As Above, So Below (2014) arvostelu – Eliphas Lévi kävi täällä

AASB
As Above, So Below (2014)

On aina kivaa, kun joku sotkee keskenään salatieteitä ja kauhuelokuvaa. Vielä kivempaa on, jos salatieteisiin liittyvä tarinamateriaali ei koostu pelkistä ouija-laudoista ja karvaisista noidista. Laadukkaista seikkailu- ja toimintaelokuvistaan tunnetun Legendary Picturesin tuottama As Above, So Below (Yhdysvallat 2014) on jo nimestään lähtien yhtä suurta salatiedeviittausta, ja vieläpä found footage -raameissa! Lupaavaa? Ehkä ei, mutta kiinnostavaa kyllä. Vaikka traileri ei luvannut keskitasoa kummempaa kauhupläjäystä, piti elokuva ilman muuta katsoa itse.

Elokuvan päähenkilö Scarlett Marlowe (Perdita Weeks) ei ole mikään tusinasarjan scream queen: nuoresta iästään huolimatta hän on ehtinyt opiskella tohtorintutkinnon niin arkeologiasta kuin symbologiasta (kuulostaa vitsiltä, mutta ilmeisesti symbologia on ihan oikea tieteenlaji). Taustalla on myös kemian ja kielten opintoja. Scarlett kokee suurta akateemista mielenkiintoa ennen kaikkea alkemiaa ja viisasten kiveä kohtaan. Iranilaisesta käytäväverkostosta tekemiensä löydösten pohjalta hän suuntaa Pariisiin, jossa hän saa tutkimusavukseen ex-heilansa Georgen (Ben Feldman). Lisäksi mukana pyörii Benji (Edwin Hodge), joka kuvaa dokumenttia Scarlettin etsintäprojektista. Benjin dokumentti antaa henkilöhahmoille pätevän tekosyyn raahata kameroita mukanaan found footage -hengessä.

Yhdessä Georgen kanssa Scarlett löytää viitteitä siitä, että kivi on kätketty salaiseen käytävään Pariisin katakombeihin. Kun Scarlett vielä löytää oppaakseen Papillonin (François Civil), joka tuntee katakombit hyvin, on retkikunta kasassa. Ja ei kun menoksi.

AASB-tuli
Nicolas Flamelin hautakivi paljastaa salaisuutensa.

Ei ole järin yllättävää, että elokuva tuo läheisesti mieleen The Descentin (jonka rupuisesta jatko-osasta kirjoittelin jokin aika sitten). Loppumattomista ahtaista käytävistä koostuva tapahtumaympäristö on jo sinällään omiaan herättämään ahdistuksen tunteita, ja onkin ihme, ettei kauhutuottajien katalogeja ole täytetty ns. luolastokauhulla jo kliseeksi asti. As Above, So Below ei tuo aiempiin klaustrokauhuihin oleellista ilmaisullista lisää.

Sinänsä nokkela keksintö on se, että rekikunnan jäsenten otsalamppuihin kiinnitetään Benjin dokumentin vuoksi pikkuruiset nappikamerat. Näin voidaan täysin uskottavasti selittää, miksi elokuvassa on käytetty found footage -materiaalia selvästi useammasta kuin yhdestä kamerasta. Mukana on muitakin varsin kekseliäitä kuvaukseen ja äänisuunnitteluun liittyviä oivalluksia, mutta siihen se sitten jääkin.

AASB-levi
”Eliphas Lévi kävi täällä.”

Kun luolaston kätketty osa alkaa paljastaa salojaan, Scarlett ja George latovat alkemiaan ja salatieteisiin viittaavaa nippelitietoa sellaisella vauhdilla, että heikompaa hirvittää. Elokuvan käsikirjoittajat ovat kyllä Lévinsä ja Dantensa lukeneet – tai ainakin silmäilleet – ja jotain lukemastaan kai ymmärtäneetkin. As Above, So Below vaatii myös katsojaltaan jotakuinkin vastaavaa perehtyneisyyttä aihepiiriin, muutoin monet elokuvan piirteet tuntuvat luultavasti oudoilta ja mielivaltaisilta. Näin se menee aina, kun kyse on esoterian ja alkemian kuvastoihin nojaavista teoksista – varmaankin myös Gustav Meyrinkin Golem, Kenneth Angerin Lucifer Rising ja Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain, vain muutaman esimerkin mainitakseni, vaikuttavat rivikatsojan tai -lukijan silmissä hyvin sekavilta ja ”taiteellisilta”. Tätä vasten on helppo ymmärtää, miksi kriitikot ja katsojat ovat suhtautuneet As Above, So Below’hon nuivahkosti.

AASB-gimma
Katakombeista löytyy erikoisia ihmisiä…

Elokuvan juoneen on leivottu salatieteellisiä lainalaisuuksia, jotka säätelevät retkueen matkan kulkua.  Perusidea on selkeä: niin alhaalla kuin ylhäällä, niin sisällä kuin ulkona. Se, mitä henkilöhahmot kantavat muistoissaan ja mielissään, heijastuu katakombien fyysiseen todellisuuteen. Ongelma on siinä, että tutkijajoukko ei ole tarpeeksi puhdas vastaanottamaan katakombien aarteita. Tämän he hoksaavat itsekin, mutta aivan liian myöhään. Ihmisen sisäisiä demoneja on tunnetusti vaikea ujuttaa elokuvailmaisuun luontevasti, eikä se kovin hyvin onnistu tässäkään elokuvassa: hahmojen haastajat ovat konkreettisia, melko itsestään selviä ja jopa naiiveja poimintoja menneisyyksien varjoista.

Osa elokuvan mörkökohtauksista on onnistunut varsin hyvin sekä ideansa että visuaalisen toteutuksensa puolesta. Mukaan mahtuu toisaalta kaksi väkivaltaista kohtausta, jossa on vaikea nähdä samanlaista moraaliin ja ajatuksen puhtauteen liittyvää kaavaa kuin muissa elokuvan yhteenotoissa. Aivan kuin käsikirjoittajille olisi yllättäen tullut kiire karsia retkikuntaa parin pään verran pienemmäksi. Kenties parempi idea olisi ollut alun alkaenkin lähettää katakombeihin kuuden tyypin sijasta vain neljä hemmoa, jolloin kunkin hahmon taustatarinan kehittelyyn olisi jäänyt enemmän aikaa.

AASB-aukko
…ja outoja reikiä.

En malta olla tarttumatta pieneen yksityiskohtaan. Päähenkilön nimi on, Scarlett Marlowe, on tuskin valittu aivan sattumanvaraisesti. Etunumi Scarlett tuo mieleen Aleister Crowleyn lanseeraaman scarlet womanin – etenkin siksi, että näyttelijättären hiukset ovat punertavat. Mitään sen syvempää merkitysyhteyttä en tosin Scarlettin hahmon ja Crowleyn läpänheiton välillä näe, joten detalji jää pinnalliseksi ja merkitykseltään tyhjäksi. Marlowe-sukunimen taas voidaan nähdä viittaavan Tohtori Faustus -näytelmän kirjoittajaan Christopher Marloween tai Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaanin kertojaan Charles Marlowiin. Sekä Tohtori Faustus että Pimeyden sydän kuvaavat tapahtumia, joissa ihminen astuu kielletyn rajan toiselle puolen ja ikään kuin ylittää ihmisyytensä. Jotain tällaista tapahtuu myös As Above, So Below’ssa.

As Above, So Below on huomattavasti parempi elokuva kuin trailerit ja kritiikit antavat ymmärtää. Puolivillaiseksi se silti jää. Sen ansiot ovat lähinnä salatieteellisten viittausten ujuttamisessa teoksen rakenteeseen. Kauhuelokuvan genrekehystä vasten tarkasteltuna se on korkeintaan keskinkertainen.

*****

As Above, So Below DVD @ Discshop
As Above, So Below BD @ Discshop
As Above, So Below VOD @ Discshop
As Above, So Below VOD HD @ Discshop

Kymmenen vuotta scrobblausta

Tässä kuussa tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun perustin tilin Last.fm-palveluun. Koska musiikki on (ollut) omassa arkipäivässäni läsnä huomattavasti voimakkaammin kuin elokuvat, pelit tai kirjallisuus koskaan, ja koska rakastan erilaisten listojen tekemistä, päivittämistä ja ihmettelyä, päätin kirjoittaa ylös muutamia ajatuksia, joita vuosikymmenen aikana karttuneiden statsien selailu herätti.

Kun aloitin last.fm:n käytön, elin ”neofolk-kauteni” jälkimaininkeja. Jostain syystä kuuntelen edelleen tietokoneeltani ennen kaikkea neofolkia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että last.fm:n listat antavat musiikinkuuntelutottumuksistani melko vääristyneen kuvan – erityisesti black ja doom metal, ambient, taidemusiikki ja muut genret, joita kuuntelen lähinnä vinyyli/CD-formaatissa tai mp3-soittimelta, ovat listoilla vahvasti aliedustettuina. (Mp3-soittimeni ei ole last.fm-yhteensopiva, ja olen alkanut käyttää suoratoistopalveluiden mobiiliapplikaatioita vasta aivan viime aikoina. ”Liikenteessä” kuuntelemani musiikki ei siis näy scrobblaustilastoissani.) Lisäksi on huomattava, että kuuntelen etenkin raskaampaa musiikkia sen verran monipuolisesti, etteivät yksittäiset artistit, kappaleet tai levyt pääse nousemaan listojen kärkiin. Neofolk on ”pieni” genre, ja jos sitä haluaa kuunnella, on valinnanvaraa huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi black metalin kohdalla.

Top Artists -listan kärkikymmenikkö koostuu lähinnä neofolk-bändeistä, mutta myös industrial, experimental ja ambient ovat edustettuina:

1. Buckethead
2. Coil
3. Current 93
4. Death in June
5. The Cure
6. Brian Eno
7. Sol Invictus
8. The Moon Lay Hidden Beneath a Cloud
9. Ulver
10. :Of the Wand & the Moon:

Mikä ei kuulu joukkoon? Brian Eno ei varmaankaan tunne oloaan tässä jengissä kovin kotoisaksi, tuskin myöskään The Cure. Joukon suurin kummajainen on kuitenkin kitaravirtuoosi Buckethead. Bucketheadin sijoitus selittyy osittain jo hänen tuotantonsa tolkuttomalla laajuudella: tähänastiseen uransa aikana hän on julkaissut noin 250 studioalbumia, ja lisää ilmestyy jatkuvasti. Myönnän, että olen kuunnellut näistä albumeista vain noin puolet. On selvää, että näin kovalla julkaisuvauhdilla yksittäisten levyjen laatu ei ole kovin korkea, ja soisin Bucketheadin jo hidastavan tahtia. (Hallintapaneelin luonnoksissa on muhinut jo pitkään teksti, jossa yritän selittää sekä itselleni että lukijoille, miksi ylipäätään pidän Bucketheadista. Saa nähdä, valmistuuko tuo teksti koskaan.)

Neofolk, (black) metal, goottirock ja (dark) ambient ovat minulle hyvin yhteisöllisiä musiikkigenrejä. Tarkoitan tällä sitä, että merkittävä osa tuttavapiiristäni on enemmän tai vähemmän leimautunut edellä mainittujen genrejen kuulijakuntaan. Lisäksi keikkatapahtumat vahvistavat sitä heimoutumisen kokemusta, joka näihin genreihin liittyy. Bucketheadia saan kuitenkin hehkuttaa yksin. Hänen musiikkiinsa liittyy voimakas nostalgialataus, enkä usko että saisin konseptista koppia, jos tutustuisin miehen tuotantoon ensi kertaa nyt.

Kuunnelluimpien bändien ja kappaleiden kärkijoukosta pysyy väkisinkin perillä, nämä listat kun näkyvät automaattisesti profiilin etusivulla. Sen sijaan kuunnelluimpien albumien kärki tuli minulle (osittain) yllätyksenä.

1. Yann Tiersen — Le Fabuleux Destin d’Amélie Poulain
2. :Of the Wand & the Moon: — Sonnenheim
3. Coil — The Ape of Naples
4. Rome — Nera
5. Ulver — Shadows of the Sun
6. Death in June — But, What Ends When the Symbols Shatter?
7. Von Thronstahl — Imperium Internum
8. Nature and Organisation — Beauty Reaps the Blood of Solitude
9. :Of the Wand & the Moon: — Emptiness Emptiness Emptiness
10. Les Joyaux de la Princesse — Aux petits Enfants de France

En uskoakseni ole kuunnellut Yann Tiersenin Amélie-soundtrackia alusta loppuun sitten vuoden 2007, enkä voi mitenkään ymmärtää, kuinka se edelleenkin keikkuu listan ykkösenä. Myös listan toinen sija on yllätys; :Of the Wand and the Moon:in Sonnenheim on hyvä levy, mutten olisi uskonut sen yltävän listalla näin ylös. Ja mitä kummaa, Romen Nera….? En erityisemmin pidä koko levystä. Coilin The Ape of Naples sen sijaan ei yllätä, ei myöskään Ulverin Shadows of the Sun. Ylipäätään albumilistan kärki on melko neofolk-painotteinen, kuten arvata saattoi.

Tapani kuunnella musiikkia on hyvin kappalevetoinen. Etenkin silloin, kun olen liikkeellä mp3-soitin taskussani, en juuri koskaan kuuntele kokonaisia levyjä – en ainakaan silloin, jos todella keskityn musiiikin kuunteluun. Siksi halusin tehdä hieman paremmin selkoa kaikkien aikojen kuunnelluimpien kappaleiden kärkikymmeniköstä. Siivosin listan kärjestä Les Joyaux de la Princessen ja Nature and Organisationin Untitled-sijoitukset, jotka pitävät tosiasiassa sisällään useita eri kappaleita, sekä LJDLP:n ja Regard Extrêmen Weisse Blätter -kollaboraatioraidan, koska sitä ei löydy Youtubesta tai muista vastaavista palveluista. Käydäänpä nämä läpi käänteisessä järjestyksessä.

10. Spiritual Front – No Kisses On The Mouth

Tämän lähemmäs valtavirtapoppia kappaleiden topkympissä ei päästä. Spiritual Frontin No Kisses On The Mouthista liikkuu pariakin eri versiota, joista tämä Armageddon Gigolo’ -albumilla (2006) julkaistu on oma suosikkini. Tässä kappaleessa nähdään jälleen kerran, kuinka omituinen bändi Spiritual Front on: periaatteessa kappale menee hyvinkin tavanomaisesta pop-rock-balladista, mutta kun lyriikoita ja levyn/singlen kantta alkaa tarkastella hieman perusteellisemmin, esille nousee elementtejä, jotka eivät listapoppiin istu.

9. Death in June – Disappear in Every Way

Minun olisi varmaankin kannattanut katkaista lista Nagorny KarabachiinDisappear in Every Wayn sanat ja Youtube-tiedostossa näkyvä levynkansi saattavat olla omiaan herättämään hämmennystä tai jopa pahennusta niissä, joille Death in Junen konsepti, tausta ja maneerit eivät ole tuttuja. Asiaa sen pidemmälti analysoimatta voin kuitenkin vakuuttaa, että kyse ei ole millään tavoin vaarallisesta tai edes poliittisesti epäkorrektista sisällöstä. Google kertonee kiinnostuneille, miksi Douglas-setä pahoitti mielensä niin kovasti, että koki tarpeelliseksi tehdä tällaisen albumin.

Puolisoni – joka ei ole suurikaan neofolkin ystävä – luonnehti taannoin neofolkia ”musiikiksi, joka kuulostaa kuolleelta”. Disappear in Every Wayhyn ja oikeastaan koko All Pigs Must Die -albumiin tämä luonnehdinta sopii erinomaisesti. Kappaleen karkea viehätysvoima luultavasti avautuu ainoastaan niille, jotka jo ennestään tuntevat hyvin Death in Junen tuotannon ja minimalistisen ysärityylin perinpohjaisesti.

8. Einstürzende Neubauten – Nagorny Karabach

Meinaan nykyään unohtaa, kuinka tavattoman tärkeä bändi Einstürzende Neubauten oli minulle vielä viime vuosikymmenellä. Paradoksaalista kyllä, etääntymiseni bändistä juontaa juurensa niihin kahteen livekeikkaan, joita olen päässyt todistamaan. Kyse ei ole siitä, että keikat olisivat olleet huonoja – päin vastoin: keikkojen myötä tajusin, mitä kaikkea jää huomaamatta, kun Neubautenia kuunnellaan kotiolosuhteissa. Livenä Neubauten on kokovartaloelämys. Bändin itse rakentamien, erikoisten soittimien (”soittimien”) tarkastelu ja niiden mekaniikan oivaltaminen on yhtä tärkeää kuin se, millainen ääni vempaimista kuuluu. Tästä alkaa saada hajua vain silloin, kun bändin näkee keikalla. Tulkaa taas Suomeen, Neubauten! Viime kerrasta on jo vuosia.

Nagorny Karabach on Neubatenia helpoimmasta päästä. Katupora on jätetty studion ulkopuolelle, ja jopa rytmisoittimet ovat varsin kuulijaystävällisiä. Musiikkivideosta voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä bändi näyttää keikalla.

7. Nature and Organisation – Wicker Man Song

Sain viime kesänä kuulla eräissä juhlissa upean kohteliaisuuden: muistutan kuulemma Rose McDowallia, joka laulaa tässä kappaleessa. Ihana Rose on tehnyt yhteistyötä monien tässäkin postauksessa mainittujen/mainittavien bändien kanssa: Current 93, Coil, Death in June. On oikeus ja kohtuus, että hänkin on päässyt eniten kuunneltujen biisien topkymppiin.

Nature and Organisation on eräänlainen neofolkin pieni suuri bändi. Se tunnetaan ennen kaikkea Current 93:n kitaristin eli Michael Cashmoren sooloprojektina. On sinänsä sääli, että Nature and Organisation elää edelleen C93:n varjossa – etenkin siksi, että bändin tuotanto on keskimäärin huomattavasti tasokkaampaa kuin C93:n. (Let’s face it: niin ihana bändi kuin C93 onkin, on bändin nimen alla julkaistu myös paljon päätöntä häröilyä ja tylsää ininää.) Kukin voi keskenään sitten miettiä, kuinka suuri Cashmoren (ja häntä ennen Douglas P:n) panos on Current 93:n sävellystyöhön ollut.

Wicker Man Song on lainattu The Wicker Man -kauhuklassikosta, ja se tunnetaan myös nimellä Willow’s Song. Kohtaus, jossa Britt Eklandin esittämä Willow laulaa kappaleen, on kaikessa hämmentävyydessään vaikuttava.

6. :Of the Wand and the Moon: – My Devotion Will Never Fade

Tämä kappale menee nykyään suoraan guilty pleasure -laariin. En viittaa nyt :OTWATM:in musiikkiin yleisesti, vaan ainoastaan tähän nimenomaiseen raitaan. Nuorempana pidin My Devotion Will Never Fadea kauniina ja vilpittömänä kappaleena. Nykyään biisin lyriikka kuulostaa lapselliselta, yltiöromanttiselta ja yliampuvalta. :OTWATM:illa on paljon parempiakin biisejä.

5. Triarii – Heaven and Hell

Myös tämä menee sukkana guilty pleasure -osastoon. Triarii on superöveriä, mahtipontista ja yliampuvaa. Jos Triarii olisi elokuva, se olisi Iron Sky ilman scifielementtejä. Muistan elävästi, miten hyvä olo minulla oli, kun kuulin Pièce héroïque -albumin ensimmäistä kertaa – se oli kuin huumetta. Kuuntelin Heaven and Helliä kymmeniä ja kymmeniä kertoja repeatilla, kunnes osasin ulkoa kappaleen pienimmätkin detaljit. Ei muuta sanottavaa. Kuunnelkoon ken uskaltaa!

4. Death in June & Les Joyaux de la Princesse – Östenmarsch

Tämän kappaleen olen linkittänyt blogiin aiemminkin. Östenmarsch oli ennen last.fm-aikaa minulle pelkkä suuri kysymysmerkki; tietokoneeni musiikkikansioon oli eksynyt outo kappale, jonka tiedostonimessä mainittiin Death in Junen nimi eikä juuri muuta. Tunnistin kappaleesta Douglas P:n äänen, mutta muutoin se ei muistuttanut vähääkään Death in Junen muuta tuotantoa. Myöhemmin kappaleen tausta alkoi valjeta – kyse oli Death in Junen ja Les Joyaux de la Princessen Östenbräun-kollaboraatioalbumilla julkaistusta kappaleesta. Siitä se sitten hiljalleen alkoi: ihastukseni Les Joyaux de la Princesseen.

Monen korvaan Östenmarsch kuulostaa varmaankin karmealta syntikkapuurolta, jossa on nolo new age -viba. Minusta se on kaikessa nuhjuisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan kaunis. Myös lyyrisesti kappale on kiinnostava – tai niin ainakin luulisin: olen kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä ymmälläni Östenmarschin sanoitusten suhteen.

3. Current 93 – Calling for the Vanished Faces II

Current 93 on tehnyt tästä kappaleesta useamman version; ylle on upotettu se, johon alun perin tutustuin ja ihastuin (eli All the Pretty Little Horsies -albumilla julkaistu versio). Nyttemmin olen alkanut tosin pitää enemmän An Introduction to Suffering -levyllä julkaistusta versiosta, joka on tätä varhaisempaa versiota reippaampi ja särmikkäämpi. En ole erityisen ihastunut David Tibetin spoken word -vaikutteiseen ilmaisuun, mutta tässä kappaleessa hän todella loistaa. Kappaleessa kiteytyy se uniikki ilon ja kivun yhdistelmä, joka tekee Current 93:sta kiinnostavan yhtyeen.

2. Von Thronstahl – Brechen muss der Schwarze Bann

Eräs ystäväni kertoi vuosia sitten jättäneensä Brechen muss der Schwarze Bannin soimaan repeatilla unimusiikiksi monena yönä peräkkäin. Ilmeisesti kappale rauhoitti häntä. Olin tuolloin tullut jo hyvin tutuiksi Von Thronstahlin koko (siihenastisen) tuotannon kanssa, eikä tämä kappale ollut erottunut joukosta hyvässä tai pahassa. Päätin kuitenkin tutustua biisiin paremmin – ja aloin hiljalleen ymmärtää, miksi ystäväni piti siitä niin paljon.

Brechen muss der Schwarze Bann kuulostaa Von Thronstahlin särmikkäämpien ja kovaäänisempien levyjen jälkeen vaisulta, eikä siihen kaiken mökän keskellä tule kiinnittäneeksi erityistä huomiota. Kappale ei olekaan musiikillisesti järin kiinnostava. Itse olen ihastunut ennen kaikkea sen jäätävään, unenomaiseen tunnelmaan. Pidän nimenomaan kappaleen alkuperäisestä, vuonna 2002 julkaistusta versiosta. Vuoden 2010 versio on minun makuuni liian tuotettu ja sliipattu. (En ylipäätään ole järin ihastunut Von Thronstahlin skarpeilla soundeilla nauhoitettuihin huu-haa-hee-uusintaversioihin vanhoista kappaleista. Poikkeuksena täytyy mainita Joy Division -cover Dressed in Black Uniforms, joka on mielestäni paljon parempi kuin Von Thronstahlin aiempi versio tai Joy Divisionin alkuperäisversio.)

1. Coil – Batwings (A Limnal Hymn)

”Kuuntele sitten koko biisi, älä pelkästään alkua”, ystäväni vannotti lähettäessään Batwingsin minulle Messenger-keskustelussa noin kymmenen vuotta sitten. ”Se ei ole pelkkää piipitystä alusta loppuun.”

Batwings oli ensimmäinen Coilin kappale, johon ihastuin, ja pidän sitä edelleen yhtenä bändin kauneimmista teoksista. Miellyin kappaleeseen niin paljon, että ompelin lukioikäisenä koululaukkuni kylkeen itse askarrellun plakaatin, johon oli kirjoitettu kappaleen avaava sitaatti: The Key to Joy is Disobedience. (En tuolloin tiennyt, että sitaatti oli lainattu Aleister Crowleylta, ja vaikka olisin tiennytkin, tuskin asia olisi minua häirinnyt.) Vietin tuolloin paljon valveaikaa öisin, ja siksi assosioin Batwingsin keskikesän valoisiin, lämpimiin ja yksinäisiin öihin sekä termospullossa jo hieman väljähtyneen kahvin tuoksuun.

On hämmentävää, kuinka näinkin yksinkertaisista elementeistä – parista ärsyttävästä ääniefektistä, neljästä kökköcasiosävelestä ja John Balancen spoken word -vokaaleista – on saatu aikaan näin maaginen kappale. Myös alkemistista kuvastoa sivuavan lyriikkansa puolesta kappale kuuluu Coilin ehdottomaan parhaimmistoon. Batwings on paljon enemmän kuin outojen elementtiensä summa – a wideness opening and closing to keep the darkness sealed within.

Absintti – Kirottujen Humalatar (2015) arvostelu

absintti_kirottujen_humalatar
Absintti – Kirottujen Humalatar (2015)

Absintti – Kirottujen Humalatar (2015)
Lukuhaasterasti: 36. Runokirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Odotukseni Salakirjojen julkaisemaa Absintti – Kirottujen Humalatar -teosta kohtaan olivat korkealla, ja nousivat entisestään, kun sain kirjan käsiini. Teos on päällisin puolin erittäin kaunis: kansien design on yksinkertainen, huoliteltu ja vaikuttava (oheinen kuva kannesta ei tee teoksen todelliselle ulkoasulle oikeutta), ja niiden välistä löytyy yksi komeimmista esilehdistä, joita olen pitkään aikana nähnyt. Myös selaillen Kirottujen Humalatar vaikuttaa kiinnostavalta ja laadukkaalta. Juuri tällainen teos tarttuu helposti mukaan heräteostoksena kivijalkakirjakaupasta. Näen Kirottujen Humalattaressa näinkin marginaalista ilmiötä käsitteleväksi teokseksi melkoisesti myyntipotentiaalia.

Valtaosa Kirottujen Humalattaren sivumäärästä uppoaa absintin inspiroimiin tai siihen muilla tavoin kytkeytyviin runosuomennoksiin. (Tästä syystä rohkenin änkeä teoksen lukuhaasteen runoslottiin, vaikkei kyseessä olekaan aivan puhdasverinen runokokoelma.) Mukana on myös joitakin proosakatkelmia ja muutama lyhyt asiateksti, jotka johdattelevat lukijaa absintin maailmaan. Kirja on kuvitettu teosta varten lavastetuilla, absinttiaiheisilla valokuvilla.

Teoksen onnistunein elementti on sen graafinen ilme. Jokaisen runon ja luvun aloittavat vinjetit on rakennettu hyvien ideoiden varaan ja toteutettu huolellisesti. Kunkin vinjetin aihe viestii absintin hengestä ja maailmasta. Vinjettien vaihteleva korkeus luo tosin taittoon harmillista levottomuutta ja on luultavasti aiheuttanut taittajalle melkoisesti päänvaivaa. Pääosin taitto on onnistunut, vaikken ymmärräkään aivan kaikkia taittajan tekemiä ratkaisuja.

Useimmat teoksen valokuvista ovat sinällään kauniita kokonaisuuksia. Valitettavasti kuvista puuttuu kuitenkin kautta teoksen säilyvä visuaalinen linja, joka sitoisi kirjan valokuvat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Kirjaa lukiessani mieleeni tuli eräs vaihtoehto, jolla yhteinäisyyttä olisi kenties kannattanut tavoitella: kaikkien kuvien saturaatiota olisi voinut vaimentaa, jolloin värimaailma olisi tarjonnut teoksen kuviin punaisen langan. – Esimerkiksi sivun 49 smaragdinvihreä kuva on sinällään upea, mutten olisi valinnut näin rikasta, hehkuvaa vihreää nimenomaan absintista kertovaan teokseen (absintin henkeä kuvaamaan kun tuntuvat sopivan kaikkein parhaiten patinaiset ja suorastaan kulahtaneet värisävyt, ”valkeiksi muuttuneet vihreät”). Sivun 32 kuvan leimuava punainen on upea, mutta jokin mättää: lasiin kaadetun absintin pintaan on jäänyt ikäviä jälkiä photoshoppauksesta.

Oikeastaan olisin itse valinnut teoksen kuvittamiseen täysin toisenlaisen lähestymistavan. Koska teoksen kirjallinen sisältö koostuu pääosin absinttiaiheisista runoista, eikö olisi ollut loogista kuvittaa teos samaan aihelmaan tukeutuvalla kuvataiteella? Maailma on täynnä absinttiaiheista kuvataidetta, josta suuri osa on peräisin samalta aikakaudelta kun teoksen runotkin. Maalaustaiteen ja runojen sommittelulla olisi ollut mahdollista luoda kiinnostavia yhdistelmiä. Suurin osa teoksen valokuvista on kauniita katsella, mutta uskon, että maalaustaiteen absinttiklassikoiden myötä aihepiirille ominainen raskaus ja hämäryys olisivat välittyneet paremmin. On mukavaa, että teokseen on sentään napattu absintinkatkuinen hahmotelma Akseli Gallen-Kallelan luonnoslehtiöstä.

Teoksen lähtökohtana ovat selvästi olleet nimenomaan absinttiaiheiset runot, sillä kaikki teoksessa kumartaa juuri runojen suuntaan. Tekstien valinta on onnistunut ja looginen: mukana ovat itsestään selvät ”absinttiklassikot” ja monia vähemmän tunnettuja, mutta silti kiintoisia riimejä. Juuri runojen tuntemus vaikuttaa olevan tekijöiden suurin vahvuus. Jäin harmittelemaan ainoastaan sitä, että Aleister Crowleyn The Green Goddess -tekstistä on kelpuutettu kirjaan vain yhden aukeaman mittainen katkelma – saman tien tekstin olisi voinut sisällyttää kokoelmaan kokonaisena, eihän se kovin pitkä ole.

Lisäksi jäin kaipaamaan runojen alkukielisiä versioita. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä runoja ei pitäisi julkaista koskaan pelkkinä käännöksinä. Viereiselle sivulle täytyisi aina sisällyttää alkukielinen versio, jotta alkutekstille tehtäisiin oikeutta. Kirottujen Humalattaren tekijät ovat jostakin syystä päätyneet, valitettavasti, toisenlaiseen ratkaisuun. Käännökset kyllä ajavat asiansa, mutta ainakin niistä runoista, jotka ovat minulle ennestään tuttuja alkukielisinä versioina, se huuruisin ja hulluin terä on käännöksen myötä tylsynyt.

Olisin kaivannut teokselta myös asiavetoisempaa otetta ja laajempaa historiallista selontekoa. Ymmärrän, että tekijöiden lähtökohdat ovat olleet aivan toisenlaiset, eikä kokonaisuuden runopainotteista lähestymistapaa sinänsä voi moittia – se ei vain henkilökohtaisesti vetoa minuun. Uskon, että Suomen markkinoilla olisi kysyntää ennen kaikkea aiheen yleisteokselle, jonkinlaiselle absintinjuojan käsikirjalle. Kirottujen Humalatar ei kuitenkaan liene saanut alkuaan markkinoiden kysynnästä, vaan tekijäporukan yhteisestä ideasta ja intohimosta. Toisin sanoen nyt valmistuneen kirjan muoto ei taida pohjautua aavistuksiin siitä, mitä lukijat tahtovat, vaan ideaan siitä, millaisen kirjan tekijät tahtovat tehdä. Tällainen kirjojen tekemisen tapa on ollut huimassa nousussa siitä lähtien, kun kirjojen julkaisemisen liiketoiminnallinen potentiaali nuupahti toden teolla viime vuosikymmenen lopulla.

Muhittelen kuitenkin vielä ideaa absinttiaiheisesta yleisteoksesta. Asiatekstien aiheita olisi vaikka kuinka: Kuinka absinttiin liittyvä lainsäädäntö on kehittynyt vuosisatojen mittaan? Millaisia huhuja ja legendoja absinttiin liittyy? Mitkä niistä pitävät paikkansa, mitkä taas ovat tuulesta temmattuja? Mitkä ovat keskeiset erot absinttilaatujen välillä? Myös absintin juontiin liittyvästä ritualistiikasta ja tapakulttuurista olisi varmasti voinut saada aikaan pidemmänkin selonteon. Näitä kysymyksiä teoksen lyhyessä historiikissa käydään kyllä läpi, mutta yksityiskohtaisemmillekin teksteille olisi varmasti tilausta.

Lisäksi moni keltanokka voisi hyötyä absintin osto-oppaasta: Mistä ja miten suomalaisen kuluttajan kannattaa nykyään ostaa absinttia? (Alkon absinttivalikoimassa ei totisesti ole kehumista.) Kuinka absinttiin tutustuminen kannattaa aloittaa? Mistä merkistä ja millä välineillä? Nettiostamisen maailma elää toki jatkuvassa muutoksessa: ulkomailta tilaamista säätelevät lait muuttuvat, nettikauppoja kaatuu ja nousee. On sinänsä ymmärrettävää, jos painettuun kirjaan haluta sisällyttää tietoa, joka voi jo vuoden tai kahden kuluttua olla auttamatta vanhentunutta.

Olisin myös jäsentänyt teoksen runo-osion toisella tavalla. Nyt kutakin runoa koskevat tekstirykelmät on siroteltu kolmeen eri paikkaan: runo-osioon, kirjailijoiden biografialuetteloon ja viitteisiin. Kirjailijaluettelon pudottamisen teoksen loppuun vielä ymmärtää, mutta loppuviitteiden koostajalle minulta ei heru sympatiaa. Viitteet on esitetty niin sekavasti, että yhtä pahaa sotkua en muista hetkeen kovien kansien välissä nähneeni. Itse runojen puitteissa ei vinkata lukijalle, mihin kohtiin liittyy loppuviite, eikä myöskään viiteosiossa anneta esimerkiksi sivunumerotietoja siitä, mihin mikäkin viite osoittaa. Tässä voisikin olla idea seuraleikiksi vihreän keijun siivittämiin illanistujaisiin: kuka osaa yhdistää oikean viitteen oikeaan runoon? Muuten hyvä idea, mutta avain oikeisiin vastauksiin puuttuu. (Ylipäätään loppuviitteiden käyttämisen pitäisi mielestäni olla rangaistava teko. Mikä siinä alaviitteiden käytössä on niin vaikeaa?)

Kirottujen Humalattaren suurin ongelma on huolimaton viimeistely ja laiska kustannustoimitus. Kustannustoimittajan olisi suonut hoitavan hommansa suuremmalla pieteetillä. Oikoluku falskaa, ja puuttuvat pilkut, yhdysmerkit ja väärät viivavalinnat tekivät omasta lukukokemuksestani paikoin melkoista tervanjuontia. Jokaisesta painotuotteesta löytyy kielioppilapsuksia ja painovirhepaholaisia, sille ei mitään mahda. Liika on kuitenkin liikaa: Kirottujen Humalattaren asiateksteissä lähes jokaisessa kappaleessa kompastustaan pilkun paikkaan tai väärään viivaan.

Tiedän, että monia lukijoita tällainen ei hetkauta, mutta itse näen asian painavana laatukysymyksenä. Sama asia olisi, jos ompelija jättäisi vaatteesta langanpäät huolittelematta tai rakennusfirma lykkäisi remontin loppusiivouksen asiakkaan hoidettavaksi. Viime kädessä kyse on elämyksestä. Kukaan ei mielellään maksa huonosti tehdystä työstä. Kirottujen Humalatar ei ehkä ole niin arvokas teos, että haluaisin säilyttää sen hyllyssäni, mutta lukea se toki kannatti. Onneksi on kirjasto.

 Absintti – Kirottujen Humalatar @ Adlibris

Neofolk-poimintoja, osa 1: Alkeet ja Iso-Britannia

Eräs toverini pyysi pari viikkoa sitten minua suosittelemaan hyviä neofolk-levyjä. Koska olen (tai ainakin luulen olevani) perusteellinen ihminen, yskäisin vastaukseksi valtavan linkki- ja nimikokoelman. Tapahtui kuten Mortal Kombat X:n kanssa: tekstistä tuli niin massiivinen, että päätin jakaa sen neljään osaan – ja julkaista sitten blogissa hieman muokattuna ja täydennettynä. Ehkäpä näistä jutuista on iloa jollekulle, jolle neofolk on genrenä täysin vieras. Asiaan jo paneutuneet voivat puolestaan tsekata, mitkä levyt ovat lämmittäneet omaa sydäntäni aivan erityisesti (ja sen jälkeen kertoa, mitä listalta heidän mielestään puuttuu).

Niin mikä neofolk? Koska lajityypin henkeä on mahdoton summata lyhyesti ja samalla kattavasti, en edes yritä, vaan siteeraan Wikipedian muotoilua. Se tiivistää kyllä genren luonteesta kaikkein oleellisimman – ainakin, mitä sen musiikillisiin ominaispiirteisiin tulee.

Neofolk is a form of folk music-inspired experimental music that emerged from post-industrial music circles. Neofolk can either be solely acoustic folk music or a blend of acoustic folk instrumentation aided by varieties of accompanying sounds such as pianos, strings and elements of industrial music and experimental music. — — A majority of artists within the neofolk genre focus on archaic, cultural and literary references. Local traditions and indigenous beliefs tend to be portrayed heavily as well as esoteric and historical topics.

Sellainen lukija, joka on kiinnostunut puolueettomista suosituksista neofolkin klassikoiden suhteen, löytänee googlaamalla parempiakin lähteitä. Seuraava suosituslista on valikoitu täysin subjektiivisten mieltymysteni pohjalta. Tässä tekstissä mainittavien brittibändien asema neofolkin kaanonissa on kiistaton, mutta mitä tuoreempiin ilmiöihin mennään, sitä mutummiksi valinnat käyvät.

Iso-Britannian kolmijalka

Kun tutustuin neofolkiin yläasteikäisenä, oli ensimmäinen kosketukseni lajityyppiin tietenkin Death in June. Muistan jopa ensimmäisen kuulemani June-kappaleen: se oli Fall Apart. Mikäli haluat aloittaa tutustumisen neofolkiin tasan samasta kappaleesta kuin minä, löydät sen täältä (suosittelen tosin ensin säätämään kuulokkeiden volyymia hieman pienemmälle, alussa nimittäin vähäsen vihlaisee). Seuraavan kymmenen vuoden aikana haalin hyllyyni yli puolet Junen mittavasta tuotannosta. Kuuntelin bändiä valtavasti: välillä kului viikkoja tai jopa kuukausia ilman, että kuuntelin käytännössä mitään muuta. Kuten Sopor Aeternuksen levyt, myös Junet olen kuunnellut puhki – niin puhki, että kun viime keväänä tsekkailin levyjen kuntoa, lähes 20 lätyn joukosta myyntiin kehtasin laittaa vain kolme. Niin: en jaksa enää juuri kuunnella Junen levyjä, vaikka tietyt lätyt ovat minulle kovin rakkaita.

Vielä siitä puolueettomuudesta…. Voidaan nähdäkseni täysin objektiivisesti todeta, että vuonna 1981 perustettu Death in June on maailman ensimmäinen ja myös tärkein neofolk-bändi (siitä huolimatta, että bändin 2010-luvun julkaisut ovat väsynyttä lääryä. Tämän mielipiteen objektiivisuus voidaan kyseenalaistaa.). Kuten monet muutkin neofolk-bändit, Death in June on periaatteessa yhden miehen bändi: ainoa pysyvä jäsen on kitaristi-laulaja Douglas Pearce. Hän on uransa aikana tehnyt yhteistyötä monen varteenotettavan neofolkia tai jotakin sen sukulaisgenreä soittavan bändin (mm. Coil!) kanssa (ja sittemmin polttanut sillat hämmästyttävän monen entisen yhteistyökumppanin suuntaan). Näistä lisää myöhemmissä teksteissä.

80-luvulla bändin ilmaisu juonsi vahvasti post-punkista ja (post-)industrialista. Vasta 90-luvun alussa Death in June määritti tietyn neofolk-perussoundin, joka on koko genrelle tunnusomainen. Junelta kannattaa kuunnella ainakin But What Ends When the Symbols Shatter? -levy (1992), joka edustaa tätä 90-luvun perussoundia. Jos jokaisen ihmisen pitäisi kuunnella elämänsä aikana yksi neofolk-levy, olisi tämä albumi melko itsestään selvä valinta. (Valitettavasti alle upotettu Youtube-tiedosto on masentavan huonolaatuinen, mutta parempaa ei toistaiseksi ole tarjolla.)

Jos aikaa ei riitä koko levylle, suosittelen tsekkaamaan ainakin kappaleen The Mourner’s Bench. Bändin klassikkobiiseihin kuuluvat myös seuraavan studiolevyn Symbols of the Sun, Luther’s Army sekä The Accidental Protégé, joka taitaa olla oma Death in June –all-time-suosikkini. (Ai miten niin kaikki biisit kuulostavat ihan samalta?)

Myös Nada!-levyä (1985) suosittelen lämpimästi. Nada! ei ole soundimaailmaltaan tyypillisin mahdollinen neofolk-albumi. Siitä käy hyvin ilmi, kuinka vahva yhteys neofolkilla on aina ollut koneellisesti tehtyyn musiikkiin. Vaikka neofolk ja erityisesti Death in June mielletään usein monotoniseksi mies-ja-kitara-Eurooppa-rising-falling-rallatteluksi, ei se ole (eikä ole koskaan ollutkaan) pelkästään sitä.

Tämän aikakauden soundista esille voi nostaa ennen kaikkea Born Again -kappaleen, joka ei kuulunut Nada!n alkuperäiseen albumikokonaisuuteen, vaan julkaistiin samana vuonna singlenä. Biisi on kuitenkin sisällytetty osaksi monia Nada!n uusintapainoksia, mistä syystä liitän (tavallaan virheellisesti) sen erottamattomasti osaksi kyseistä albumia. (Ovatko muuten kaikki June-fanit kuulleet vuoden 1983 demon Born Againista? Tästä huomaa, että Douglas on Joy Divisioninsa kuunnellut.) Toisena nostona mainitsen levyn aloitusraidan eli The Honour of Silencen, joka tuo mieleen Ennio Morriconen spagusoundtrackit.

di6
David Tibet (vas.) ja Douglas Pearce nuorina ja kauniina.

Douglas teki 80-luvulla runsaasti yhteistyötä David Tibetin kanssa. Tibet perusti vuonna 1982 Current 93 -nimisen yhtyeen, joka nousi Death in Junen tavoin osaksi neofolkin kaanonia ja on edelleen aktiivinen. (Tibet on tosin itse sitä mieltä, että hänen musiikkinsa ei ole neofolkia vaan ”apocalyptic folkia” – apocalytic folk for apocalyptic people, nääs.) C93 on fiilikseltään värikästä, jopa naivistista. Tibetillä on hommaan jännä kristillis-mystinen näkökulma. Tämä on neofolk-kuvioissa aika poikkeuksellista – yleensä henkistä inspiraatiota haetaan länsimaisen okkultismin ja esoterian traditiosta sekä Euroopan esikristillisestä kulttuurista. Tibet ei tosin ole täysin tavanomainen kristitty, ja etenkin Aleister Crowleyn vaikutus näkyy hänen (varhaisessa) lyyrisessä tuotannossaan selvästi. (Bändin nimi muuten viittaa Crowleyn kehittämään thelemaan ja kääntyisi suomeksi jotakuinkin ”Tahdon ja Rakkauden virraksi”.) Suosittelen bändiltä ainakin Of Ruine or Some Blazing Starre -levyä (1994).

Jos aikaa riittää vain yhdelle tai kahdelle raidalle, suosittelen erityisesti kappaleita Moonlight, You Will Say sekä All The World Makes Great Blood.

Toinen suositukseni C93:ltä on Thunder Perfect Mind (1992), jolla bändin Kristus-mystiikka kulminoituu voimakkaammin kuin millään muulla albumilla. Yksittäisistä kappaleista esille nostan A Sadness Songin sekä A Silence Songin. Kuten Death in Junen, myös myös C93:n viimeiset julkaisut (post-Soft Black Stars) ovat melko väsyneitä.

sol invictus
Tony Wakeford

Douglas P:n musiikillisessa lähipiirissä vaikutti 80-luvun alussa myös Tony Wakeford, joka perusti vuonna 1987 Sol Invictus -nimisen yhtyeen – erittäin tärkeä neofolk-bändi sekin. Kesti vuosia, ennen kuin aloin ymmärtää Sol Invictusin musiikkia ja pitää siitä. Hidas syttyminen johtui luultavasti siitä, että aloitin bändiin tutustumisen väärästä päästä eli 80-luvun kolhoista ja tappuraisista levyistä, Against the Modern Worldista (1987, kuinka moni muuten tunnistaa kirjallisuusviittauksen?) ja Lex Talionisista (1989). Ei ihme, etten tykännyt – nämä ovat kiukkuisen ihmisen tekemiä, ankeita ja kireitä levyjä. Sittemmin Wakeford on siirtynyt tekemään huomattavasti rennompaa musiikkia. Solilta on suositeltava ainakin levyä Death of the West (1994).

Levyn nimibiisiä on soittanut myös Death in June. Kappale kiteyttää hyvin neofolkin keskeiset teemat: läntinen maailma on menettänyt vanhat ihanteensa ja tukehtuu ylipainoiseen kertakäyttö- ja kerskakulutukseen. (Sol Invictusinsa kuunnelleiden kannattaa tsekata Gaë Bolgin versio kappaleesta. En erityisemmin tykkää biisin alkuperäisversiosta enkä myöskään Gaë Bolgista, mutta tämä cover on mielestäni upea. Kertsin sovituksesta tulee mieleen Philip Glass.) – Täytyy mainita myös oma Sol-suosikkini eli In a Garden Green (1999) ja siltä kappaleet Come the Morning sekä In a Garden Green.

Nämä kolme bändiä muodostavat eräänlaisen neofolkin kolmiyhteyden ja genren ensimmäisen aallon. Death in Junen, Current 93:n ja Sol Invictusin äänimaailmat nojaavat voimakkaasti folk-traditioon: akustinen kitara ja laulu ovat selvästi tärkeimmät elementit, mutta mukana on usein muitakin (lähinnä akustisia) soittimia.

Ns. toisen ja kolmannen aallon bändien äänimaailma on monipuolisempi. Näistä lisää seuraavaksi: