Absintti – Kirottujen Humalatar (2015)
Lukuhaasterasti: 36. Runokirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Odotukseni Salakirjojen julkaisemaa Absintti – Kirottujen Humalatar -teosta kohtaan olivat korkealla, ja nousivat entisestään, kun sain kirjan käsiini. Teos on päällisin puolin erittäin kaunis: kansien design on yksinkertainen, huoliteltu ja vaikuttava (oheinen kuva kannesta ei tee teoksen todelliselle ulkoasulle oikeutta), ja niiden välistä löytyy yksi komeimmista esilehdistä, joita olen pitkään aikana nähnyt. Myös selaillen Kirottujen Humalatar vaikuttaa kiinnostavalta ja laadukkaalta. Juuri tällainen teos tarttuu helposti mukaan heräteostoksena kivijalkakirjakaupasta. Näen Kirottujen Humalattaressa näinkin marginaalista ilmiötä käsitteleväksi teokseksi melkoisesti myyntipotentiaalia.

Valtaosa Kirottujen Humalattaren sivumäärästä uppoaa absintin inspiroimiin tai siihen muilla tavoin kytkeytyviin runosuomennoksiin. (Tästä syystä rohkenin änkeä teoksen lukuhaasteen runoslottiin, vaikkei kyseessä olekaan aivan puhdasverinen runokokoelma.) Mukana on myös joitakin proosakatkelmia ja muutama lyhyt asiateksti, jotka johdattelevat lukijaa absintin maailmaan. Kirja on kuvitettu teosta varten lavastetuilla, absinttiaiheisilla valokuvilla.

Teoksen onnistunein elementti on sen graafinen ilme. Jokaisen runon ja luvun aloittavat vinjetit on rakennettu hyvien ideoiden varaan ja toteutettu huolellisesti. Kunkin vinjetin aihe viestii absintin hengestä ja maailmasta. Vinjettien vaihteleva korkeus luo tosin taittoon harmillista levottomuutta ja on luultavasti aiheuttanut taittajalle melkoisesti päänvaivaa. Pääosin taitto on onnistunut, vaikken ymmärräkään aivan kaikkia taittajan tekemiä ratkaisuja.

Useimmat teoksen valokuvista ovat sinällään kauniita kokonaisuuksia. Valitettavasti kuvista puuttuu kuitenkin kautta teoksen säilyvä visuaalinen linja, joka sitoisi kirjan valokuvat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Kirjaa lukiessani mieleeni tuli eräs vaihtoehto, jolla yhteinäisyyttä olisi kenties kannattanut tavoitella: kaikkien kuvien saturaatiota olisi voinut vaimentaa, jolloin värimaailma olisi tarjonnut teoksen kuviin punaisen langan. – Esimerkiksi sivun 49 smaragdinvihreä kuva on sinällään upea, mutten olisi valinnut näin rikasta, hehkuvaa vihreää nimenomaan absintista kertovaan teokseen (absintin henkeä kuvaamaan kun tuntuvat sopivan kaikkein parhaiten patinaiset ja suorastaan kulahtaneet värisävyt, ”valkeiksi muuttuneet vihreät”). Sivun 32 kuvan leimuava punainen on upea, mutta jokin mättää: lasiin kaadetun absintin pintaan on jäänyt ikäviä jälkiä photoshoppauksesta.

Oikeastaan olisin itse valinnut teoksen kuvittamiseen täysin toisenlaisen lähestymistavan. Koska teoksen kirjallinen sisältö koostuu pääosin absinttiaiheisista runoista, eikö olisi ollut loogista kuvittaa teos samaan aihelmaan tukeutuvalla kuvataiteella? Maailma on täynnä absinttiaiheista kuvataidetta, josta suuri osa on peräisin samalta aikakaudelta kun teoksen runotkin. Maalaustaiteen ja runojen sommittelulla olisi ollut mahdollista luoda kiinnostavia yhdistelmiä. Suurin osa teoksen valokuvista on kauniita katsella, mutta uskon, että maalaustaiteen absinttiklassikoiden myötä aihepiirille ominainen raskaus ja hämäryys olisivat välittyneet paremmin. On mukavaa, että teokseen on sentään napattu absintinkatkuinen hahmotelma Akseli Gallen-Kallelan luonnoslehtiöstä.

Teoksen lähtökohtana ovat selvästi olleet nimenomaan absinttiaiheiset runot, sillä kaikki teoksessa kumartaa juuri runojen suuntaan. Tekstien valinta on onnistunut ja looginen: mukana ovat itsestään selvät ”absinttiklassikot” ja monia vähemmän tunnettuja, mutta silti kiintoisia riimejä. Juuri runojen tuntemus vaikuttaa olevan tekijöiden suurin vahvuus. Jäin harmittelemaan ainoastaan sitä, että Aleister Crowleyn The Green Goddess -tekstistä on kelpuutettu kirjaan vain yhden aukeaman mittainen katkelma – saman tien tekstin olisi voinut sisällyttää kokoelmaan kokonaisena, eihän se kovin pitkä ole.

Lisäksi jäin kaipaamaan runojen alkukielisiä versioita. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä runoja ei pitäisi julkaista koskaan pelkkinä käännöksinä. Viereiselle sivulle täytyisi aina sisällyttää alkukielinen versio, jotta alkutekstille tehtäisiin oikeutta. Kirottujen Humalattaren tekijät ovat jostakin syystä päätyneet, valitettavasti, toisenlaiseen ratkaisuun. Käännökset kyllä ajavat asiansa, mutta ainakin niistä runoista, jotka ovat minulle ennestään tuttuja alkukielisinä versioina, se huuruisin ja hulluin terä on käännöksen myötä tylsynyt.

Olisin kaivannut teokselta myös asiavetoisempaa otetta ja laajempaa historiallista selontekoa. Ymmärrän, että tekijöiden lähtökohdat ovat olleet aivan toisenlaiset, eikä kokonaisuuden runopainotteista lähestymistapaa sinänsä voi moittia – se ei vain henkilökohtaisesti vetoa minuun. Uskon, että Suomen markkinoilla olisi kysyntää ennen kaikkea aiheen yleisteokselle, jonkinlaiselle absintinjuojan käsikirjalle. Kirottujen Humalatar ei kuitenkaan liene saanut alkuaan markkinoiden kysynnästä, vaan tekijäporukan yhteisestä ideasta ja intohimosta. Toisin sanoen nyt valmistuneen kirjan muoto ei taida pohjautua aavistuksiin siitä, mitä lukijat tahtovat, vaan ideaan siitä, millaisen kirjan tekijät tahtovat tehdä. Tällainen kirjojen tekemisen tapa on ollut huimassa nousussa siitä lähtien, kun kirjojen julkaisemisen liiketoiminnallinen potentiaali nuupahti toden teolla viime vuosikymmenen lopulla.

Muhittelen kuitenkin vielä ideaa absinttiaiheisesta yleisteoksesta. Asiatekstien aiheita olisi vaikka kuinka: Kuinka absinttiin liittyvä lainsäädäntö on kehittynyt vuosisatojen mittaan? Millaisia huhuja ja legendoja absinttiin liittyy? Mitkä niistä pitävät paikkansa, mitkä taas ovat tuulesta temmattuja? Mitkä ovat keskeiset erot absinttilaatujen välillä? Myös absintin juontiin liittyvästä ritualistiikasta ja tapakulttuurista olisi varmasti voinut saada aikaan pidemmänkin selonteon. Näitä kysymyksiä teoksen lyhyessä historiikissa käydään kyllä läpi, mutta yksityiskohtaisemmillekin teksteille olisi varmasti tilausta.

Lisäksi moni keltanokka voisi hyötyä absintin osto-oppaasta: Mistä ja miten suomalaisen kuluttajan kannattaa nykyään ostaa absinttia? (Alkon absinttivalikoimassa ei totisesti ole kehumista.) Kuinka absinttiin tutustuminen kannattaa aloittaa? Mistä merkistä ja millä välineillä? Nettiostamisen maailma elää toki jatkuvassa muutoksessa: ulkomailta tilaamista säätelevät lait muuttuvat, nettikauppoja kaatuu ja nousee. On sinänsä ymmärrettävää, jos painettuun kirjaan haluta sisällyttää tietoa, joka voi jo vuoden tai kahden kuluttua olla auttamatta vanhentunutta.

Olisin myös jäsentänyt teoksen runo-osion toisella tavalla. Nyt kutakin runoa koskevat tekstirykelmät on siroteltu kolmeen eri paikkaan: runo-osioon, kirjailijoiden biografialuetteloon ja viitteisiin. Kirjailijaluettelon pudottamisen teoksen loppuun vielä ymmärtää, mutta loppuviitteiden koostajalle minulta ei heru sympatiaa. Viitteet on esitetty niin sekavasti, että yhtä pahaa sotkua en muista hetkeen kovien kansien välissä nähneeni. Itse runojen puitteissa ei vinkata lukijalle, mihin kohtiin liittyy loppuviite, eikä myöskään viiteosiossa anneta esimerkiksi sivunumerotietoja siitä, mihin mikäkin viite osoittaa. Tässä voisikin olla idea seuraleikiksi vihreän keijun siivittämiin illanistujaisiin: kuka osaa yhdistää oikean viitteen oikeaan runoon? Muuten hyvä idea, mutta avain oikeisiin vastauksiin puuttuu. (Ylipäätään loppuviitteiden käyttämisen pitäisi mielestäni olla rangaistava teko. Mikä siinä alaviitteiden käytössä on niin vaikeaa?)

Kirottujen Humalattaren suurin ongelma on huolimaton viimeistely ja laiska kustannustoimitus. Kustannustoimittajan olisi suonut hoitavan hommansa suuremmalla pieteetillä. Oikoluku falskaa, ja puuttuvat pilkut, yhdysmerkit ja väärät viivavalinnat tekivät omasta lukukokemuksestani paikoin melkoista tervanjuontia. Jokaisesta painotuotteesta löytyy kielioppilapsuksia ja painovirhepaholaisia, sille ei mitään mahda. Liika on kuitenkin liikaa: Kirottujen Humalattaren asiateksteissä lähes jokaisessa kappaleessa kompastustaan pilkun paikkaan tai väärään viivaan.

Tiedän, että monia lukijoita tällainen ei hetkauta, mutta itse näen asian painavana laatukysymyksenä. Sama asia olisi, jos ompelija jättäisi vaatteesta langanpäät huolittelematta tai rakennusfirma lykkäisi remontin loppusiivouksen asiakkaan hoidettavaksi. Viime kädessä kyse on elämyksestä. Kukaan ei mielellään maksa huonosti tehdystä työstä. Kirottujen Humalatar ei ehkä ole niin arvokas teos, että haluaisin säilyttää sen hyllyssäni, mutta lukea se toki kannatti. Onneksi on kirjasto.

 Absintti – Kirottujen Humalatar @ Adlibris