Eisenstein in Guanajuato (2015) arvostelu – Silmissä vilisee

eisenstein_in_guanajuato poster
Eisenstein in Guanajuato (2015)

Ah, Peter Greenaway. Ihanaa, että teet edelleen elokuvia. Ihanaa, että elokuviasi levitetään myös Suomessa (suuri kiitos siitä Atlantic Filmille ja Future Filmille). Olet ylivoimaisesti kiinnostavimpia elossa olevia elokuvantekijöitä, ja uskallan toivoa, että teet vielä jotain suurta, vaikka oletkin jo eläkkeesi ansainnut. Uskallan myös toivoa, että suomalaiset levitysyhtiöt vielä joskus tarttuvat tiettyihin vanhoihin elokuviisi ja julkaisevat niistä uusia kotikatselutallenteita. Ainakin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja on ollut hyvän aikaa sitten loppuunmyyty Suomen markkinoilta. A Zed and Two Noughtsista ei tietääkseni ole täkäläistä kotikatselutallennetta koskaan tehtykään. Se on suuri sääli, sillä A Zed and Two Noughts on mielestäni yksi maailman parhaista elokuvista.

Greenaway ja elämäkertaelokuva kuulostaa oudolta yhdistelmältä. Siksi suhtauduin Eisenstein in Guanajuato -elokuvaan (Alankomaat/Belgia/Suomi/Meksiko/Ranska 2015) jokseenkin epäluuloisesti. Greenaway on toki aiemminkin tehnyt tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia – ja myös onnistunut niissä: Rembrandtin elämää ja tuotantoa käsittelevä Yövartio on mielestäni varsin kiinnostava elokuva. Ajallinen etäisyys Yövartion kuvaamiin tapahtumiin mahdollistaa sen ronskin ja spekulatiivisen otteen, jonka Greenaway työskentelyssään vaatii. Eisenstein in Guanajuaton kohdalla hän tekee samoin kuin Yövartiossa: hän ottaa lyhyen katkelman Eisensteinin elämästä ja muovaa, vatkaa, sotkee ja vaivaa sitä niin, ettei elokuvan Eisensteinillä ole lopulta kovinkaan paljon yhteistä historiallisen Eisensteinin kanssa.

Ei se väärin ole. Mutta tällaista elokuvaa ei kuuna kullan valkeana pitäisi markkinoida elämäkertaelokuvana.

Eisenstein in Guanajuato kuvaa Eisensteinin kuuluisaa elokuvamatkaa Meksikoon. Eisenstein kuvasi ¡Que viva México! -elokuvaa varten valtavan määrän materiaalia, kunnes elokuvan rahoittajat menettivät malttinsa ja iskivät rahahanat kiinni. Eisenstein joutui palaamaan kotiinsa Moskovaan lähes vuoden kestäneiden kuvausten jälkeen. Elokuva ei koskaan valmistunut.

eisenstein_in_guanajuato-elmer
Elmer Bäck on elokuvan tähti.

Oikeastaan Eisenstein in Guanajuato ei ole kiinnostunut Eisensteinistä elokuvantekijänä, vaan ihmisenä. Kohtauksia, jotka liittyvät suoranaisesti meneillä olevaan tuotantoon, on elokuvassa sangen vähän. Sen sijaan Eisenstein nähdään tekemässä kaikenlaista muuta: tutustumassa nähtävyyksiin, syömässä, peseytymässä, viihdyttämässä tuttaviaan, rakastelemassa. Koskaan hän ei lakkaa puhumasta.

Jyhkeäotsainen ja pörrötukkainen Eisenstein ei ole helpoin mahdollinen hahmo castattavaksi. En tiedä tarkalleen, mitä esituotantovaiheessa on oikein tapahtunut, mutta lopulta pääosan esittäjäksi on valikoitunut suomalainen (ja Suomessa verrattain tuntematon) Elmer Bäck. Ratkaisu tuntuu alkuun oudolta: Bäck lausuu englantia häpeilemättömän suomalaisittain. Miksi rooliin ei ole valittu venäläistä näyttelijää?

Pikaisella googletuksella selviää, että tuotantotiimi on pyrkinyt saamaan elokuvaan venäläisiä niin näyttelijöiksi kuin muihinkin tehtäviin – huonolla menestyksellä. Venäläisten haluttomuus osallistua elokuvan tuotantoon johtuu mitä ilmeisimmin tavasta, jolla elokuvassa kuvataan Eisensteinin seksuaalisuutta. Me kaikkihan tiedämme, kuinka kovassa huudossa homoseksuaalisuus Venäjällä on.

eisenstein_in_guanajuato-bunuel
Elokuvassa käytetään jaettua kuva-alaa ja arkistomateriaalia. Tässä kuvaan on päässyt Luis Buñuel.

Elokuvan ytimessä ovat Eisensteinin keskustelut oppaansa  Palomino Cañedon (Luis Alberti) kanssa. Mukana ei ole montaakaan kohtausta, jossa Cañedo ei olisi läsnä. Puhtaan ammatillinen suhde syvenee ensin ystävyydeksi ja muuttuu lopulta luonteeltaan intiimiksi. Cañedo on Eisensteinille opas sanan syvemmässä mielessä: hänen avustuksellaan Eisenstein oivaltaa jotain itsestään.

Elmer Bäck tekee elokuvassa erinomaisen roolisuorituksen. Hän pyörii, puhuu, huutaa, kierii ja mekkaloi elokuvan jokaisen kohtauksen täyteen elämää. On vähän vaikea uskoa, että historiallinen Eisenstein olisi ollut olemukseltaan tällainen – mutta mitä sitten? Eisenstein in Guanajuatoa kannattaa katsoa pikemminkin puhtaasti fiktiivisenä elokuvana, johon on saatu inspiraatiota Eisensteinin elämästä ja hahmosta.

eisenstein_in_guanajuato-kolme
Eisenstein ei hiljene koskaan. Mary Craig Sinclair ja Cañedo kuuntelevat.

Kuvauksen ja leikkauksen kannalta elokuva on ”niin Greenawayta”. On jaettua kuva-alaa, kuvaraitojen kerrostamista, outoja leikkauksia ja villejä kamera-ajoja. Tämä sopii oikein hyvin Eisensteinistä kertovaan elokuvaan, sillä Eisenstein tunnetaan ennen kaikkea elokuvaleikkaukseen liittyvästä työstään. Elokuvan jälkeen silmissä vähän vilisee, mutta ei se mitään, niin Greenaway-elokuvan jälkeen kuuluukin.

Elokuvan suurin heikkous liittyy musiikkiin. Kun kyse on Greenawayn elokuvasta, ovat odotukset musiikin suhteen kovat. Hänen yhteistyönsä Michael Nymanin kanssa on tuottanut todella komeita kokonaisuuksia, ja Greenawayn parhaat elokuvat ovat paljosta velkaa nimenomaan Nymanille. Valitettavasti Nyman ei ole osallistunut Eisenstein in Guanajuaton tuotantoon – kuten ei muidenkaan Greenawayn tuoreempiin elokuviin. Harmillista. En tiedä, kuka vastaa Eisenstein in Guanajuaton musiikista – enkä haluakaan tietää, niin haljua ja mitäänsanomatonta se on.

eisenstein_in_guanajuato-symmteria
Greenawayn viehtymys symmetriaan näkyy taas kerran voimakkaasti.

Eisenstein in Guanajuato on varmaa Greenawayta. Se ei tarjoa yllätyksiä – ei hyvässä eikä pahassa. Tuntuu keljulta sanoa näin Greenawayn ohjauksesta, mutta kokonaisuutena se on – jännistä rakennuspalikoista huolimatta – keskinkertainen.

*****

Eisenstein in Guanajuato DVD @ Discshop

Starry Eyes (2014) arvostelu – Salatieteillä tähtitaivaalle

STARRY EYES
Starry Eyes (2014)

Käsittelin viime viikolla blogissa Strange Colour of Your Body’s Tearsia, jota Night Visions esitti kaksi vuotta sitten. Jatketaan vielä tällä ja seuraavalla viikolla Night Visions -leffojen parissa. Kyse ei ole mistään ennalta suunnitellusta NV-sarjatulesta, vaan onnekkaasta sattumasta. Syksy saapuu, illat pimenevät ja Night Visionsin Maximum Halloween -tapahtuma lähestyy. Ohjelmistoa ei näköjään ole vielä julkistettu, mutta sen voin jo sanoa, että tämän syksyn jäätelöaiheinen promokuva on varmaankin koko festarin tähänastisen historian hienoin.

Starry Eyes (Yhdysvallat/Belgia 2014) pyörähti Night Visionsissa vuosi sitten syksyllä. Elokuva kertoo Sarahista (Alex Essoe), joka harrastaa intohimoisesti näyttelemistä. Päivät kuluvat tarjoilijana Hooters-tyylisessä ravintolassa, jonka omistaja vaatii työntekijöitä pukeutumaan asiakkaiden iloksi tiukkoihin leggingseihin ja napapaitaan. Koe-esiintymisten herättämä toivo antaa voimia Sarahin arkeen. Valitettavasti amatöörinäyttelijöitä on tarjolla kaikenlaisiin tuotantoihin jonoksi asti, ja Sarah jää kerta toisensa jälkeen ilman roolia.

Sarah on sisäisesti ristiriitainen hahmo. Hän on ujo ja arka, mutta samalla janoaa huomiota ja haluaa päästä esiintymään. Ujoudestaan huolimatta hän on onnistunut ujuttautumaan osaksi pientä nuorten aikuisten kaveripiiriä. Suurin osa kavereista suhtautuu Sarahiin välinpitämättömästi; ainoastaan kämppis Tracy (Amanda Fuller) ja elokuvaohjaajan uraa suunnitteleva Danny (Noah Segan) välittävät aidosti Sarahin kuulumisista.

STARRY-EYES-tukka
Sarahilla on keinonsa käsitellä negatiivisia tunteita.

Kaveriporukkaan kuuluuva Erin (Fabienne Therese) on niin ikään kiinnostunut näyttelemisestä. Erin on näyttelijäkokelaana tyystin toista maata kuin Sarah: hän on itsevarma, äänekäs ja röyhkeä. Omaa habitustaan kohentaakseen hän laskee julmaa leikkiä Sarahin kustannuksella. Erin ei ehkä halua tietoisesti loukata Sarahia, mutta tulee käytöksellään masentaneeksi tämän perin pohjin. Noidankehä on valmis. Sarahin itsetunto on ilmeisesti lapsuusvuosina jäänyt vaille tarvittavia tukikeppejä, jolloin hänestä on kasvanut arka ja huomionkipeä. Erin näkee Sarahissa helpon uhrin, mikä saa Sarahin omanarvontunnon vieläkin pahemmille säröille.

Kun Sarah sitten saa kutsun The Silver Scream -nimisen kauhuelokuvan koe-esiintymiseen, tunnelma kohoaa kattoon. Koe-esiintyminen ei kuitenkaan suju aivan niin hyvin kuin Sarah on toivonut. Hän pyrkii käsittelemään pettymyksensä vahingoittamalla itseään ja repii studion vessassa päästään tukoittain hiuksia. Yllättävää kyllä, Sarahin itkuraivari herättää castingista vastaavien henkilöiden mielenkiinnon, ja Sarah pyydetään jatkokierrokselle. Studiota näyttää kiinnostavan Sarahissa juuri hänen heiveröisyytensä, itsetuhoisuutensa ja huono itsetuntonsa.

Elokuvateollisuus nähdään Starry Eyesissa valtavana salaliittona, joka houkuttelee satimeensa nuoria tyttöjä muovatakseen näistä omiin tarpeisiinsa soveltuvia välikappaleita. Optimaalisia uhreja ovat ne nuoret naiset, joissa yhdistyvät äärimmäinen kunnianhimo ja heikko itsetunto – siis juuri ne piirteet, jotka ovat Sarahille kaikkein leimallisimpia. The Silver Screamia tuottava Astraeus Pictures testaa tyttöjen soveltuvuutta ja motivaatiota muun muassa selvittämällä, ovatko he uraansa edistääkseen valmiita luopumaan fyysisestä koskemattomuudestaan. Näpelöitäväksi antautuminen todistaa, että tyttö on halukas uhraamaan kaikkensa menestyäkseen. Tämä tuo mieleen vanhan kunnon Faust-myytin: Sarah suhtautuu näyttelemiseen liian kunnianhimoisesti ja tulee sitten, tavallaan, myyneeksi sielunsa.

STARRY-EYES-tuottaja
Astraeus Picturesin tuottaja on pelmahtanut suoraan 40-luvulta.

Tuottajien ja näyttelijättärien yhteisillä vällypuuhilla on ilmeisesti ainakin jonkinlaista historiallista pohjaa. Esimerkiksi Marilyn Monroen puhutaan päässeen Hollywoodiin tuottajien makuuhuoneiden kautta. Vaikka huhu ei Marilynin kohdalla pitäisi paikkaansa, lienee totta, että jotkut tuottajat ovat pyytäneet nuorilta, kunnianhimoisilta näyttelijättäriltä lihallisia palveluksia – ja yhtä lailla voidaan olettaa, että jotkut ovat näihin pyyntöihin suostuneet. Marilyn totesi joskus: ”If I’d observed all the rules I’d never have got anywhere.” Tiellä tähtiin kaikki keinot ovat sallittuja.

The Silver Screamin castingista vastaava nainen ohjeistaa Sarahia: ”If you can’t fully let yourself go, how can you ever transform into something else?” Voisi luulla, että toiseksi muuttumisella viitataan prosessiin, jossa näyttelijä sisäistää uuden roolin. Sarah ei kuitenkaan selviä näin vähällä: pelkkä näytteleminen ei riitä, vaan Sarahin on todellakin luovuttava omasta minuudestaan. Samalla Starry Eyesia voi pitää kuvauksena niistä haasteista, joita jokainen näyttelijä työssään kohtaa. Näyttelijän työ todellakin vaatii eräänlaista välinpitämättömyyttä oman persoonan suhteen. Muistelen jonkun suomalaisen näyttelijättären (kyseessä taisi olla Seela Sella) todenneen, että näyttelijä ei saa koskaan miettiä sitä, miltä hän näyttää. Jokaisen näyttelijän on uskallettava olla epätäydellinen  ja ruma.

STARRY-EYES-zombie
Näyttelijän on opittava hyväksymään itsensä, tuijotti peilistä sitten millainen olento tahansa.

Starry Eyesia markkinoidaan ennen kaikkea kauhuelokuvana, mutta itse pidän sitä lähinnä kauhuksi naamioituna psykologisena draamana. Sarahin henkilöhahmo on tavattoman taitavasti rakennettu ja kaikessa omituisuudessaan yllättävän samastuttava. Alex Essoe suoriutuu roolistaan erinomaisesti – hänen kolhohko olemuksensa tuo paikoin mieleen Nymphomaniacin Stacy Martinin.

Elokuvassa vilahtelee salatieteisiin liittyvää symboliikkaa, joka tuntuu viime vuosina yleistyneen kauhuelokuvissa valtavasti (tai sitten kiinnitän siihen nykyään herkemmin huomiota). Osa Astraeus Picturesin työntekijöistä kantaa kaulallaan tai ihossaan erikoista pentagrammivariaatiota. Firman logo esittää puolitettua unikursaalista heksagrammia, jonka tunnetuin (muttei suinkaan ainoa) käyttöyhteys lienee Aleister Crowleyn kehittämä thelema. Myös Sarahin asuvalinnoissa voi nähdä symboliikkaa: aluksi hän pukeutuu viattomaan valkoiseen, sen jälkeen muutoksesta, puhdistumisesta ja uudistumisesta kielivään punaiseen ja lopulta mustaan, joka assosioidaan kuolemaan. Lisäksi elokuvassa luimii joukko huppupäisiä hiippareita, joiden liikkeet viittaavat satanistiseen tai vähintäänkin okkulttiseen salaseuraan elokuvateollisuuden takana.

STARRY-EYES-musta
Sarahin ideaali-itse. Huomatkaa pentagrammiriipus.

Osa symboliikasta tuntuu päälleliimatulta ja väkinäisen trendikkäältä. Pentagrammeja näkee nuorten kaulaketjuissa jo enemmän kuin rippiristejä – se on siis jo vahvasti valtavirtainen symboli. Ilmeisesti unikursaalisesta heksagrammista on tulossa jonkinlainen ”uusi pentagrammi”: jännän ja coolin näköinen merkki, jonka merkityksestä useimmilla sen kantajista ei ole kovinkaan selkeää käsitystä. Mitä kauhuelokuviin tulee, symbolien käytössä ja salaseuraviittauksissa on oma kyllä sisäinen logiikkansa, joka toistuu elokuvasta toiseen. Lopulta tämä tuntuu johtavan lähinnä symbolien merkitysten tyhjenemiseen. Niistä tulee pelkkiä mielivaltaisia kuvioita ilman merkitystä, printtejä Gina Tricotin paitoihin.

Starry Eyesissa salatieteiden suuntaan osoitteleva kuvasto ei kuitenkaan ole niin pinnallista kuin nykykauhuelokuvissa yleensä. Erityisesti tähtisymboli avautuu elokuvassa moneen suuntaan. Sen ilmeisin merkitys liittyy tietenkin näyttelijöihin tähtinä. Tähti on aina jotakin ihmisestä irrallista – eräänlainen epäinhimillinen kuori, joka peittää näyttelijän todellisen persoonan alleen tai jopa tuhoaa sen. Elokuvan nimi, ”tähtisilmä”, viittaa viattomuuteen ja söpöyteen. Pentagrammissa ja heksagrammissa sama tähti vääristyy pahaksi ja rumaksi. Myös tuotantoyhtiön nimi, Astraeus Pictures, viittaa tähtiin – Astreaeus eli Astraios on kreikkalainen tähtitieteen jumala. Kaipa tähdessä voi nähdä viittauksen myös Luciferiin eli Kointähteen (no, tämä oli ehkä hieman kaukaa haettua).

STARRY-EYES-logo
Unikursaalinen heksarammi on uusi pentagrammi.

Night Visionsin pitkäaikainen yhteistyökumppani VLMedia julkaisi elokuvasta vastikään DVD:n kotimaan markkinoille, mikä on tietenkin hyvä juttu. Harmillista kuitenkin on, että julkaisun suomenkielinen tekstityksen tasossa ei ole kehumista. Tekstityksestä bongaa pahoja käännösvirheitä, ei-niin-sujuvia lauserakenteita ja typoja. Näitä näkee tosin nykyään missä tahansa: tekstitysten taso on laskenut viime vuosina melkoisesti melkein yhtiössä kuin yhtiössä.

Starry Eyes on kiinnostava kuvaus huonosta itsetunnosta kärsivän naisen henkisestä ahdingosta. Jos kauhuelementit olisi kytketty tarinaan harkitummin, voisi elokuvalle antaa yhden staran lisää.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten arvostelukappaleen elokuvan levittäjältä.

The Strange Colour of Your Body’s Tears (2013) arvostelu

TSCOYBT
The Strange Colour of Your Body’s Tears (2013)

Törmäsin The Strange Colour of Your Body’s Tearsiin (L’étrange couleur des larmes de ton corps, Belgia/Ranska/Luxembourg 2013) ensimmäistä kertaa jo sen ilmestymivuonna, kun elokuva pyöri Night Visions -festareilla. Elokuva jäi sitten tuoreeltaan näkemättä, mutta nimi ja juliste painuivat mieleen. (Huomatkaa muuten: julisteen art nouveau -naisella on sarvet!) Noihin aikoihin elokuvasta liikkui varsin niukalti tietoja, enkä muista, että varsinaista traileriakaan olisi netistä siihen hätään löytynyt. Tekijöiden nimet eivät sanoneet minulle mitään. Tyrkyllä oli ainoastaan teaseri, joka on tyyliltään vähintäänkin kryptinen. Tällainen mysteerimarkkinointi nojaa samaan tekniikkaan kuin suuri osa kauhuelokuvista: se, mitä et näe, kiinnostaa keskimäärin enemmän kuin se, mitä näet. Olisi toivottavaa, että tämäntyyppisiä trailereita näkisi enemmän – etenkin Hollywood-studioiden trailerit eivät moneen vuoteen ole olleet mitään trailereita, vaan kokonaisia elokuvia juonikaarineen päivineen. Tylsät kohdat on vain leikattu pois. Yritä siinä sitten välttyä spoilereita.

Niin, se teaseri. Se on tässä. Eikö olekin hieno?

The Strange Colour of Your Body’s Tears kertoo liikemies Danista (Klaus Tange), joka palaa työmatkalta. Kotiin saapuessaan hän huomaa, että Edwige-vaimoa ei näy missään. Dan käy kyselemään vaimon perään, mutta kenelläkään ei ole käsitystä tämän olinpaikasta. Danin yläkerrassa asuva vanha nainen kuitenkin haluaa jakaa korisevalla äänellään Danille tarinan siitä, kuinka hänen miehensä on niin ikään kadonnut.

TSCOYBT-dan
Dan näkee kotitalossaan mykistäviä asioita.

Lähes kaikki elokuvan tapahtumat sijoittuvat jugend-kerrostaloon, jossa Dan asuu. Arkkitehtonisesti arvokkaassa talossa riittää kerroksia, huoneistoja ja portaikkoja. Talo on länsimaisessa taiteessa tunnettu lähinnä minuuden symbolina, ja tämä nousee mieleen myös tämän elokuvan kohdalla – ovatko kaikki talon oudot tapahtumat vain kuvauksia Danin sisäisestä elämästä? Tulkinta saa vahvistusta myös tarinan kulusta ja kerrontatyylistä, jotka korostavat Danin kokemusten subjektiivisuutta. Tekisi mieleni sanoa, että kohtaukset etenevät epälineaarisessa järjestyksessä, mutta tällainen toteamus edellyttäisi sitä, että elokuvasta voisi hahmottaa jonkinlaisen kronologian. Nyt sellaista on vaikea havaita.

Selkeää tarinaa elokuvasta ei siis löydy, mutta ei se mitään – mitä muuta giallo-elokuvalta voikaan odottaa? Vai voiko The Strange Colour of Your Body’s Tearsia edes pitää giallona? Tavallaan ei, lajityyppi kun on periaatteessa varattu italialaisille ja italialaisten ohjaajien elokuville. Ehkä pitäisi puhua neo-giallosta? Tällaiseenkin lajityyppilokeroon olen nähnyt elokuvaa aseteltavan. Itse olisin valmis laajentamaan giallon käsitettä kattamaan myös muista (elokuva)kulttuureista kotoisin olevat elokuvat, jolloin giallosta tulisi maagisen realismin kaltainen käsite: lajityyppi assosioidaan vahvasti tiettyyn kulttuuriin, mutta sitä ei kuitenkaan rajoiteta käsittämään pelkästään kyseisestä kulttuurista syntyisin olevia teoksia.

TSCOYBT-scarlet-woman
Danin kotirapussa vilahtaa mystinen scarlet woman.

The Strange Colour of Your Body’s Tearsissa nähdään kaikki perinteisen giallo-elokuvan elementit. Kuten gialloissa yleensä, elokuvan väkivalta on raakaa, muttei erityisen graafisesti toteutettua. Kokonaisuudesta tekee vielä vähäsen raflaavampaa se runsas paljaan pinnan määrä, joka elokuvassa nähdään – sekin melko tyypillistä gialloille. Danin vaimon nimi, Edwige, lienee viittaus tunnettuun giallonäyttelijätär Edwige Fenechiin. Mitä tyylipiirteisiin tulee, ainoastaan tarinan pirstaleisuus tekee The Strange Colour of Your Body’s Tearsista poikkeuksellisen giallon. Kerronta on niin säpäleistä, että se tuo mieleen 1920-luvun surrealistiset elokuvat. On totta, että vain harvat giallot suostuvat kuljettamaan juonta kuin pässiä narussa, mutta sentään näin sekavaksi touhu ei yleensä mene.

TSCOYBT-split-screen
Elokuvan leikkaaja on tykästynyt split screenin käyttöön.

Elokuvaa katsellessani tajusin, mistä giallojen mehevä ydin oikeastaan koostuu. Olen varmaankin aina kyllä ymmärtänyt tämän, mutta vasta nyt asia ”artikuloitui” selkeäksi ajatukseksi. Kyse on eräänlaisesta gotiikan ja 60–70-lukujen muhkeiden tyylipiirteiden yhteentörmäyksestä. Kun kaksi hyvää yhdistää, ei lopputulos voi olla huono – eihän? Giallo on aina ollut nimenomaan visuaalisen estetiikan juhlaa. En ole koskaan nähnyt yhtäkään gialloa, jonka tarina olisi muistamisen arvoinen.

TSCOYBT-scarlet-woman-ja-veitsi
Elokuvan värit ovat vahvoja ja naiset kauniita.

The Strange Colour of Your Body’s Tears onnistuu ennen kaikkea leikkauksen ja kuvauksen tasoilla. Elokuva voisi olla lahjakkaan, elokuvakoulusta pian valmistuvan leikkaajan opinnäytetyö – niin runsaasti ja itsetietoisesti leikkauksen eri keinoja käytetään. Mukana on jaettua kuva-alaa, hidastuksia ja julmettu määrä hyppyleikkausta. Kamera etsii jatkuvasti outoja kuvakulmia ja liikeratoja – joskus se roikkuu katossa, toisinaan taas pyörii oman akselinsa ympäri. Lähikuvaa ja erikoislähikuvaa käytetään poikkeuksellisen paljon. Mukana taitaa olla myös hieman stop-motion-animaatiota? Melkoinen paketti joka tapauksessa.

Välillä villi leikkaustekniikka kuitenkin puurouttaa kerrontaa. Jotkin kohtaukset on leikattu niin kiihkeään tahtiin, että on vaikea hahmottaa, mitä tilanteessa tapahtuu. Tämä on varmasti ainakin osittain tarkoituksellista, mutta silti ärsyttävää. Elokuvan mustavalkoisissa montaasijaksoissa töksähtelevä ja vihjaileva leikkaus on vielä kiehtovaa, mutta kun se alkaa sitten levitä myös ”kertoviin” osioihin, kiehuu puuro jo liian paksuksi. Kokonaisuus muistuttaa leikkauksen ja kuvauksen puolesta enemmän 100-minuuttista musiikkivideota kuin elokuvaa.

TSCOYBT-nahka
Mustavalkoisten kohtausten kuljetus on tarkoituksellisesti nykivää.

Mistä elokuvassa sitten on temaattisessa mielessä kyse? En ole lainkaan varma. Minusta kaiken taustalla vaikuttaa olevan jonkinlainen trauma, jonka Dan on kokenut lapsuudessaan. Tämä trauma säteilee hänen aikuisuuteensa ja muovaa hänen naissuhteensa varsin ristiriitaisiksi: toisaalta hän on naisia kohtaan kiimaisen utelias, toisaalta pelokas ja jopa vihamielinen. Ehkä. Tai sitten jotain ihan muuta.

Mikäli joku teistä on nähnyt elokuvan, olisi kiinnostavaa kuulla tulkintojanne ja ajatuksianne.

*****

Diana (2013) arvostelu – Ysärikuningattaren elämä

DIANA poster
Diana (2013)

Prinsessa Diana on minulle vähän samantyyppinen mysteeri kuin Marilyn joskus aikaisemmin. Muistan hämärästi hälyn, joka seurasi hänen kuolemaansa. Jonkin nuortenlehden – ettei olisi vain ollut legendaarinen Suosikki? – välissä tuli Diana-juliste. Minusta se oli outoa. Mikä teini-idoli se tällainen muka on, entinen kuninkaallinen ja filantrooppi? En laittanut sitä seinälle, enkä vieläkään ymmärrä, mikä tässä naisessa ihmisiä niin kiehtoo.

Diana (Iso-Britannia/Ranska/Ruotsi/Belgia 2013) ei ole suoranaisesti mikään elämäkertaelokuva, sillä sen kerronnallinen fokus on varsin tarkasti rajattu. Elokuva kuvaa Dianan elämää kuninkaallisen avioliiton päättymisestä aina hänen kuolemaansa saakka. Hänen ex-miestään tai lapsiaan ei nähdä elokuvassa oikeastaan ollenkaan. Diana on elokuva ennen kaikkea rakkaudesta ja julkisuuden aiheuttamista vaikeuksista.

Elokuvan alussa Diana (Naomi Watts) tapaa pakistanilaistaustaisen sydänkirurgi Hasnat Khanin (Naveen Andrews), jonka seurassa hän huomaa viihtyvänsä. Hasnat ei pingota tai tuijota, vaan käyttäytyy Dianan seurassa aivan kuin ei tietäisi mitään tämän asemasta hovissa. Diana ja Hasnat alkavat tapailla toisiaan salaa. Dianan status aiheuttaa kuitenkin Hasnatille ongelmia: hän kammoaa julkisuutta ja kokee sen häiritsevän hänen työntekoaan. Yhtälö on mahdoton. Dianan kylkiäisenä tulee lehdistö ja siinä samalla koko muukin maailma.

DIANA-pari
Sydänkirurgi ja prinsessa.

Elokuva on mukaelma paljon käytetystä kultahäkkiin suljetun linnun tarinasta. Dianalta ei puutu mitään aineellista hyvää. Hän ei osaa laittaa ruokaa, koska hänen ei tarvitse. Samalla hän on valtavan yksinäinen upeassa palatsissaan, jonka ulkopuolella vaanivat paparazzit. Ei ole ihme, että julkisuus ahdistaa Hasnatia – se nimittäin pistää ajoittain myös Dianan koville.

En yleensä pidä romanttisista elokuvista, ja myös ”äijälajityyppien” siirappisegmentit yleensä lähinnä ällöttävät minua. Dianassa Hasnatin ja prinsessan mahdoton suhde on kuitenkin kuvattu tavalla, jota pidän ihan onnistuneena. Liikaan imelyyteen ei sorruta, ja samalla pariskunnan tilanteen mahdottomuus ja tuskaisuus tulee esiin voimakkaasti.

Se, mitä elokuvassa kerrotaan Dianan ja Dodi Fayedin välisestä suhteesta, vaikuttaa minusta melko spekulatiiviselta. Diana-harrastajille kysymys siitä, millaisia tunteita prinsessalla oikeasti Fayedia kohtaan oli, on varmaankin ihan peruskauraa, enkä tiedä, millainen on asiasta vallitseva yleinen käsitys. Joka tapauksessa elokuvan loppupuolella Dianan käytös ja valinnat muuttuvat minun mielestäni aika epäuskottaviksi, eivätkä ne enää ole yhteneväisiä sen kuvan kanssa, jota Dianasta on elokuvassa siihen asti pyritty välittämään.

DIANA-keno
Naomi Watts ja dianamainen etukeno.

Diana on saanut pääasiassa murskaavan huonoja arvosteluja. Itse en oikein osaa yhtyä näin vahvasti kielteiseen kantaan – minusta tässä elokuvassa on heikkouksiensa ohella myös vahvoja, hyviä elementtejä. Naomi Wattsin roolisuoritus on erinomainen: hänen elekielessään ja olemuksessaan on todellakin Dianan hahmolle ominaista säteilyä. Myös puvustaja on tehnyt työnsä huolella.

Elokuva ei saanut minua ymmärtämään Dianan ympärille kehkeytynyttä pyhän naisen auraa. Taidan olla liian kyyninen ja hankala ihminen ymmärtääkseni tällaisia asioita. Minusta on suorastaan härskiä, että keskellä jopa länsimaalaisessa mittakaavassa runsasta yltäkylläisyyttä elävää naista aletaan palvoa, kun hän iskee safaripaitansa rintamukseen Punaisen ristin badgen ja käy silittelemässä sairaiden lapsien kiharatukkaisia päitä jossain Afrikan peräseuduilla. Tämä kertoo aika paljon meistä länsimaalaisista, Dianasta taas ei juuri mitään.

*****

Discshop DVD / Blu-ray