Prinsessa Diana on minulle vähän samantyyppinen mysteeri kuin Marilyn joskus aikaisemmin. Muistan hämärästi hälyn, joka seurasi hänen kuolemaansa. Jonkin nuortenlehden – ettei olisi vain ollut legendaarinen Suosikki? – välissä tuli Diana-juliste. Minusta se oli outoa. Mikä teini-idoli se tällainen muka on, entinen kuninkaallinen ja filantrooppi? En laittanut sitä seinälle, enkä vieläkään ymmärrä, mikä tässä naisessa ihmisiä niin kiehtoo.
Diana (Iso-Britannia/Ranska/Ruotsi/Belgia 2013) ei ole suoranaisesti mikään elämäkertaelokuva, sillä sen kerronnallinen fokus on varsin tarkasti rajattu. Elokuva kuvaa Dianan elämää kuninkaallisen avioliiton päättymisestä aina hänen kuolemaansa saakka. Hänen ex-miestään tai lapsiaan ei nähdä elokuvassa oikeastaan ollenkaan. Diana on elokuva ennen kaikkea rakkaudesta ja julkisuuden aiheuttamista vaikeuksista.
Elokuvan alussa Diana (Naomi Watts) tapaa pakistanilaistaustaisen sydänkirurgi Hasnat Khanin (Naveen Andrews), jonka seurassa hän huomaa viihtyvänsä. Hasnat ei pingota tai tuijota, vaan käyttäytyy Dianan seurassa aivan kuin ei tietäisi mitään tämän asemasta hovissa. Diana ja Hasnat alkavat tapailla toisiaan salaa. Dianan status aiheuttaa kuitenkin Hasnatille ongelmia: hän kammoaa julkisuutta ja kokee sen häiritsevän hänen työntekoaan. Yhtälö on mahdoton. Dianan kylkiäisenä tulee lehdistö ja siinä samalla koko muukin maailma.
Elokuva on mukaelma paljon käytetystä kultahäkkiin suljetun linnun tarinasta. Dianalta ei puutu mitään aineellista hyvää. Hän ei osaa laittaa ruokaa, koska hänen ei tarvitse. Samalla hän on valtavan yksinäinen upeassa palatsissaan, jonka ulkopuolella vaanivat paparazzit. Ei ole ihme, että julkisuus ahdistaa Hasnatia – se nimittäin pistää ajoittain myös Dianan koville.
En yleensä pidä romanttisista elokuvista, ja myös ”äijälajityyppien” siirappisegmentit yleensä lähinnä ällöttävät minua. Dianassa Hasnatin ja prinsessan mahdoton suhde on kuitenkin kuvattu tavalla, jota pidän ihan onnistuneena. Liikaan imelyyteen ei sorruta, ja samalla pariskunnan tilanteen mahdottomuus ja tuskaisuus tulee esiin voimakkaasti.
Se, mitä elokuvassa kerrotaan Dianan ja Dodi Fayedin välisestä suhteesta, vaikuttaa minusta melko spekulatiiviselta. Diana-harrastajille kysymys siitä, millaisia tunteita prinsessalla oikeasti Fayedia kohtaan oli, on varmaankin ihan peruskauraa, enkä tiedä, millainen on asiasta vallitseva yleinen käsitys. Joka tapauksessa elokuvan loppupuolella Dianan käytös ja valinnat muuttuvat minun mielestäni aika epäuskottaviksi, eivätkä ne enää ole yhteneväisiä sen kuvan kanssa, jota Dianasta on elokuvassa siihen asti pyritty välittämään.
Diana on saanut pääasiassa murskaavan huonoja arvosteluja. Itse en oikein osaa yhtyä näin vahvasti kielteiseen kantaan – minusta tässä elokuvassa on heikkouksiensa ohella myös vahvoja, hyviä elementtejä. Naomi Wattsin roolisuoritus on erinomainen: hänen elekielessään ja olemuksessaan on todellakin Dianan hahmolle ominaista säteilyä. Myös puvustaja on tehnyt työnsä huolella.
Elokuva ei saanut minua ymmärtämään Dianan ympärille kehkeytynyttä pyhän naisen auraa. Taidan olla liian kyyninen ja hankala ihminen ymmärtääkseni tällaisia asioita. Minusta on suorastaan härskiä, että keskellä jopa länsimaalaisessa mittakaavassa runsasta yltäkylläisyyttä elävää naista aletaan palvoa, kun hän iskee safaripaitansa rintamukseen Punaisen ristin badgen ja käy silittelemässä sairaiden lapsien kiharatukkaisia päitä jossain Afrikan peräseuduilla. Tämä kertoo aika paljon meistä länsimaalaisista, Dianasta taas ei juuri mitään.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 