Absintti – Kirottujen Humalatar (2015) arvostelu

absintti_kirottujen_humalatar
Absintti – Kirottujen Humalatar (2015)

Absintti – Kirottujen Humalatar (2015)
Lukuhaasterasti: 36. Runokirja.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Odotukseni Salakirjojen julkaisemaa Absintti – Kirottujen Humalatar -teosta kohtaan olivat korkealla, ja nousivat entisestään, kun sain kirjan käsiini. Teos on päällisin puolin erittäin kaunis: kansien design on yksinkertainen, huoliteltu ja vaikuttava (oheinen kuva kannesta ei tee teoksen todelliselle ulkoasulle oikeutta), ja niiden välistä löytyy yksi komeimmista esilehdistä, joita olen pitkään aikana nähnyt. Myös selaillen Kirottujen Humalatar vaikuttaa kiinnostavalta ja laadukkaalta. Juuri tällainen teos tarttuu helposti mukaan heräteostoksena kivijalkakirjakaupasta. Näen Kirottujen Humalattaressa näinkin marginaalista ilmiötä käsitteleväksi teokseksi melkoisesti myyntipotentiaalia.

Valtaosa Kirottujen Humalattaren sivumäärästä uppoaa absintin inspiroimiin tai siihen muilla tavoin kytkeytyviin runosuomennoksiin. (Tästä syystä rohkenin änkeä teoksen lukuhaasteen runoslottiin, vaikkei kyseessä olekaan aivan puhdasverinen runokokoelma.) Mukana on myös joitakin proosakatkelmia ja muutama lyhyt asiateksti, jotka johdattelevat lukijaa absintin maailmaan. Kirja on kuvitettu teosta varten lavastetuilla, absinttiaiheisilla valokuvilla.

Teoksen onnistunein elementti on sen graafinen ilme. Jokaisen runon ja luvun aloittavat vinjetit on rakennettu hyvien ideoiden varaan ja toteutettu huolellisesti. Kunkin vinjetin aihe viestii absintin hengestä ja maailmasta. Vinjettien vaihteleva korkeus luo tosin taittoon harmillista levottomuutta ja on luultavasti aiheuttanut taittajalle melkoisesti päänvaivaa. Pääosin taitto on onnistunut, vaikken ymmärräkään aivan kaikkia taittajan tekemiä ratkaisuja.

Useimmat teoksen valokuvista ovat sinällään kauniita kokonaisuuksia. Valitettavasti kuvista puuttuu kuitenkin kautta teoksen säilyvä visuaalinen linja, joka sitoisi kirjan valokuvat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Kirjaa lukiessani mieleeni tuli eräs vaihtoehto, jolla yhteinäisyyttä olisi kenties kannattanut tavoitella: kaikkien kuvien saturaatiota olisi voinut vaimentaa, jolloin värimaailma olisi tarjonnut teoksen kuviin punaisen langan. – Esimerkiksi sivun 49 smaragdinvihreä kuva on sinällään upea, mutten olisi valinnut näin rikasta, hehkuvaa vihreää nimenomaan absintista kertovaan teokseen (absintin henkeä kuvaamaan kun tuntuvat sopivan kaikkein parhaiten patinaiset ja suorastaan kulahtaneet värisävyt, ”valkeiksi muuttuneet vihreät”). Sivun 32 kuvan leimuava punainen on upea, mutta jokin mättää: lasiin kaadetun absintin pintaan on jäänyt ikäviä jälkiä photoshoppauksesta.

Oikeastaan olisin itse valinnut teoksen kuvittamiseen täysin toisenlaisen lähestymistavan. Koska teoksen kirjallinen sisältö koostuu pääosin absinttiaiheisista runoista, eikö olisi ollut loogista kuvittaa teos samaan aihelmaan tukeutuvalla kuvataiteella? Maailma on täynnä absinttiaiheista kuvataidetta, josta suuri osa on peräisin samalta aikakaudelta kun teoksen runotkin. Maalaustaiteen ja runojen sommittelulla olisi ollut mahdollista luoda kiinnostavia yhdistelmiä. Suurin osa teoksen valokuvista on kauniita katsella, mutta uskon, että maalaustaiteen absinttiklassikoiden myötä aihepiirille ominainen raskaus ja hämäryys olisivat välittyneet paremmin. On mukavaa, että teokseen on sentään napattu absintinkatkuinen hahmotelma Akseli Gallen-Kallelan luonnoslehtiöstä.

Teoksen lähtökohtana ovat selvästi olleet nimenomaan absinttiaiheiset runot, sillä kaikki teoksessa kumartaa juuri runojen suuntaan. Tekstien valinta on onnistunut ja looginen: mukana ovat itsestään selvät ”absinttiklassikot” ja monia vähemmän tunnettuja, mutta silti kiintoisia riimejä. Juuri runojen tuntemus vaikuttaa olevan tekijöiden suurin vahvuus. Jäin harmittelemaan ainoastaan sitä, että Aleister Crowleyn The Green Goddess -tekstistä on kelpuutettu kirjaan vain yhden aukeaman mittainen katkelma – saman tien tekstin olisi voinut sisällyttää kokoelmaan kokonaisena, eihän se kovin pitkä ole.

Lisäksi jäin kaipaamaan runojen alkukielisiä versioita. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä runoja ei pitäisi julkaista koskaan pelkkinä käännöksinä. Viereiselle sivulle täytyisi aina sisällyttää alkukielinen versio, jotta alkutekstille tehtäisiin oikeutta. Kirottujen Humalattaren tekijät ovat jostakin syystä päätyneet, valitettavasti, toisenlaiseen ratkaisuun. Käännökset kyllä ajavat asiansa, mutta ainakin niistä runoista, jotka ovat minulle ennestään tuttuja alkukielisinä versioina, se huuruisin ja hulluin terä on käännöksen myötä tylsynyt.

Olisin kaivannut teokselta myös asiavetoisempaa otetta ja laajempaa historiallista selontekoa. Ymmärrän, että tekijöiden lähtökohdat ovat olleet aivan toisenlaiset, eikä kokonaisuuden runopainotteista lähestymistapaa sinänsä voi moittia – se ei vain henkilökohtaisesti vetoa minuun. Uskon, että Suomen markkinoilla olisi kysyntää ennen kaikkea aiheen yleisteokselle, jonkinlaiselle absintinjuojan käsikirjalle. Kirottujen Humalatar ei kuitenkaan liene saanut alkuaan markkinoiden kysynnästä, vaan tekijäporukan yhteisestä ideasta ja intohimosta. Toisin sanoen nyt valmistuneen kirjan muoto ei taida pohjautua aavistuksiin siitä, mitä lukijat tahtovat, vaan ideaan siitä, millaisen kirjan tekijät tahtovat tehdä. Tällainen kirjojen tekemisen tapa on ollut huimassa nousussa siitä lähtien, kun kirjojen julkaisemisen liiketoiminnallinen potentiaali nuupahti toden teolla viime vuosikymmenen lopulla.

Muhittelen kuitenkin vielä ideaa absinttiaiheisesta yleisteoksesta. Asiatekstien aiheita olisi vaikka kuinka: Kuinka absinttiin liittyvä lainsäädäntö on kehittynyt vuosisatojen mittaan? Millaisia huhuja ja legendoja absinttiin liittyy? Mitkä niistä pitävät paikkansa, mitkä taas ovat tuulesta temmattuja? Mitkä ovat keskeiset erot absinttilaatujen välillä? Myös absintin juontiin liittyvästä ritualistiikasta ja tapakulttuurista olisi varmasti voinut saada aikaan pidemmänkin selonteon. Näitä kysymyksiä teoksen lyhyessä historiikissa käydään kyllä läpi, mutta yksityiskohtaisemmillekin teksteille olisi varmasti tilausta.

Lisäksi moni keltanokka voisi hyötyä absintin osto-oppaasta: Mistä ja miten suomalaisen kuluttajan kannattaa nykyään ostaa absinttia? (Alkon absinttivalikoimassa ei totisesti ole kehumista.) Kuinka absinttiin tutustuminen kannattaa aloittaa? Mistä merkistä ja millä välineillä? Nettiostamisen maailma elää toki jatkuvassa muutoksessa: ulkomailta tilaamista säätelevät lait muuttuvat, nettikauppoja kaatuu ja nousee. On sinänsä ymmärrettävää, jos painettuun kirjaan haluta sisällyttää tietoa, joka voi jo vuoden tai kahden kuluttua olla auttamatta vanhentunutta.

Olisin myös jäsentänyt teoksen runo-osion toisella tavalla. Nyt kutakin runoa koskevat tekstirykelmät on siroteltu kolmeen eri paikkaan: runo-osioon, kirjailijoiden biografialuetteloon ja viitteisiin. Kirjailijaluettelon pudottamisen teoksen loppuun vielä ymmärtää, mutta loppuviitteiden koostajalle minulta ei heru sympatiaa. Viitteet on esitetty niin sekavasti, että yhtä pahaa sotkua en muista hetkeen kovien kansien välissä nähneeni. Itse runojen puitteissa ei vinkata lukijalle, mihin kohtiin liittyy loppuviite, eikä myöskään viiteosiossa anneta esimerkiksi sivunumerotietoja siitä, mihin mikäkin viite osoittaa. Tässä voisikin olla idea seuraleikiksi vihreän keijun siivittämiin illanistujaisiin: kuka osaa yhdistää oikean viitteen oikeaan runoon? Muuten hyvä idea, mutta avain oikeisiin vastauksiin puuttuu. (Ylipäätään loppuviitteiden käyttämisen pitäisi mielestäni olla rangaistava teko. Mikä siinä alaviitteiden käytössä on niin vaikeaa?)

Kirottujen Humalattaren suurin ongelma on huolimaton viimeistely ja laiska kustannustoimitus. Kustannustoimittajan olisi suonut hoitavan hommansa suuremmalla pieteetillä. Oikoluku falskaa, ja puuttuvat pilkut, yhdysmerkit ja väärät viivavalinnat tekivät omasta lukukokemuksestani paikoin melkoista tervanjuontia. Jokaisesta painotuotteesta löytyy kielioppilapsuksia ja painovirhepaholaisia, sille ei mitään mahda. Liika on kuitenkin liikaa: Kirottujen Humalattaren asiateksteissä lähes jokaisessa kappaleessa kompastustaan pilkun paikkaan tai väärään viivaan.

Tiedän, että monia lukijoita tällainen ei hetkauta, mutta itse näen asian painavana laatukysymyksenä. Sama asia olisi, jos ompelija jättäisi vaatteesta langanpäät huolittelematta tai rakennusfirma lykkäisi remontin loppusiivouksen asiakkaan hoidettavaksi. Viime kädessä kyse on elämyksestä. Kukaan ei mielellään maksa huonosti tehdystä työstä. Kirottujen Humalatar ei ehkä ole niin arvokas teos, että haluaisin säilyttää sen hyllyssäni, mutta lukea se toki kannatti. Onneksi on kirjasto.

 Absintti – Kirottujen Humalatar @ Adlibris

Neofolk-poimintoja, osa 3: Ranska ja Italia

Alkuun teaseri: tämä teksti sisältää maininnan bändistä, jonka diskografiaan kuuluu maailman paras albumi. Voitte miettiä, mitä tarkoitan. Suunnitelmissani on ollut jo pitkään kirjoittaa kyseisen albumin ylistykseksi oma postauksensa – ja kun tämä on nyt sanottu ääneen, on minun ryhdyttävä luonnostelemaan tuota tekstiä. Palataan asiaan syksymmällä.

Blogissa on mennäviikkoina paneuduttu jo Ison-Britannian ja saksankielisen kulttuurialueen neofolkiin. Nyt on vuorossa romaaninen kielialue, käytännössä Ranska ja Italia. Jostain syystä Espanjassa ja Portugalissa ei ole innostuttu genrestä; mieleeni ei tule äkkiseltään yhtäkään näistä maista ponnistavaa neofolk-bändiä. Kertokaa te, jotka olette minua viisaampia: olenko missannut jotakin?

Ranskassa neofolk liukuu tyypillisesti neoklassisen suuntaa. Ero saksalaisiin ja englantilaisiin bändeihin on melkoinen: akustista kitaraa ei kuulla kuin satunnaisesti, ja koneellisesti tuotetut äänet dominoivat soundimaailmaa. Yhteistä etenkin itävaltalaisbändien kanssa on martial industrial -vaikutteiden runsas määrä ja terhakas rumpujen käyttö.

derniere volonte
Geoffrey D. / Dernière Volonté

Merkittävin ranskalainen neofolk-bändi on vuonna 1995 perustettu yhden miehen orkesteri Dernière Volonté, jonka tuotanto on rikas ja monipuolinen. Bändin varhaisimpien julkaisujen äänimaailmaa leimaavat vahvat dark ambient -vaikutteet. Tältä kaudelta voin suositella erityisesti Commémoration-kokoelmaa, joka julkaistiin vasta vuonna 2004 mutta jonka materiaali on peräisin pääosin vuosituhannen vaihteen tienoilta. Kokoelman yksittäisistä kappaleista nostan esille Les Armes du Tempsin.

Dernière Volontén tärkein yksittäinen levy lienee Les Blessures De l’Ombre (2003). Jos bändiltä pitäisi suositella vain yhtä levyä, olisi se tämä. Tällä levyllä dark ambient -fiilistelyt unohdettiin ja siirryttiin selvästi keveämpään, neoklassisvetoiseen ilmaisuun. Minulle Les Blessures De l’Ombre on talvilevy: erityisesti Souvenirs de Demain -kappale kiteyttää hyvin aurinkoisille helmikuun pakkaspäiville ominaisen, seesteisen fiiliksen. Myös levyn nimikappaleen tunnelma on eteerisyydessään upea.

Bändin myöhempi tuotanto on tunnelmaltaan kevyempää, jopa tanssittavaa. Neoklasarivaikutteista on siirrytty military popin ja jopa syntikkapopin suuntaan. Taas voidaan aivan oikeutetusti kysyä, miksi ihmeessä tätä pitäisi kutsua neofolkiksi, kun musiikissa ei ole edes nimeksi folk-elementtejä. Oma suosikkini bändin myöhemmistä julkaisuista on Mon Meilleur Enemi (2012), jonka kuuntelin jo ilmestymisvuonna puhki. Erityisesti Loin du Brouillard -raita on todella vetävä. Se on tuossa alla. Mahtava biisi. Kuunnelkaa.

Samaan hengenvetoon täytyy mainita tunnelmaltaan hieman tummasävyisempi L’Appel, joka on julkaistu ainoastaan parilla kokoelmalevyllä. Ja kyllä, myös ennen Mon Meilleur Enemiä ilmestyneet Devant le Miroir (2006) ja Immortel (2010) ovat todella hyviä levyjä. – Ei tarvinne erikseen sanoa, että Dernière Volonté on ollut parin viime vuoden ajan selvästi eniten kuuntelemani neofolk-bändi.

Tässä yhteydessä on paikallaan mainita eräästä toisestakin ranskalaisbändistä. Vuonna 1986 toimintansa aloittanut Les Joyaux de la Princesse edustaa lajityypin puolesta pikemminkin dark ambientia ja industrialia, ei niinkään neofolkia. Bändi on kuitenkin kuvastonsa ja yhteystyökuvioidensa myötä hyvin lähellä neofolkia, joten käsitellään sitäkin lyhyesti.

LJDLP
Erik Konofal / Les Joyaux de la Princesse

Yhden miehen orkesteri Les Joyaux de la Princesse on tehnyt kaksi merkittävää kollaboraatiojulkaisua tunnettujen neofolk-bändien kanssa. Death in Junen kanssa toteutettu, eteerinen Östenbräun (1989) oli oma ensikosketukseni LJDLP:n musiikkiin. Valtavirtaiseen musiikkiin leimautuneet pitävät sen äänimaailmaa varmasti hattaraisena, keinotekoisena ja halpana. Östenbraünissa välttämättömyydestä on tehty hyve: rosoinen ja ”ohut” äänen pinta kuuluu kokonaisuuteen. (Sama ajatus pätee esimerkiksi moniin black metal -klassikoihin, joiden tuhnuisuus saa herkemmät kuulijat oksentamaan.) – Östenbräunia ei taida löytyä kokonaisuudessaan Youtubesta, mutta Östenmarsch-kappaleen kuuntelemalla saa aika hyvän käsityksen levyn luonteesta.

Bändin toinen merkittävä neofolk-kollaboraatio on Blood Axisin (josta lisää juttua myöhemmin) kanssa tehty Absinthe – La Folie Verte -albumi (2002). Levy on, kuten nimikin kertoo, omistettu vihreäksi keijuksi kutsutulle juomalle eli absintille, joka nautti vielä tänäkin päivänä jokseenkin kyseenalaista mainetta. Absinttitouhuja nuorempana jonkin verran harrastaneena voin kertoa, että albumin tunnelma kuvaa juoman esiin manaamia fiiliksiä varsin hyvin. Maistiaiseksi suosittelen raitaa Minutes d’Absinthe.

oes
Deraclamo & Leithana / Ordo Equitum Solis

Italialais-ranskalainen Ordo Equitum Solis kuuluu ikänsä puolesta neofolkin ensimmäiseen aaltoon: bändi perustettiin jo 80-luvun lopulla ja julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 1990. OES ehti tehdä puolen tusinaa erinomaista albumia ennen kuin hajosi vuonna 2001. Pitkän hiljaiselon jälkeen bändi kokosi rivinsä vuonna 2010 ja on tehnyt sen jälkeen levynkin. Valitettavasti reunionin jälkeen julkaistu Killing Time, Killing Love (2013) on bändin kehnoin albumi.

Koska Ordo Equitum Solisin lyriikoissa käytetään paljon latinaa ja italiaa, luulin bändiä pitkään läpeensä italialaiseksi. Tosiasiassa laulaja Leithana on ranskalainen. Kuten moniin Death in Junen julkaisuihin ja vaikkapa Forsetin Jenzigiin, minulla on voimakas tunneside lähes kaikkiin Ordo Equitum Solisin albumeihin. Assosioin bändin musiikin ennen kaikkea kevääseen.

Youtubesta ei valitettavasti löydy Ordo Equitum Solisin levykokonaisuuksia, joten joudutte tyytymään irtoraitoihin. Ensikosketukseni bändin musiikkiin sain neofolkin historiaa esittelevän Looking For Europe -kokoelmalevyn (2005) kautta. Kyseiselle kokoelmalle oli valittu Playing with Fire -kappale vuonna 1994 julkaistulta Paraskénia-albumilta.

Toinen OES-lempparini, De Fortuna, on peräisin debyyttilevy Solstitii Temporis Sensvsilta. De Fortunasta on julkaistu Paraskénialla riehakkaampi, minun mielestäni parempi versio, mutta sitä ei näytä löytyvän Youtubesta.

ianva
Ianva

Vuonna 2003 perustettu, neofolkin kolmanteen aaltoon lukeutuva italialainen Ianva kuuluu niihin bändeihin, joita tunnetaan Suomessa niin huonosti että hävettää. Olen saanut sen käsityksen, että bändi ei ylipäätään nauti kovinkaan suurta tunnettuutta missään Italian rajojen ulkopuolella.

Neofolkissa asiat on lupa tehdä tuhnuisilla soundeilla ja ilman minkäänlaista virtuositeettia. Tarvitaan vain mies ja kitara, ja ehkä perkussiot tai jokin kone, jonka nappia voi keikalla vääntää. Ianva on valinnut toisen tien. Se soittaa musiikkiaan huolella, taitavasti ja isolla joukolla. Jäseniä bändissä on lähes kymmenisen, joista laulajia kaksi.

Sekä Ianvan musiikissa että levyjen visuaalisessa ilmeessä on voimakas nostalginen sävy. Äänimaailmaa ja lyriikoita leimaa ennen kaikkea italialaisuus. Luonnehdinta kuulostaa epämääräiseltä, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan, kun kuuntelette Ianvaa ja vertaatte sitä vaikkapa Spiritual Frontiin, josta lisää alempana. Lyriikoissa käsitellään Italian historiaa ja tunnettuja italialaisia henkilöitä, muun muassa Gabriele d’Annunziota, Pier Paolo Pasolinia (josta myös Coil on tehnyt erinomaisen kappaleen) ja elokuvanäyttelijä Luisa Feridaa.

Suosikkini Ianvalta on Luisa Feridasta kertova kappale. Sen jälkeen kannattaa tsekata bändin versio Jaqcues Brelin Amsterdamista. Jos minulta kysytään, Ianvan versio pesee alkuperäisen mennen tullen.

Italialaisista neofolk-orkestereista puhuttaessa ei saa ohittaa mainittua Spiritual Frontia, jonka Simone ”Hellvis” Salvatori perusti vuonna 1999. Spiritual Front tunnetaan nykyään lähinnä goottien söpönä ja menevänä neofolk-lellikkinä, mutta kun katsoo vähän tarkemmin, huomaa, että bändin tuotantoon mahtuu myös toisenlaista materiaalia. Koin itse hurjan Spiritual Front -sekoamisen melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten, kun sain käsiini bändin Nihilist-EP:n ja Ordo Rosarius Equilibrion kanssa tehdyn Satyriasis-splitin (terveisiä vaan sinne Torn… eiku eh, siis Jyväskylään!). Hullaannuin Spiritual Frontiin samalla raivolla kuin Death in Juneen pari vuotta aikaisemmin.

spiritual front simone
Simone Salvatori / Spiritual Front

Bändin varhaistuotannoissa on miellyttävää rosoisuutta ja nahkeutta. Suosittelen tsekkaamaan erityisesti vuonna 1999 julkaistun Songs for the Will -debyyttialbumin (1999) ja sen The Devourment of Will -raidan. Kyseinen kappale on tavallaan SF:n lyyrinen huipentuma. Nimestään huolimatta Spiritual Front pysyttelee hyvin kaukana henkisistä aiheista – tätä kappaletta lukuun ottamatta (We will taste the death / And in the death the conquest of the will). Kannattaa kuunnella myös Open Wounds -albumilla (2013) julkaistu uusintaversio. (Mä muuten luulin pitkään, että Songs for the Willin kansi esittää jättimäistä ruusua ja ihmisen torsoa. Tajusin vasta noin vuosi sitten, että torsoksi luulemani möhkäle onkin pehmopupu.)

Seuraava täyspitkä Nihilist Cocktails for Calypso Inferno (2001) toimii paperilla paremmin kuin käytännössä, mutta mahtuupa sillekin muutama erinomainen kappale: moneen otteeseen kierrätetty Soulgambler (Calypso Inferno -versiota ei valitettavasti löydy Youtubesta, itkunyyh!) sekä We Could Fail Again.

Oma suosikkini bändiltä on Nihilist-EP (2003), joka uhkaavasta nimestään huolimatta sisältää lähinnä hyvin perinteisiä, popahtavia rakkaus(tai ”rakkaus”)lauluja. Tällä levyllä bändin työkaluihin ilmestyi uusia elementtejä, jotka tekivät konseptista kahteen aiempaan levyyn verrattuna huomattavasti helpomman lähestyä: piano ja jousisoittimet. Toinen keskeinen muutos liittyy Salvatorin äänenkäyttöön. Aiemmilla levyillä on tyydytty lähinnä spoken word -tyyppiseen ilmaisuun, Nihilistillä sen sijaan aletaan laulaa. Hyvä niin, sillä Salvatorilla on syvä ja lennokas lauluääni:

Bändi nousi ”suuren yleisön” tietoisuuteen vasta vuonna 2007 Armageddon Gigolo’ -albumin julkaisun myötä. Selitys suosion kasvulle taitaa löytyä lähinnä kaikkien maailman Tampereiden suunnalta: Armageddon Gigolo’n myötä gootit löysivät Spiritual Frontin. (Minun mielestäni Armageddon Gigolo’ on parin vanhan kappaleen uusintaversioita lukuun ottamatta suorastaan surkea levy, joten eipä siitä enempää.) Uudemmista levyistä suosittelen Roma Rotten Casinoa (2010), jonka kappaleet ovat hyvin meneviä – vai mitä sanotte tästä?

Joku ehkä ihmettelee, miksi ”henkiseksi etulinjaksi” itseään nimittävä bändi viljelee nimistössään niin runsaasti viittauksia nihilismiin. Bändi jopa luonnehtii musiikkiaan sanoilla ”Nihilist Suicide Pop”. Eikö tämä ole jossakin määrin ristiriidassa kaikenlaisen henkisyyden kanssa? Niinhän sitä luulisi, mutta eipä tämä lopulta tee kummoistakaan solmua bändin konseptiin. Henkilökohtaisesti minun on erittäin vaikea nähdä Spiritual Frontin musiikissa mitään henkistä sen enempää kuin nihilististäkään. Jostain syystä tätä Nihilist Suicide -leimaa halutaan silti roikottaa mukana. Tosiasiassa osuvampi nimitys bändin musiikille olisi vaikkapa ”Hedonist Saliva Pop”. Paradoksaalistahan tämä on: monille neofolk-bändeille on ominaista kiinnostus erinäisiä henkisyyden piiriin laskettavia ilmiöitä kohtaan, ja sitten Spiritual Front -nimen takaa löytyykin vain muodokkaita pop-balladeja, vapaamielistä seksuaalisuutta ja litrakaupalla salivaa. Ei se bändiä pahenna, mutta nimen perusteella voisi odottaa jotain muuta.

Kuten jo mainitsin, tutustuin Spiritual Frontiin ruotsalaisen Ordo Rosarius Equilibrion kanssa tehdyn Satyriasis – Somewhere Between Equilibrium And Nihilism -splitin (2005) myötä. Eräs kaverini on todennut, että Satyriasis on parasta, mitä kumpikaan bändi on koskaan tehnyt. Ainakin OREn osalta tähän on helppo yhtyä. Spiritual Front ei tosin tehnyt splitiä varten juuri lainkaan uutta materiaalia, vaan lähinnä kierrätti levylle Nihilist-EP:llä julkaistuja biisejä.

OREa ja Spiritual Frontia yhdistää yletön erotiikan ja seksuaalisuuden korostaminen, jota mikään muu neofolk-bändi ei harrasta ainakaan samassa mittakaavassa. Tämä elementti nousee hallitsevaksi erityisesti OREn Satyriasis-biiseillä, josta esimerkkinä olkoon alle upotettu Three is an Orgy, Four is Forever. Tarkkakorvaiset bongaavat biisistä elokuvaviittauksen. Jos tämä kolahtaa, kannattaa toki tsekata myös Hell Is Where The Heart Is – The Gospel of Tomas (jälleen leffasitaattia luvassa) ja Dreaming of My Scarlet Woman (jonka olen linkittänyt blogiin ennenkin).

Hups: nyt eksyttiin pohjoismaiden puolelle! Jatketaan niistä seuraavassa osassa.