En yleisesti ottaen ole suuri elokuvamusiikin ystävä, mutta Colin Townsin Full Circle -soundtrackissa yksinkertaisesti on sitä jotakin. Albumin yleistunnelmaa leimaavat rauhalliset ja pehmeät ambient-fiilikset. Läpi albumin toistuvasta pianoteemasta juuri ja juuri arvaa, että kyse on nimenomaan kauhuelokuvaan kirjoitetusta musiikista. Soundtrack on hillitty ja tyylikäs – sanalla sanoen sellainen kokonaisuus, joka seisoo omilla jaloillaan ja on kiinnostava ihan sellaisenaan.

Olen kuunnellut kuluneen kuukauden aikana kyseistä albumia erityisesti aamubussissa matkalla töihin. Koska työmatkani on pitkänpuoleinen, nukahdan usein bussiin napit korvissani. Toisin kuin moni muu mp3-soittimeni vakiasukeista, Full Circle –soundtrack ei häiritse untani edes nimeksi. Kokeilkaa vaikkapa elokuvan pääteemaa, joka on hennossa melankolisuudessaan ehkäpä paras kauhuelokuvan teemamusiikki koskaan.

Olen tarkkaillut Full Circlen aka The Haunting of Julian aka Noidankehän saatavuustilannetta jo vuosia, mutten ole löytänyt mitään mielekästä väylää, jonka kautta elokuvan voisi nähdä. Suomalaista tai pohjoismaista kotikatselutallennetta ei ole (tietääkseni) koskaan julkaistu. Myös ulkomaalaiset kotikatselutallenteet ovat kortilla ja laadultaan yleensä heikkoja. En tiedä, liittyykö asiaan jonkinlaisia tekijänoikeuskiistoja, vai eikö mikään taho yksinkertaisesti näe Noidankehässä tarpeeksi kaupallista potentiaalia ottaakseen sen katalogiinsa. Elokuva pyörähti Suomessa teatterilevityksessä 70-luvulla, mutta tietääkseni Kavin arkistoissa ei ole tallella esityskelpoista filmikopiota. Nykyään törmää ihanan harvoin elokuviin, joiden saatavuus on näin huono.

Koska olen kuunnellut elokuvan soundtrackia viime aikoina poikkeuksellisen paljon, päätin pitkästä aikaa tarkistaa elokuvan saatavuustilanteen. Ja kas: elokuva on ilmestynyt kokonaisuudessaan Youtubeen jo pari vuotta sitten! Kuvanlaadussa ei ole hurraamista eikä Youtube muutoinkaan ole se miellyttävin mahdollinen elokuvien katselukanava, mutta nyt ei oikeasti ole yhtään varaa marmattaa. Kuvasuhdekin näyttäisi olevan oikea (toisin kuin joissakin elokuvan kotikatselutallenteissa). – Pahoittelen oheisten kuvien surkeaa laatua. Uskon, että pari puuroista Youtube-stilliä on parempi kuin ei stillejä ollenkaan.

Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Julian (Mia Farrow) tytär Kate menehtyy absurdilla tavalla. Kun Kate saa aamiaispöydässä omenanpalasen väärään kurkkuun ja on vähällä tukehtua, yrittää neuvokas Julia pelastaa tyttärensä puhkaisemalla reiän tämän henkitorveen. Arvaahan sen, mihin amatöörin trakeostomiayrittely päättyy: Kate kuolee verenhukkaan.

Aloituskohtaus on kamala – huonolla tavalla. Kohtauksen voisi luulla kuuluvan pikemminkin mustaan komediaan kuin kauhuelokuvaan. Mia Farrow ylinäyttelee änkiessään sormiaan omituisesti ilmehtivän ja korisevan Kate-paran kurkkuun. Vaikutelma ei ole surullinen, pelottava tai ahdistava, vaan tökerö ja irvokas. – Onneksi avauskohtaus on elokuvan aallonpohja, jonka jälkeen suunta kääntyy jyrkästi ylöspäin.

Tyttären kuoleman jälkeen Julia vetäytyy epävakaasta avioliitostaan, muuttaa kauniisti kalustettuun asuntoon arvokkaalla asuinalueella ja aloittaa yksinäisen surutyön. Pian hän alkaa nähdä asuntonsa lähistöllä vilahduksia aavelapsesta, joka muistuttaa erehdyttävästi Kate-vainaata.

Julian käly keksii järjestää Julian asunnossa spiritistisen istunnon, joka päättyy ikäviin tunnelmiin. Tästä kohtauksesta on johdettu elokuvan levitysnimet Full Circle ja Noidankehä. Nimivalinta on hieman outo, sillä istunnolla ei ole järin suurta roolia elokuvan tarinassa. Alkukielinen nimi viittaa myös sanontaan ”kehän sulkeutumisesta” (to come a full circle), mikä tekee elokuvan loppuratkaisusta aika kiehtovalla tavalla tulkinnanvaraisen.

Noidankehän perusasetelma tuo mieleen kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneen Rosemaryn painajaisen: on ihanan yksinäinen Mia Farrow, joka on vieraantunut aviomiehestään ja painiskelee omaa lastaan koskevien epäilyksien parissa. Hän muuttaa elokuvan alussa massiiviseen, koreasti sisustettuun asuntoon, jossa tapahtuu jotain pelottavaa. Molemmissa elokuvissa katsojaa pidetään pitkään jännityksessä sen suhteen, onko tapahtumissa kyse vain epävakaan (nais)mielen kokemista harhoista vai todellisista, yliluonnollisista ilmiöistä.

Jos aivan tarkkoja ollaan, en ole aivan varma, saadaanko kummassakaan elokuvassa täysin kiistatonta ja selkeää ratkaisua tähän ontologiseen ristiriitaan. Onko kyse ”luonnollisista” – eli psykologisista – vai ”yliluonnollisista” ilmiöistä? Molemmat elokuvat tuuppaavat katsojaa kohti yhtä vaihtoehtoa, mutteivät sulje toista kokonaan pois.

Vaikka Rosemaryn painajaisen ja Noidankehän vertaileminen ei tee täysin oikeutta kummallekaan elokuvalle, en malta olla sanomatta tätä: vaikka Rosemaryn painajainen on poikkeuksellisen onnistunut psykologinen kauhuelokuva, pidän Noidankehän fiiliksestä ja vivahteista huomattavasti enemmän. Noidankehä ei ole elokuvana erityisen pelottava, eikä sen juoni pidä sisällään nokkelia käänteitä tai jippoja. Sen tarina ei ole järin looginen tai kiinnostava. Vaan Noidankehän tunnelma ja tapa, jolla katsoja upotetaan surullisen Julian hauraaseen maailmaan – nämä seikat tekevät elokuvasta ainutlaatuisen.

Erityisen kiehtovan Noidankehästä tekee Julian loputon yksinäisyys. Hän kieltäytyy käsittelemästä tyttärensä kuolemaa miehensä tai ystäviensä kanssa ja vetäytyy pois muiden seurasta. Aivan kuin tyttären menetyksestä johtuva suru olisi hänelle kallisarvoinen aarre, josta on nautittava yksin ja jota on aivan erityisesti suojeltava ja varjeltava. Yksin ollessaan hän on vapaa uppoutumaan muistoihin ja unelmiin, ystävät puolestaan vetävät häntä kohti tuskallista todellisuutta.

Farrow’n lisäksi Noidankehässä nähdään myös toinen kiinnostava ja tasokas roolisuoritus: veteraaninäyttelijä Cathleen Nesbitt piipahtaa elokuvassa yhden lyhyen kohtauksen verran. Nesbitt onnistuu luomaan vähäeleisen dialogin myötä henkilöhahmostaan todella vastenmielisen ja rujon. Vaikka Nesbitt saa ruutuaikaa vain muutaman hassun minuutin, on hänen roolisuorituksensa elokuvan mieleenpainuvin – heti Farrow’n suorituksen jälkeen.

Noidankehä on kuvattu tavattoman kauniisti. Erityisesti elokuvan alkupuolen kohtauksille ominainen, hämyinen aamupäivän valo toistuu jopa Youtube-tiedostossa niin hehkuvana, etten uskalla edes kuvitella, kuinka mahtavalta se näyttää filmiltä projisoituna. Myös näyttämöllepanon, näyttelijäntyön ja leikkauksen suhteen elokuva on todella onnistunut. Kyse lienee osittain myös nostalgiasta: kaikki Noidankehässä hohkaa 70-lukua. Värit, vaatteet, kieli, elämäntapa – ja tietenkin filmin laatu… En voi edes arvata, mitä mieltä 70-luvun kokeneet ovat tästä, mutta minusta Noidankehä omalla erittäin onnistunut kuva tuotantoajankohdastaan – ei sosiaalisessa tai yhteiskunnallisessa, vaan esteettisessä mielessä.

Noidankehä menestyi huonosti sekä kotimaassaan Englannissa että Yhdysvalloissa. Elokuvan ilmestymisvuoteen 1976 mennessä valkokankaalla oli jo nähty Manaajaa ja Teksasin moottorisahamurhia. Valtavirtayleisöt olivat tottuneet hyvinkin raisuihin kauhuelokuviin ja kaipasivat kai tässä vaiheessa yhä verisempää ilmaisua. Slashereiden kultakausi oli aivan kulman takana. Kauhuelokuvaksi kesy Noidankehä ei ilmeisesti vastannut ajan hengelle ominaisiin mieltymyksiin tarpeeksi hyvin. – Elokuva kantaa Suomessa edelleen K18-ikärajaa, mikä tuntuu lähinnä vitsiltä. Jos ikäraja arvioitaisiin uudelleen nyt, tulisi luokitukseksi todennäköisesti K12.

Todella toivon, että jokin levittäjätaho ottaa vielä Noidankehästä kopin ja huolehtii siitä, että elokuvasta saadaan kunnollinen pohjoismainen kotikatselutallenne. Vielä hienompaa olisi tietenkin päästä näkemään elokuva filmiltä, mutten pidä kovin todennäköisenä, että tällainen koskaan toteutuisi – etenkin, jos Kavilla ei ole hallussaan esityskelpoista kopiota (tästä minulla ei tosin ole varmaa tietoa, ainoastaan aavistuksia). Ainahan saa toivoa – Night Visions, miten olis?

Loppuun mutustelua: Täytyy myöntää, että olen vähän kyllästynyt elokuvien katseluun. Vaikken viime vuosina ole katsonut elokuvia yhtä raivokkaaseen tahtiin kuin opiskeluaikoina, ovat elokuvat minulle hyvin arkinen ja tavanomainen ajanvietteen muoto. Toisin oli noin 15 vuotta sitten, kun olin vasta innostunut elokuvasta taidemuotoa. Katselin ja ihailin patinoituneita klassikoita: Felliniä, Jodorowskyä, Langia, Murnauta. Noihin aikoihin pystyin todellakin uppoutumaan hyviin elokuviin, jolloin niiden syvempi ominaisluonne paljastui minulle melko vähällä raaputtelulla. Niiden myötä tunsin ymmärtäväni jotakin elämää suurempaa. Tällainen tunne valtasi minut myös Noidankehän loppukohtausta katsellessani.

Nykyään pääsen noihin fiiliksiin aivan liian harvoin. Osittain se johtuu siitä, että katselen nykyään lähinnä tuoreehkoa elokuvaa, joka vain poikkeustapauksissa tarjoaa elämää suurempia elämyksiä. (Miksi teen näin? Mikä katseluvalintojani oikein ohjaa? Markkinatalous? Tarjonta? Oma henkinen laiskuuteni?) Toinen syy tähän on se, että nykyään on niin paljon muutakin tekemistä kuin uppoutuminen ja ihailu. Pitää käydä töissä. Pitää tiskata ja pestä ikkunat. Pitää käydä kaupassa, ostaa mandariineja ja talvisukkahousut. Pitää nähdä ystäviä. Milloin elämästä tuli tällaista? Milloin mukavistakin asioista tuli velvoitteita, jotka suoritetaan läpi ja ruksataan äärettömältä to-do-listalta? Olen kai tullut vanhaksi.

Kökön avauskohtauksen takia Noidankehältä pitäisi ehkä rokottaa yksi tähti. Mukaan mahtuu myös pari jokseenkin tökeröä death sceneä – ei niistä enempää. Elokuvaa on kuitenkin sorsittu vuosien varrella sen verran rajusti, että haluan hieman tasata tilannetta. Ja jos avauskohtaus onkin susi, otetaan vahinko takaisin elokuvan lopussa: Noidankehän viimeinen kohtaus on kenties upein kauhuelokuvan päätös, jonka olen koskaan nähnyt.

Noidankehän voi katsoa kokonaisuudessaan alla olevasta upotuksesta.

*****