Amy (2015) arvostelu – Vahva ja hauras

amy
Amy (2015)

Taikalyhdyn viikko alkoi Kurt Cobaininista kertovan Montage of Heckin parissa, ja muusikkodokumenttiin keskitytään myös tänään. Amy Winehousea ja Cobainia yhdistää moni seikka. Molemmat nousivat nuorina maailmanmaineeseen, kärsivät vakavista päihdeongelmista ja kuolivat vain 27-vuotiainaAmy (Iso-Britannia/Yhdysvallat 2015) valottaa Winehousen lyhyeksi jäänyttä, mutta sitäkin tapahtumarikkaampaa elämää.

Elämäkertadokumentit rakentuvat usein selkeän kronologian varaan: aloitetaan lapsuudesta ja lopetetaan kuolemaan tai, mikäli kohde on vielä hengissä, nykyhetkeen. Amy lähestyy kohdettaan toisenlaisin keinoin. Elokuvassa on kyllä tietty kronologian kaari, mutta kerrontaa ei jäsennetä orjallisesti sen mukaan. Dokumentti alkaa 2000-luvun alkuvuosista, jolloin Winehouse tutustui tulevaan manageriinsa ja alkoi nauhoitella demoja. Lapsuus jää siis dokumentin alussa käsittelemättä, mutta siihen viitataan pitkin elokuvaa lyhyin ja täsmällisin pistoin.

AMY-rehab
Dokumentissa painotetaan erityisesti Winehousen lyyrikonlahjoja:
kuvissa leijuvat laulujen sanat varmistavat, että katsoja kiinnittää lyriikoihin huomiota.

Elokuvassa ei nähdä (juuri) lainkaan tekijöiden kuvaamaa videomateriaalia. Kuvaraita täyttyy arkistomateriaalista, ja dokumenttia varten tehdyt haastattelut pääsevät esiin ainoastaan ääniraidalla. Ilmeisesti ideana on ollut se, että arkistomateriaalin poikkeuksellisen runsaan käytön myötä Winehouse pääsisi esille mahdollisimman pitkälti omana, aitona itsenään. Ajatus on hyvä, mutta ei toimi aivan kitkattomasti. Haastateltavia on etenkin aluksi hankala erottaa toisistaan, sillä katsoja ei näe heidän kasvojaan. Tällaisia me ihmiset olemme – nimet ja äänet eivät jää yhtä voimakkaasti mieleen kuin kasvot. Lisäksi uskon, että kehonkieli ja ilmeet olisivat tuoneet jotakin lisää monen haastateltavan kertomuksiin, erityisesti Amyn isän haastatteluihin. Valehtelijaa ei ole helppo tunnistaa sanoista tai äänenpainoista. Ilmeet kertovat tässä suhteessa paljon enemmän.

AMY-bennett
Winehousen mittapuu suurille saavutuksille on se, mitä isä asiasta ajattelee. ”Isä on niin kateellinen, kun näkee tämän”, toteaa Winehouse tavatessaan idolinsa Tony Bennettin.

Isä Mitch Winehouse on elokuvan pahis. Hän erosi Amyn äidistä, kun tyttö oli 9-vuotias, mistä aiheutunutta traumaa Winehouse itse piti ongelmiensa alkulähteenä. Millaiset Winehousen ja tämän isän välit ovat eron jälkeen olleet, siihen ei dokumentissa puututa. Vaivihkaa syntyy kuitenkin se mielikuva, että tyttären tekemiset alkoivat kiinnostaa isää vasta, kun Winehousen levymyynti vauhdittui. Myös muutoin sain dokumentista sen vaikutelman, että Amyn ura ja taloudellinen menestys ovat ajaneet isän prioriteettijärjestyksessä tyttären hyvinvoinnin ohi. Amyn ensi-illan jälkeen Mitch Winehouse on tehnyt selväksi, ettei dokumentti hänen mielestään kuvaa häntä tai hänen tekemisiään totuudenmukaisesti. Mikä totuus kaiken takana on, sitä on katsojan vaikea arvioida. Jotain Winehousen perheessä on joka tapauksessa ollut vinossa.

Dokumentissa löydetään Winehousen syöksykierteeseen kolme syytä: lapsuudenkokemukset, huumeet ja valtava suosio. Kuvaus painottuu ennen kaikkea kahteen jälkimmäiseen. Silti dokumentista välittyy se viesti, että ongelman ydin on nimenomaan lapsuudenkokemuksissa, erityisesti vanhempien avioerossa ja poissaolevassa isässä. Ensimmäiset merkit Winehousen mielenterveyden ja itsetunnon horjumisesta ilmaantuivat jo esiteini-iässä, siis kauan ennen suursuosiota ja päihdekokeiluja. Jos Winehousen itsetunto olisi ollut terve, olisi hänen luultavasti ollut helpompaa kestää suosion tuomat kirot selvin päin.

AMY-blake
Osa ongelmaa: Blake Fielder-Civil ei ollut Winehouselle hyvää seuraa.

Winehousen hahmossa ruumiillistuu erakkojulkkiksen paradoksi: hän haluaisi pysytellä omissa oloissaan ja keskittyä luomistyöhönsä, mikä käy kuitenkin kasvavan suosion myötä mahdottomaksi. Dokumentin tarinassa julkisuus ikään kuin tappaa Winehousen. Hassua kyllä, dokumentti jatkaa samaa julkisuusmyllytystä, jota Winehouse vihasi ja pelkäsi. Vaikka artisti itse ei ole asiasta enää kärsimässä, tuntuu dokumenttia leimaavan tietty kaksoisstandardi: ”Winehouse kärsi ja kuoli, koska paparazzit eivät jättäneet häntä rauhaan. Me teemme asiasta dokumentin, jotta saadaan asialle lisää näkyvyyttä!”

Dokumnttiin liitetyt konserttitaltioinnit, joista osassa Winehouse on pahasti päihtynyt, saivat minut pohtimaan omaa suhtautumistani sensaatiojulkisuuteen ja sen mattinykäsiin. Huomasin tuntevani Winehousen puolesta sekä surua että myötähäpeää. Surua, koska pöhnäistä ja mielenterveysongelmaista Winehousea roudattiin ympäri maailman konserttilavoja kuin mitäkin kehäraakkia. Myötähäpeää, koska tiesin miljoonien ihmisten nähneen samat videot ja päivitelleen sitten, että ”onpa siinä skitso ämmä”. Samalla mietin, kuinka ivallisesti ja julmasti itse suhtauduin Winehousen känni- ja huumesekoiluihin, kun niillä uutisissa reposteltiin. Dokumentti havainnollistaa hyvin sitä, kuinka näemme julkisuuden henkilöistä vain pinnan. Winehousen elinaikana häntä pidettiin holtittomana diivana, jonka hölmöilyjä sopii kauhistella työpaikan kahvipöydässä. ”Oma vika! Kuka käski mennä kännissä lavalle?” Winehousen kaoottinen käytös kuitenkin kätki taakseen mielenterveys- ja itsetunto-ongelmia, joista julkisuudessa ei juuri puhuttu.

AMY-picking
Winehousen tyyli muuttui melkoisesti Frankin (2003) promootiokampanjan jälkeen.
Asenne sen sijaan oli ja pysyi.

Elokuvassa Winehouse nähdään ennen kaikkea laulajanerona, joka ei välitä menestyksestä, vaan haluaa ainoastaan tehdä musiikkia. Samalla unohdetaan se seikka, että Amy Winehouse ei ollut vain muusikko, vaan myös tunnistettava ja ainutlaatuinen brändi. Winehousen kasvot olivat persoonalliset, mutteivät niin persoonalliset, että ne olisivat jääneet sellaisenaan ihmisten mieleen. Tuskin on sattumaa, että hänen ulkonäköönsä ilmestyi juuri vuoden 2005 tienoilla tiettyjä elementtejä, joista tuli sittemmin hänen tavaramerkkejään. Tarkoitan lähinnä silmien paksua siipirajausta ja överikorkeaa mehiläispesäkampausta.

Periaatteessa myös Winehousen huume- ja mielenterveysongelmat olivat osa hänen brändiään. Ne eivät ehkä olleet omiaan nostattamaan ihailua Winehousea kohtaan, mutta niiden myötä hän pysyi otsikossa – ja isot otsikot tuppaavat vaikuttamaan positiivisesti levy- ja keikkamyyntiin. En väitä, että Winehousen päihdesekoilut olisivat osa laskelmoitua brändinhallintaa. Ne kuitenkin saivat Winehousen jäämään ihmisten mieliin, mikä on jokaisen pop-tähden uran perusedellytys.

AMY-mommy
Amy ja äiti Janis Winehouse.

Dokumentin mittaan aloin ihmetellä, kuinka Winehousen korkea kampaus ja meikit näyttävät olevan jotakuinkin kunnossa silloinkin, kun huumekierre on pahimmillaan. Aivan kuin Winehousen eteisessä asuisi kampaaja-maskeeraaja, joka huolehtii, ettei Amy astu jalallaan ulos ennen kuin tukka ja meikki on laitettu. Selvin päin ei tarvitse olla ja sekoilla sopii myös julkisesti, mutta ilman meikkiä tai kampausta ei saa paparazzien eteen mennä. – Winehousen brändi vaikuttaa tarkkaan mietityltä kokonaisuudelta, mutta dokumentissa sen rakentumista (rakentamista?) ei käsitellä oikeastaan lainkaan. Tätä pidän Amyn suurimpana puutteena.

Olen aiemminkin tehnyt blogissa selkoa siitä, mistä hyvän dokumentin minun mielestäni tunnistaa: sen täytyy pystyä kahlitsemaan ruudun ääreen myös sellainen katsoja, joka ei ole dokumentin aiheesta varsinaisesti kiinnostunut. Pystyykö Amy tähän? Pystyy. Winehouse on mahtava hahmo – näennäisesti räävitön ja vahva, mutta kulissien takana pelokas ja sairas. Viimeistään puoliväliin mennessä Amy on lumonnut katsojan täysin. Ja vaikka katsoja tietää, kuinka Winehousen tarina päättyy, onnistuvat dokumentin viime minuutit järkyttämään häntä kaikessa lohduttomuudessaan.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten arvostelukappaleen elokuvan levittäjältä.

Kurt Cobain: Montage of Heck (2015) arvostelu – Itsemurhaajan elämä

Off-topicia alkuun: The Cure tulee Suomeen 20 vuoden tauon jälkeen! Toivottavasti naapurit eivät kuulleet, millainen ääni minusta pääsi, kun luin uutisen. En olisi uskonut, että tämä päivä vielä tulee. Näkisin The Curen toki mieluummin vaikkapa Tavastialla, mutta se ei taida olla vaihtoehto. Siispä Hartwall Arena kutsuu.

COBAIN poster
Kurt Cobain: Montage of Heck (2015)

Ja sitten päivän aiheeeen. Toisin kuin The Cureen ja Robert Smithiin, minulla ei ole mitään erityistä suhdetta Kurt Cobainin hahmoon tai Nirvanan musiikkiin. Elämäkerrat ja elämäkertadokumentit ovat kuitenkin usein kiinnostavia sinällään, vaikka niiden kohdehenkilö ei herättäisi sen suurempia tunteita. Luottamukseni viihdeteollisuuteen on niin suuri, että uskon dokumentteja ja fiktionalisoituja elämäkertaelokuvia tehtävän vain oikeasti kiinnostavista ihmisistä – enkä tähän mennessä muista joutuneeni pettymään montaa kertaa. Parhaat dokumenttielokuvat onnistuvat kiinnostamaan ja liikuttamaan myös niitä, joita niiden varsinainen aihe ei hetkauta pätkääkään.

Katsoin Kurt Cobain: Montage of Heck -dokumentin (Yhdysvallat 2015) lähinnä sekalaisena lauantai-illan ajanvietteenä puolison seuraksi. Kannatti: dokumentilla tosiaankin on paljon tarjottavaa myös niille, joita Nirvanan musiikki tai Cobainin henkilöhahmo eivät erityisesti kiinnosta.

Kuten leijonanosa dokumenttielokuvista, Montage of Heck koostuu kahdentyyppisestä audiovisuaalisesta materiaalista: dokumenttia varten tuotetusta materiaalista ja arkistotavarasta. Haastateltuja on niukalti. Mukana ovat Cobainin vanhemmat, äitipuoli, sisko, entinen tyttöystävä, vaimo Courtney Love sekä Nirvanan basisti Krist Novoselic. Seitsemän puhujaa on pieni joukko ottaen huomioon, että dokumentilla on mittaa yli kaksi tuntia.

COBAIN-makuu
Cobain Heart-Shaped Box -videon kuvauksissa.

Suuri osa dokumentin mitasta kuluu arkistomateriaalin parissa – ja tässä piilee Montage of Heckin juju. Arkistomateriaalia on koostettu, käsitelty ja elävöitetty aikaa ja vaivaa säästämättä. Cobainin piirrosten ja päiväkirjamerkintöjen pohjalta on tehty pitkiä animointeja, jotka kuvittavat niitä kokemuksia ja henkisiä tiloja, joita Cobain lyhyen elämänsä aikana kävi läpi. Dokumentissa käsitellään Cobainin elämää kronologisesti aina varhaislapsuudesta ankeaan teini-ikään, surkeaan aikuisuuteen ja kuolemaan asti.

Katselukokemusta rasittaa eräs elementti, joka tuppaa koitumaan ilmaisullisesti kunnianhimoisten dokumenttien kompastuskiveksi: käytetyn materiaalin alkuperä jää usein hämärän peittoon. Elokuvan alkupuolella nähtävät kotifilmit ovat hämmentävän hyvälaatuisia, minkä vuoksi olin itse jatkuvasti epävarma, onko kyse autenttisista kotivideoista vai lavastetuista ja näytellyistä pätkistä. Vielä hämmentävämpiä ovat ääninauhoitteet, joissa Cobain puhuu – vai puhuuko? Ihan varma ei voi olla, sillä missään ei kerrota, onko kyse näytellyistä vai autenttisista nauhoitteista. Lisäksi dokumenttiin on lainailtu pieniä pätkiä milloin mistäkin, lähinnä vanhoista elokuvista ja televisio-ohjelmista.

COBAIN-suoli
Epäilen vahvasti, että lukuisat suoliston toimintaa demonstroivat videot ovat peräisin jostain muualta kuin Cobainien kotivideoista.

Kun katsoja hoksaa, että dokumentissa tosiaankin on käytetty on yhtä sun toista muutakin kuvaa ja ääntä kuin arkistomateriaalia, alkaa hän epäillä kaiken materiaalin alkuperää. Ehkä Cobainin hämmentävän hyvälaatuiset lapsuusvideot ovat sittenkin vain lainoja näytelmäelokuvasta? Tuskin sentään, mutta myönnän, että tämä ajatus kävi minun mielessäni. Entä lukuisat elokuvassa nähdyt piirrokset – ovatko ne kaikki tosiaan Cobainin tekemiä, vai onko osa lähtöisin vaikkapa ohjaajan oman jälkikasvun kynästä? Ehkä myös päiväkirjojen sivuja on tekaistu dokumenttia varten? Ei varmaankaan ole, mutta kun luottamus materiaalin autenttisuuteen rikkoutuu, ei sitä voi enää korjata.

Katsojalle kerrotaan dokumentin alussa seuraavaa: ”The following film is based on art, music, journals, super 8 films, and audio montages provided by the family of Kurt Cobain.” (Universalin julkaiseman, pohjoismaiseen levitykseen suunnatun DVD:n suomitekstityksessä on tässä kohtaa jäätävä käännösvirhe, mutta ei siitä sen enempää.) Kiva juttu, mutta kun lauselmaa pohtii tovin, huomaa, että sen merkitys on käytännössä yhtä tyhjän kanssa. Tiedämmehän, mitä kaikkea ilmaisu ”based on” elokuvateollisuudessa tarkoittaa. Peter Jacksonin Hobitti-trilogia on ”based on” Tolkienin Hobittiin nähden. The Wall -elokuva on ”based on” Roger Watersin elämään nähden. Olen jopa kuullut, että Texas Chainsaw Massacre ja Alfred Hitchcockin Psyko olisivat ainakin ”loosely based on” Ed Geinin elämään nähden. (Heh: miettikääpä, miten erilaisia nämä kaksi elokuvaa ovat! Ei heti uskoisi, että niihin on etsitty inspiraatiota samoista tositapahtumista.) Pointti: elokuvantekijä voi lätkäistä pöytään ”based on this ’n’ that” -kortin ja tehdä sen jälkeen ihan mitä huvittaa.

Kuten dokumentin nimikin lupaa, Montage of Heck on nimenomaan Kurt Cobain -dokumentti – ei siis Nirvana-dokumentti. Nirvanan syntyä, kehitystä ja julkaisuja käsitellään suorastaan hämmentävän vähän. Näin on lienee hyvä, Nirvanan vaiheet kun on luultavasti käyty varhaisemmissa dokumenteissa läpi jo aivan tarpeeksi perusteellisesti.

COBAIN-sanat
Cobainin muistiinpanot ovat masentavaa luettavaa – paitsi siksi, että ne heijastelevat valtavaa maailmantuskaa, myös siksi, että mikään ei erota niitä itsetuhoisen riviteinin raapustuksista.

Cobain nähdään dokumentissa eräänlaisena kärsivänä yleistaiteilijana, jonka teknisessä osaamisessa ei ole juuri puhuttavaa. Parhaimmillaan Montage of Heck onnistuu todella tunkeutumaan Cobainin kokemusmaailmaan (joka on tietenkin eräänlainen rekonstruktio, elokuvantekijöiden tulkinta sinällään). Oikea huippukohta on kohtaus, jossa Cobainin ääni (???) tarinoi minämuodossa teinivuosina koetuista itsemurha-ajatuksista ja ulkopuolisuuden tunteesta:

Kävin makaamaan sementtipainot päälläni ja odotin kello yhdentoista junaa. Juna lähestyi lähestymistään ja ohitti minut viereistä raidetta pitkin. Kouluvaikeudet vaikuttivat minuun ja juna pelästytti minut kaidalle polulle. — — En ollut enää yhtä masentunut, mutta minulla ei ollut ystäviä, koska minä… Vihasin kaikkia. He olivat teennäisiä.

Käsi ylös, kuka teistä ei jossain muodossa jaa tai ole joskus jakanut tätä kokemusta? Kuka teistä ei ole kokenut olevansa ulkopuolinen, erilainen kuin massa, kaiken tavanomaisuuden tavoittamattomissa? Yksinäinen, koska kaikki muut ”ovat teennäisiä”? Ellei koskaan muulloin, niin teini-ikäisenä? – Monologin alkuperä jää hämäräksi; dokumentissa ei mainita, onko kyse Cobainin omasta lausumasta, näyttelijän lausumasta päiväkirjamerkinnästä vai täysin tekaistusta elävöityksestä. Oli miten oli, se onnistuu kiteyttämään jotakin yleisinhimillistä.

COBAIN-animaatio
Arkistovideoiden puutteessa Cobainin nuoruutta kuvataan taitavasti toteutetuilla animaatioilla.

Cobain on yksi maailman monista itsemurhaajista – enkä nyt viittaa itsemurhaajalla ihmiseen, joka tappaa itsensä, vaan käsitteeseen, jonka Herman Hesse lanseerasi Arosudessa. Hessen itsemurhaaja teki teini-ikäiseen minuun suuren vaikutuksen – se tuntui kiteyttävän jotain todella oleellista siitä ulkopuolisuuden, kauhun ja vihan kokemuksesta, joka monien elämää leimaa. Hessen ja minun näkemykset eroavat toisistaan kuitenkin eräässä suhteessa: Hesse taisi ajatella itsemurhaajaa poikkeusyksilönä. Itse taas näen, että maailma on täynnä itsemurhaajia – ihmisiä, jotka ovat tai ovat joskus olleet sivullisia, hylättyjä, haavaisia, vihaisia tai pelokkaita.

Monen Cobainin piirroksen kohdalla havahduin pohtimaan niiden läpikotaista tavanomaisuutta. Mieleen tulivat taas kerran Columbine-pojat Eric Harris ja Dylan Klebold, joiden verisiä piirrustuksia ja kirjoitelmia jälkikäteen kauhisteltiin ääni väristen. ”Kyllä näistä piirroksista olisi pitänyt arvata, että kohta tapahtuu jotain!” Jaaha? Kilttienkin teinipoikien äikänvihkot ovat täynnä hakaristeja, pääkalloja ja irtoraajoja. Katsokaa, jos ette usko. Jopa apologeetta G. K. Chesterton piirteli koulupoikana pirunkuvia kouluvihkojen marginaaleihin. Se ei tee nuoresta miehestä väkivaltaista tai sairasta. Se on normaalia.

COBAIN-tottoroo
Cobainien vauva-arkea.

Courtney Lovesta liikkuu Nirvana-fanien keskuudessa monenlaisia puheita. Montage of Heck vahvistaa entisestään Loven profiilia hysteerisenä psykoämmänä. Hänen habituksestaan ja puheistaan tulee pitkin dokumenttia vahvasti mieleen Sex Pistols -bändäri Nancy Spungen, ja onpa myös Cobainissa jotakin samaa kuin Sid Viciousissa. Oleellisia erojakin toki on: ainakin Cobain oli aidosti lahjakas, jos ei muusikkona niin biisintekijänä.

Mitä enemmän Loven ja Cobainin pollepöhnäistä sekoilua katselee, sitä helpompi on ymmärtää Cobainin ratkaisua päättää päivänsä. Järkihän siinä lähtee, kun joutuu seuraamaan joka päivä ympäri maisemaa kälättävää Lovea. Cobain vaikuttaa kuitenkin olevan jatkuvasti joko liian sekaisin tai liian väsynyt tekemään tilanteelle mitään. Cobainin ja Loven välinen dynamiikka ei valkene katsojalle sataprosenttisesti, mutta välähdyksiä siitä kyllä saadaan: Cobain oli lapsesta lähtien tullut hylätyksi kerta toisensa jälkeen, ja yli-innokas Love vaikuttaa tapaukselta, jonka suhteen hylätyksi tulemista ei yksinkertaisesti tarvitse pelätä. Parempi tyytyä huonoihin kortteihin kuin jäädä kokonaan pois pelistä.

Ottaen huomioon, millainen kuva Lovesta dokumentin myötä hahmottuu, oli yllättävää bongata Frances Bean Cobainin eli Cobainin ja Loven tyttären nimi elokuvan lopputeksteistä: hänet mainitaan yhdeksi elokuvan tuottajista. Olisi luullut, että tytär olisi pyrkinyt vaikuttamaan elokuvan kokonaisuuteen siten, että omasta mammasta olisi syntynyt edes hieman positiivisempi kuva. Propsit Francesille.

Kurt Cobain: Montage of Heck on erinomainen dokumenttielokuva, joka kannattaa katsoa, vaikka Cobain ei henkilönä kiinnostaisi. Tämä on parhaita dokumentteja, joita olen vuosiin nähnyt.

*****

Kurt Cobain: Montage of Heck DVD @ Discshop
Kurt Cobain: Montage of Heck BD @ Discshop

The Doors (1991) arvostelu – Hillittömänä riehuva id

Kevään toiseksi viimeinen Kirjastokino lähestyy: huomenna ke 29.4. klo 17.30 Lahden pääkirjaston auditoriossa katsellaan eräs Oliver Stonen elokuva. Sopimusteknisistä syistä en voi mainita elokuvan nimeä tässä – sen saa selville hakemalla pääkirjastolta ohjelmaflyerin tai kysymällä vaikka minulta sähköpostitse (osoite löytyy tuolta Blogista & kirjoittajasta -sivulta).

THE DOORS
The Doors (1991)

Stone on ohjaaja, joka tykkää tarttua suuriin aiheisiin. Hänen elokuviensa aiheiksi ovat päässeet suurmiehet ja poliitikot (Alexander, JFK – avoin tapaus, Nixon, W. …) ja tärkeät historialliset tapahtumat (Platoon – nuoret sotilaat, World Trade Center, Salvador…). Pieni ei ole kaunista, tuntuu Stone yrittävän aihevalinnoillaan viestiä. Massiivinen ilmiö on myös Stonen The Doors -elokuvan (Yhdysvallat 1991) aiheena.

Oikeastaan The Doors on tälle elokuvalle hieman harhaanjohtava nimi. Elokuvan fokuksessa on nimittäin Jim Morrison – muut bändin jäsenet jäävät elokuvassa auttamatta statisteiksi. The Doors alkaa lyhyellä kohtauksella Morrisonin lapsuudesta ja loppuu Morrisonin kuolemaan, joten on elokuvan nimivalintaa on vähän vaikea perustella – muutoin kuin kaupallisista syistä. – No, mitäs näistä vikisemään. Kunhan viilaan pilkkua.

Itse kun en ole koskaan ollut mikään The Doors -fani, avasi elokuva minulle aivan uuden tason Morrisonin henkilöhahmosta. Olen mieltänyt Morrisonin ennen kaikkea rock-muusikoksi, jonka elämän kolhut ajoivat alkoholismiin ja huumeriippuvuuteen. No, Morrison kyllä vietti railakasta elämää, sitä ei käy kieltäminen. Hän kuitenkin oli paitsi raikulipoika, myös – ja tämä oli minulle uutta – aidosti kiinnostunut kirjallisuushistoriasta ja runoudesta. Siksi tuntuukin hassulta, että The Doorsin kosketinsoittaja Ray Manzarek on kritisoinut Stonen elokuvaa kovin sanoin: elokuva keskittyy hänen mielestään liiaksi Morrisonin viskinkatkuiseen sekoiluun ja jättää hänen taiteilijapersoonansa lapsipuolen asemaan. Olen eri mieltä: Morrisonin taiteilijaidentiteetti ja laaja lukeneisuus pääsevät elokuvassa mielestäni hyvin esille. Elokuvakerronnan kannalta pämppäys ja riehuminen nyt vaan sattuvat olemaan kiinnostavampia elementtejä kuin hiljainen runopoikailu. Suurille yleisöille suunnatuissa elokuvissa täytyy tapahtua aika paljon, jotta katsojat eivät pitkästy.

THE-DOORS-lavalla-01
Nuori bändi lavalla. Etualalla nuori ja rietas id, takavasemmalla siveä superego.

Pidän elokuvan käsikirjoituksessa erityisesti Jim Morrisonin (Val Kilmer) ja Ray Manzarekin (Kyle MacLachlan) hahmojen välisestä vastakkainasettelusta. Morrison on The Doorsin sykkivä sydän ja – jos otetaan käyttöön Freudin termistö – hillittömänä riehuva id, Manzarek puolestaan selväpäinen järki ja armelias superego. Vaikea sanoa, onko miesten välillä tosielämässä vallinnut tällaista jännitettä, mutta mitäs sitten? The Doors on elokuvaa eikä elämää, ja tullakseen elokuvaksi on elämää dramatisoitava. – MacLachlan on Manzarekin rooliin outo valinta. Tavallaan olen sitä mieltä, ettei MacLachlan istu Manzarekin rooliin lainkaan, mutta silti hänen työskentelyään on mukava seurata. (Vaalea peruukki ei muuten sovi hänelle.)

THE-DOORS-kyle-maclachlan
Vai onko joku toista mieltä?

Okei: jopa minä, joka en tiedä The Doorsista mitään, tunnistan elokuvasta muutamia kohtauksia, joissa käsikirjoittajan voidaan huomata ottaneen aika suuriakin vapauksia. Faktapohjaisuudesta nillittämisen sijaan elokuvaa kannattaa mielestäni katsoa ennen kaikkea eräänlaisena tutkielmana Morrisonin henkilöhahmosta. Siinä The Doors onnistuu mielestäni erinomaisesti, vaikken välttämättä olekaan oikea henkilö arvioimaan tätä.  Tällaisen elokuvan onnistuminen riippuu varsin pitkälti näyttelijävalinnasta, ja nyt siinä on osuttu nappiin: Val Kilmer on omaksunut Morrisonin elkeet todella hyvin. Eipä uskoisi, kun Kilmeriä katsoo sellaisena kuin hän nykyään on.

Jos Kilmerin roolisuoritus on onnistunut, sitä ovat myös konserttien joukkokohtaukset. Erityisesti viimeinen elokuvassa nähtävä konserttikohtaus on kaikessa kaoottisuudessaan upea. Tosielämässä kaaosta on aika helppo saada aikaan, mutta yritäpä luoda kameran eteen kontrolloitu sekasorto, jossa ketään ei oikeasti satu ja joka näyttää siltä uskottavalta filmillä. Ei ihan helppo juttu.

THE-DOORS-lavalla-02
Kaaos hallinnassa: Morrison lavalla.

Elokuva aiheutti ilmestyessään jonkinlaista närkästystä paitsi päihde- ja sekoilukeskeisyytensä, myös runsaahkojen alastonkohtausten vuoksi. Eräs asia ei ole muuttunut sitten The Doorsin tähtiaikojen: paheksuttavaa löytyy aina. Käykääpä katsomatta IMDb:n Parents Guide for The Doors -sivua. ”There is one sex scene that involves A LOT of thrusting, and a lot of moaning.” ”Tons of sexual dialogue. Very strong.” ”[T]here is a lot of female genitalia.” ”Very strong language. Nonstop swearing through out –.” ”This movie is VERY sexual and should not be viewed by anyone under the age 17/18.” Tätä lukiessa en voi kuin ihmetellä, olenko katsonut saman elokuvan kuin ohjeistuksen kirjoittaja(t). ”A lot of female genitalia” – tällä kai tarkoitetaan niitä paria karvapöheikköä, jotka vilahtavat elokuvassa ohimennen? ”Nonstop swearing”? Olenko itse niin paha suustani, etten enää edes tunnista kirosanoja kirosanoiksi? Mitä tuohon loppulauseeseen tulee, Suomessahan elokuvaa levitettiin alkuaan K14-ikärajalla. (Sittemmin kuvaohjelmien ikärajoja koskeva lainsäädäntö on muuttunut pariin otteeseen, ja K14-ikäraja on sulautunut nykyiseen K16-ikärajaan. Se on jo aika lähellä R-ikärajaa, jonka puitteissa elokuvaa levitetään rapakon toisella puolen.) Tämä kertoo siis varmaankin enemmän siitä, miten erilaisia asioita Euroopassa ja Yhdysvalloissa pidetään tabuina. Jenkeissä melko alhaistenkin ikärajojen elokuvissa saa hakata ihmisiä melkein miten tykkää, mutta annas, kun paljas tissi tai pylly vähän vilahtaa – se on heti R-luokitus tai jopa NG-17.

THE-DOORS-pamela
Morrisonin muusa: Pamela Courson (Meg Ryan).

Itse arvostan The Doorsia ennen kaikkea ajankuvana ja tulkintana Jim Morrisonin henkilöhahmosta. Kannattaa katsoa, piti The Doorsin musiikista eli ei.

*****

Discshop Blu-ray