
Michael Haneke on kuulunut lempiohjaajiini jo lähes kymmenen vuoden ajan. Kyse ei ollut rakkaudesta ensi silmäyksellä: ensimmäinen näkemäni Haneke-elokuva oli Pianonopettaja (La Pianiste, Ranska/Itävalta/Yhdysvallat 2001). Olin 16-vuotias, joten voitte kuvitella, kuinka elokuva hämmensi nuorta mieltäni. Seuraava Haneke-kokemukseni taisi olla Kätketty (Caché, Ranska/Itävalta/Saksa/Italia 2005) tai Suden aika (Le Temps du Loup, Itävalta/Ranska/Saksa 2003), joita ymmärsin jo hieman paremmin. Sittemmin olen onnistunut katsomaan lähes kaikki Haneken feature-elokuvat. Hänen tuoreempien tuotantojensa saatavuus on Suomessa melko hyvä. Samaa ei valitettavasti ole voinut sanoa hänen varhaisista tuotannoistaan.
Nyt tilanne on kuitenkin parantunut myös Haneken ensimmäisten ohjausten suhteen: Future Film julkaisi varsin kattavan Haneke-paketin vuonna 2013. Itse havahduin julkaisun olemassaoloon vasta nyt. Jos en välttelisi kaikenlaisen tavaran omistamista, olisi tämä DVD-boksi pakko-ostos. Discshop myy boksia tällä hetkellä naurettavan halpaan 14,95 euron hintaa, joten menkää ihmeessä ja ostakaa. Boksi sisältää kymmenen täyspitkää feature-elokuvaa eli lähes koko Haneken tuotannon. Päälle on lyöty Hanekea käsittelevä dokumenttielokuva Michael H – Ammatti: Ohjaaja (Michael H. Profession: Director, Itävalta/Ranska 2013). Itse asiassa boksi löytyy katalogeista juurikin tämän dokumentin nimellä. Nimiratkaisu on jokseenkin keinotekoinen, sillä tuskinpa kukaan ostaa boksia dokumentin takia. Kyllä tämä hankitaan kymmenen feature-elokuvan vuoksi.

Valitettavasti boksi ei sisällä aivan kaikkia Haneken elokuvaohjauksia – kaksi elokuvaa jää uupumaan. (Viittaan nyt elokuvaohjauksilla ”varsinaisiin” elokuvaohjauksiin, joihin ei lasketa tv-elokuvia. Haneke teki suuren määrän tv-ohjauksia ennen ensimmäistäkään varsinaista feature-elokuvaansa.) Toinen puuttuva elokuva on englanninkielinen Funny Games (Iso-Britannia/Yhdysvallat/Ranska/Italia 2007), joka on remake Haneken samannimisestä, saksankielisestä elokuvasta (Itävalta 1997). Tämä saksankielinen tuotanto sen sijaan on mukana. Harmillista, sillä saksankielisen ja englanninkielisen Funny Gamesin vertailu on minun mielestäni kiinnostavaa puuhaa. Toinen puuttuva elokuva on lyhytelokuva Das Schloss (Saksa 1997), joka pohjautuu Franz Kafkan Linna-romaaniin. Sitä ei tietääkseni ole koskaan esitetty Suomessa, ja juuri siksi toivoin, että se olisi sisältynyt tähän boksiin. Ehkäpä Future Film ei yksinkertaisesti ole saanut levitysoikeuksia näihin elokuviin. Toinen mahdollinen selitys näiden elokuvien puuttumiselle on se, ettei niitä mainita lainkaan Michael H -dokumentissa.
Koko paketin katselu saattaisi olla liikaa omalle mielenterveydelleni, joten en aio kahlata läpi niitä Haneken elokuvia, jotka olen jo vähintään kertaalleen nähnyt. Sen sijaan aion nyt vihdoin katsella ne elokuvat, joiden katseluun ei tähän mennessä ole tullut tilaisuutta. Palaan niihin blogissa myöhemmin – keskitytään tällä erää Michael H -dokumenttiin.
Kyseessä on hyvin perinteinen, jopa kunnianhimoton ja persoonaton taiteilijadokumentti. Minun nähdäkseni oikeasti hyvän dokumentin tunnistaa siitä, että sen jaksaa katsoa myös sellainen henkilö, joka ei ole kiinnostunut dokumentin aiheesta. Michael H ei ole tällainen dokumentti. Se on antoisa lähinnä niille katsojille, joissa on syttynyt jo ennalta jonkinlainen mielenkiinto Haneken elokuvia ja henkilöä kohtaan.

Elokuva alkaa kohtauksella Bennyn video -elokuvasta (Benny’s Video, Itävalta/Sveitsi 1992). Kyseinen kohtaus on varmasti rankimpia, mitä Haneke on koskaan elokuviinsa sisällyttänyt. Aloitus on tavallaan hyvin valittu. Haneke tunnetaan ohjaajana nimenomaan julmista ja raadollisista tapahtumakuluista, ja on ihan reilua, että katsoja tehdään tästä heti tietoiseksi. Sen jälkeen Haneken elokuvien kuvaustilanteita käydään läpi kronologisessa järjestyksessä uusimmasta tuotannosta vanhimpaan. Välillä Haneke juttelee mukavia kameralle.
Dokumentissa haastatellaan useita henkilöitä, jotka ovat tehneet Haneken kanssa yhteistyötä. Kaikki tunnistamani haastateltavat ovat näyttelijöitä: mukana ovat ainakin Jean-Louis Trintignant ja Emmanuelle Riva (Rakkaus), Isabelle Huppert (Pianonopettaja ja Rakkaus), Béatrice Dalle (Suden aika) sekä Juliette Binoche (Tuntematon koodi ja Kätketty). Kehuja satelee: kenen mielestä Haneke on nero, kenen mielestä taas suuri taiteilija. Ylistyspuheet tietenkin kuuluvat asiaan, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etteivät ne kyllästytä lainkaan. Olisi kerrankin hauska kuulla dokumentissa myös taiteilijoiden negatiivisista aspekteista – enkä tarkoita iänikuisia moitteita perfektionismista. Ne ei ole oikeaa kritiikkiä, vaan kritiikiksi naamioituja kehuja.
Dokumentin ja asiaohjelmien traditioon kuuluu, että haastateltavan nimi vähintäänkin vilahtaa kuvaraidan alareunassa haastattelun aluksi. Mukaan liitetään yleensä jokin ammatti- tai muu nimike, joka selventää haastateltavan suhdetta dokumentin aiheeseen. Michael H:sta nämä tiedot on ilmeisesti jätetty pois – ainakaan omassa DVD-versiossani niitä ei näy. Voi vain ihmetellä, miksi. Katsojalle ei anneta mahdollisuutta asettaa haastalteltujen kertomuksia ja mielipiteitä oikeaan kontekstiin. Mutta voisiko se olla katsojan kannalta myös etu, eräänlainen mahdollisuus toisenlaiseen, ”kontekstittomaan” vastaanottotapaan? Ehkäpä. Vai onko kyse eräänlaisesta dokumentaristin ja katsojien välisestä, elitistisestä pelistä? Ne, jotka ovat Haneken elokuvia nähneet, luultavasti tunnistavat, keitä haastatellut ovat – muut eivät siihen pysty. Halutaanko siis niitä katsojia, jotka eivät Haneken tuotantoon ole jo perehtyneet, ikään kuin rangaista omasta elokuvasivistymättömyydestään? Toivottavasti ei sentään, en haluaisi uskoa että yksikään ammattiaan vakavasti harjoittava dokumentaristi sortuisi tällaiseen ylimieliseen pörhistelyyn. Elokuvantekijä, joka haluaa nöyryyttää katsojaa, ei ole kovinkaan hyvä elokuvantekijä.

Vaikka dokumentti ei suostu kertomaan haastateltujen nimiä, on se eräässä toisessa suhteessa vähän turhankin paljastava. Yleensä en ole järin herkkä spoilereille, mutta tämä dokumentti onnistuu ylittämään omat rajani. Dokumenttiin on sisällytetty potentiaalisia spoilereita kohtauksia ainakin Seitsemännestä mantereesta (Der siebente Kontinent, Itävalta 1989) ja Funny Gamesista. Taipuisinkin siis suosittelemaan dokumenttia ainoastaan sellaisille katsojille, jotka ovat kaikki Haneken feature-elokuvat jo nähneet.
Haneke vaikuttaa dokumentin perusteella sympaattiselta ja huumorintajuiselta ihmiseltä. Hänessä on samaa hopeanharmaata söpöyttä kuin Erkki Tuomiojassa ja Björn Wahlroosissa. Silti Haneke jää hahmona etäiseksi. Tämän voisi tietenkin laskea Haneken persoonallisuuden syyksi – toisin sanoen, voisi olettaa että hän yksinkertaisesti ei ole sellainen ihminen, joka päästää dokumentaristin ja sen myötä myös yleisön tutkimaan omaa ihoaan. En kuitenkaan usko, että kyse on tästä: luulen, että taitava dokumentaristi olisi saanut Hanekesta enemmän irti.
Jos Michael H:ta arvioidaan pelkästään sen pohjalta, kuinka hyvin dokumentintekijä onnistuu hyödyntämään valitsemaansa mediumia, ansaitsisi se korkeintaan kaksi tähteä.
*****
Eikä se tähän loppunu : ) Minä päivitin juttuni uudelleen sun inspiroimana. Käys kattoon.
TykkääTykkää
No jopas! Mun täytyy ehkä kommentoida tota sun päivitettyä tekstissä omassa Manner-tekstissäni ensi viikolla.
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: Lyhyesti: Michael Haneke ja moralismi | Valoa kankaalla
”Elokuvantekijä, joka haluaa nöyryyttää katsojaa, ei ole kovinkaan hyvä elokuvantekijä.”
Mielenkiintoista kyllä, mielestäni jonkinlaiselta katsojan nöyryytykseltä tuntuu Haneken Funny Games. En tosin lähtökohtaisesti pistä pahakseni katsojan nöyryyttämistä, en edes mukiloimista, mutta tuossa elokuvassa se tuntuu latistavalta ja väsyneeltä. Kahden psykopaatin vino hymyily tuntuu liikaa Pointin Tekevän elokuvantekijän virnuilulta. Ironista kyllä, ottaisin moraalisaarnan halutessani mieluummin Ruggero Deodaton jotkut elokuvat (Cannibal Holocaust, The House on the Edge of the Park) kuin Haneken näkemyksen.
Haneke on toki aina mielenkiintoinen ohjaaja, mutta ei (enää) omia suosikkejani. Jostain syystä elokuviensa charmi on vuosien mittaan rapistunut pois pala palalta. Tuntuu, että ohjaaja saa aikaiseksi ulkokuoreensa nähden sisällöltään tyhjempiä elokuvia (Valkoinen nauha, Amour). Siis juuri sellaisia, joista Binochen kaltainen hienon väen kulttuuri-ikoni (enkä tarkoita pilkata näyttelijätärtä; Binoche on yksi omista suosikeistani) voi sanoa, että elokuvat järkyttävät, mutta eivät väärällä tavalla. Joskus taas menee sellaisen moralismin puolelle, josta en oikein välitä (Funny Games).
Ohjaajan varhaiset valkokangastyöt ovat olleet minusta mielenkiintoisimpia. Näkemättä on toki vielä Code inconnu, Suden aika ja Pianonopettaja – haluan lukea Jelinekin romaanin ensin – sekä TV-työt. Näkemistäni suosikkini on Seitsemäs manner. Siinä ohjaajan tyyli on ankara, mutta ei osoitteleva. Se on hiukan karkea, joten siitä puuttuu setämäinen ”soo soo” -sormenheristely. Pidän myös ohjaajan itsensä kertomasta anekdootista, jonka mukaan katsojissa suurinta järkytystä on järjestään aiheuttanut kohtaus, jossa revitään rahaa vessanpönttöön. Mielestäni tämä on paljastavampaa kuin Haneken yltiöpäisemmin shokeeraavien kohtausten kauhistelu, johon turhan moni sanomalehtikriitikko tukeutuu.
TykkääTykkää
Kiinnostava näkökanta, johon voin kyllä pitkälti yhtyä. On totta, että Funny Gameseja tehdessään Haneke pyrki nöyryyttämään katsojaa – ja onnistui. Näen kuitenkin, että Haneke asettuu tässä koko kuviossa elokuvantekijänä katsojan puolelle. Hän ei tee Funny Gameseja ja niiden kaltaisia elokuvia (pelkästään) nöyryyttääkseen katsojaa, vaan auttaakseen tätä arvioimaan omia arvostuksiaan (höhö, mitä aamujumahtanutta kielitaiturointia) uudelleen.
Alkuperäistä virkettäni pitäisi ehkä muotoilla uusiksi, vaikkapa näin: ”Elokuvantekijä, joka haluaa nöyryyttää katsojaa pönkittääkseen omaansa tai kulttuurieliitin itse- tai ylemmyydentuntoa, ei ole kovinkaan hyvä elokuvantekijä.”
Sama juttu, mitä tulee intertekstuaalisuuteen. Kritiikeissä kirjoja huomaa usein kiitettävän intertekstuaalisuudesta – aivan kuin se olisi sinällään jokin hyvä asia. Siinä sitten lukeneet ihmiset voivat kokea mielihyvää bongatessaan viittauksen siihen ja siihen teokseen: ”heh, olenpas paljon lukenut kun tämänkin tunnistin”. Ja hups vaan, koko taiteen kentästä tuleekin valtava bingoruudukko, josta voidaan sitten ruksia kohtia, jotka itse tunnistaa. – Itse en osaa nähdä intertekstuaalisuutta hyvänä asiana sinällään, vaan pelkkänä keinona jonkin syvemmän tavoitteen saavuttamiseen. (Tämä ei ole oma ajatukseni, vaan varastin sen… jostain, luultavasti jostakin Parnasson artikkelista.)
Katsoin itse Seitsemännen mantereen pari päivää sitten (ja kirjoitin siitä myös pienen jutun, laitan sen ehkä ensi viikolla blogiin). Voi tavaton, miten siitä pidin! Heittämällä Haneken parhaita elokuvia. Code Inconnu on minultakin vielä näkemättä. Täytyy katsoa se pian, kun se kerran tästä FF:n boksista löytyy.
Suden aika on näkemistäni Haneke-ohjauksista ehkäpä ”hollywoodmaisin”. Sekin on raadollinen ja julma, mutta siitä puuttuu sellainen Hanekelle ominainen katsojan yllättävä turpaanveto. Johtuu ehkä siitä, että katastrofielokuva nyt lajityyppinä tuppaa olemaan aika kenkku henkilöhahmoilleen, eikä Haneken ohjaus sen vuoksi tunnu erityisen sokeeraavalta. Erittäin hyvä elokuva tämäkin.
Funny Games(eissa) pidin ennen kaikkea sen (niiden) tyylistä. Siitä, kuinka välinpitämättömiä nämä elokuvat ovat katsojan tarpeiden suhteen… vaikka eiväthän ne oikeasti ole välinpitämättömiä, vaan pyrkivät nimenomaan sotimaan näitä tarpeita vastaan. Ei yhtään hullumpi tavoite sekään.
TykkääTykkää
Katsoin myös Mantereen. Kirjoitin blogiin jutun.
TykkääTykkää
Haha, tästähän tuli suorastaan Haneke-teemaviikko, kolme tekstiä eri blogeissa saman viikon aikana! Mahtavaa.
TykkääTykkää