pessimistinen. Simone Salvatori ei tässä vaiheessa ole ilmeisesti lainkaan oivaltanut, että hän osaa myös laulaa. Jos levyn rupisuuden ei anna häiritä itseään, löytyy siltä myös hetkensä: Empty ja Devourment of the Will ovat oikeasti hyvin kauniita kappaleita. ”We will taste the death, and in the death the conquest of the will.”
Levystä ei tietääkseni ole otettu koskaan uusintapainosta, joten tätä voinee pitää eräänlaisena keräilyharvinaisuutena. Kyselin taannoin suoraan herra Salvatorilta, miten on parin ensimmäisen julkaisun uusintajulkaisujen laita. Hän kertoi, ettei ole erityisen ihastunut Spiritual Frontin ensimmäisiin julkaisuihin ja että niistä tuskin tullaan näkemään uusintajulkaisuja. Harmi.
We could fail again (albumilta Nihilist Cocktails for Calypso Inferno, 2001)
Tässä vaiheessa Spiritual Frontin ilmaisuun on ilmestynyt pari keskeistä elementtiä, joista tulisi myöhemmin keskeinen osa bändin soundia: rautalankakitara ja mahtipontiset perkussiot. Ylipäätään ilmaisusta on tullut huomattavasti suureellisempaa kuin debyyttialbumin aikaan. Kokonaisuutena Nihilist Cocktails for Calypso Inferno on melko kummallinen ja sekava levy, mutta silläkin on totisesti hetkensä. Salvatori ei ole vieläkään hoksannut osaavansa laulaa, vaan pitäytyy spoken word -mörinässä.
Luulin monta vuotta, että We could fail again kertoo epäonnisesta rakkaudesta, mutta itse asiassa se taitaakin kertoa sukupuolitaudeista.
No Kisses on the Mouth (Nihilist-EP:ltä, 2003)
Raflaavasta nimestään huolimatta Nihilist-EP sisältää lähinnä melankolisia rakkauslauluja. Bändin soundi on muuttunut huomattavasti monipuolisemmaksi ja ”tuotetummaksi”: mukana on pianoa ja jopa jousisoittimia. Ja huomaatteko: nyt Simone laulaa!
Nihilistillä julkaistiin nippu kappaleita, jotka muodostavat eräänlaisen Spiritual Front -kaanonin: Soulgambler, No Kisses on the Mouth, Autopsy of A Love. Nämä kappaleet olivat pitkään bändin tunnetuimpia biisejä, kunnes myöhemmät poppilevyt alkoivat nauttia suurempaa suosiota myös neofolk-piirien ulkopuolella.
Tavallaan Nihilist on Spiritual Frontin paras julkaisu: sillä ei ole yhtäkään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta. Tältä levyltä on vaikea valita näytebiisiä. Soulgambler ja Autopsy of A Love ovat aivan yhtä kovia kappaleita kuin No Kisses on the Mouth. Myös pehmoisempi versio We could fail again -kappaleesta on todella hyvä.
Moniko muuten tietää, mistä No Kisses on the Mouthin kertosäkeen sitaatti (”The limit of love is that of needing always an accomplice”) on peräisin? Tästä elokuvasta. Kyseisellä elokuvalla ja myös ohjaajan muulla tuotannolla on ollut suhteellisen voimakas vaikutus Spiritual Frontin käsittelemään kuvastoon.
Song for the Old Man (split-albumilta Satyriasis feat. Ordo Rosarius Equilibrio, 2005)
Tutustuin itse Spiritual Frontiin (ja itse asiassa myös Ordo Rosarius Equilibrioon) Satyriasis-albumin myötä. Molempien bändien soundi on tavallaan tällä albumilla klassisimmillaan ja puhtaimmillaan. Satyriasis on klassikkolevy, jonka pitäisi löytyä aivan jokaisen neofolkista kiinnostuneen hyllystä. Spiritual Frontin ilmaisu on tässä vaiheessa kehittynyt edelleen Nihilist-EP:n viitoittamaan suuntaan: soundimaailma on yhä monipuolisempi ja kirkkaampi.
No Kisses on the Mouth (albumilta Armageddon Gigolo’, 2006)
Armageddon Gigolo’n myötä Spiritual Front löi ns. isosti läpi. En ymmärrä, miksi. Äänimaailma on kehittynyt tässä vaiheessa ”tuotetun” kuuloiseksi ja helposti lähestyttäväksi, eikä sen puolesta ole yllätys, että levyt alkoivat myydä paremmin. Biisimateriaali on kuitenkin huomattavasti heikompaa kuin Nihilist-EP:llä ja Satyriasis-splitillä.
En ole koskaan tykännyt tästä levystä. Ainoat Armageddon Gigolo’n biisit, joista pidän, ovat uusintaversioita vanhoista kappaleista: Ragged Bed, Love Through Vaseline, No Kisses on the Mouth. Viimeiseksi mainittuun kappaleeseen onkin saatu aivan ihastuttavaa ryhtiä pari vuotta varhaisempaan, Nihilist-EP:llä julkaistuun versioon verrattuna.
Darkroom Friendship ja Odete (albumilta Roma Rotten Casino, 2010)
Roma Rotten Casino (2010) on niin hyvä levy, etten yksinkertaisesti pysty valitsemaan siltä vain yhtä näytebiisiä. Darkroom Friendship on reipas pop-lohkaisu, jonka video tai lyriikat eivät jätä mitään arvailujen varaan. Odete on kaunis ja balladimainen, mutta silti reipas kappale, jossa on uskomattoman tarttuva kertosäe. Musiikkivideo ei mielestäni tee kappaleelle oikeutta. Jos Salvatorin seksuaalinen suuntautuminen on tähän mennessä jäänyt epäselväksi, tämän videon jälkeen se viimeistään selviää jokaiselle.
Tämä levy yllätti minut todella positiivisesti: Armageddon Gigolo’n jälkeen odotukseni Spiritual Frontin tuotannon suhteen olivat melko vaatimattomat. Roma Rotten Casinon biisimateriaali on Armageddon Gigolo’on verrattuna erittäin tasokasta.
Eternally Yours (levyltä Black Hearts in Black Suits, 2013)
Black Hearts in Black Suits jää mielestäni välityön asemaan. Levy koostuu lähinnä melankolisista, elokuvamusiikkimaisista balladeista. Ymmärtääkseni levyä ei tehtykään perinteiseen tapaan Spiritual Frontin omista lähtökohdista, vaan mukana oli poikkeuksellisesti muutakin luovaa voimaa. All in all, Black Hearts in Black Suits ei kuulosta Spiritual Front -albumilta, mutta älkäämme antako sen haitata; levyllä on hetkensä. Eternally Yours on niistä mielestäni parhain.
We could fail again (albumilta Open Wounds, 2013)
Open Wounds on eräänlainen Spiritual Front plays Spiritual Front -coveralbumi. Se koostuu pääosin bändin uudelleen sovitetuista vanhoista biiseistä ja eräänlaisista mukaelmista, joita vanhojen kappaleiden pohjalta on tehty. Idea on hauska ja myös toteutus on yllättäen onnistunut. Erityisesti We could fail again, joka julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 2001, on freesattu todella onnistuneesti 2010-luvulle. Albumilla on myös tavattoman kaunis uusintaversio Devourment of the Will -kappaleesta, mutta sitä ei valitettavasti löydy Youtubesta.
Semmosta siis luvassa ensi perjantaina 14.7. Lumouksessa Tampereen Klubilla!
Taikalyhty – Elokuvablogi 
”Armageddon Gigolo’n myötä Spiritual Front löi ns. isosti läpi. En ymmärrä, miksi. Äänimaailma on kehittynyt tässä vaiheessa ”tuotetun” kuuloiseksi ja helposti lähestyttäväksi, eikä sen puolesta ole yllätys, että levyt alkoivat myydä paremmin. Biisimateriaali on kuitenkin huomattavasti heikompaa kuin Nihilist-EP:llä ja Satyriasis-splitillä.”
Vastasit tietysti itse tuohon miksi tuosta tuli bändin läpimurtolevy. Ei sillä biisimateriaalilla ole merkitystä, varsinkaan gooteille jotka tunnetusti voivat rakastaa vaikka kuinka huonosti kirjoitettua ja tuotettua musiikkia.
Itse tosin olen sitä mieltä että Armageddon Gigolon biisimateriaali on huomattavasti vahvempaa kuin vanhempien levyjen. Sävelkorvani on sen verran olematon, että en osaa tätä mitenkään ”objektiivisesti” perustella, mutta musta tuntuu että AG toimii hyvin nimenomaan aiempaa selkeämmän melodisuutensa takia. Aiemmilla levyillä ei juurikaan ollut tarttuvia kertosäkeistöjä, tällä levyllä niitä on jokaisessa biisissä.
Parhaiten sen mielestäni kuulee Gigolon ja Satyriasiksen versioissa vanhoista Spiritual Front -biiseistä. Kun tässä olen keikkaan valmistuessani kuunnellut bändin tuotantoa kronologisesti läpi, en edes pystynyt kuuntelemaan niitä vanhempia versioita enää, koska biisit eivät mielestäni pääse oikeuksiinsa niin ”epämusikaalisina” versioina. Tosin itse aloitin bändin kuuntelemisen Armageddon Gigolosta, joten intuitiivisesti pidän sen levytyksiä ”oikeina versioina”. Näin monen vuoden kuuntelutauon jälkeenkin olen edelleen sitä mieltä että tuo on bändin ylivoimaiseti paras levy (Satyriasiksen jälkeen, mutta splittiä ei lasketa).
Rotten Roma Casino taas sitten puolestani kuulostaa liian popisti tuotetulta, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi melodiselta. Varsinkin Darkroom Friendship kuulostaa minusta ihan hirveältä, siltä että musiikillisisilta lahjoiltaan rajoittunut ug-biisintekijä yrittää tehdä kaupallista mainstream-poppia. Eli musiikkia oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Armageddon Gigololla tuo itsensä haastaminen vielä mielestäni toimii, koska se ei kuulosta yhtä väkinäiseltä uudistumisyritykseltä. Siitä on helppo olla samaa mieltä, että Salvatori pelkäsi laulamista ihan liian pitkään.
Minusta on kyllä erittäin mielenkiintoista, miten jonkin bändin tuotannosta voi olla näin eri mieltä toisen yhtyeen musiikin ystävän kanssa. Ainakin Spiritual Frontista on moneksi!
TykkääLiked by 1 henkilö
Tosiaan jännä, miten mielipiteet jakautuu tämän bändin ja erityisesesti Armageddon Gigolo’n suhteen :)
Minusta AG:n biisit kuulostavat esimerkiksi Satyrasiksen ja Nihilistin biiseihin verrattuna jotenkin heppoisilta, muovisilta ja ”tunteettomilta”. Toisaalta, paradoksaalista kyllä, Roma Rotten Casinossa minua kiehtoo juuri samainen muovisuus. Juju on siinä, että Roma Rotten Casinossa se muovinen musiikintekotapa viedään ikään kuin tarpeeksi pitkälle. Nihilist oli vielä sopivasti suttuista underground-musaa, joka kuulosti siltä että Salvatori todella käsittelee biiseissä hyvin henkilökohtaisia asioita. Roma Rotten Casino taas on todella tuotettua skarppien soundien ”kivaa” poppimusaa, joka ei ole (ja jonka ei tarvitsekaan olla) musiikintekijän kannalta omakohtaista. Armageddon Gigolo’ oli jotain epämääräistä tästä väliltä. Kaipa siksi se ei oikein putoa mulle.
Saas nähdä, mitä biisejä illalla saadaan kuulla.
TykkääTykkää