Otetaas komento takaisin. Ideana oli tykitellä loppuvuodesta kasaantuneet kirja- ja kauhujutut ulos yhteen putkeen. Ängen sittenkin Kuolleista palanneiden (Les Revenants, Ranska 2012–2015) kakkoskautta käsittelevän tekstin tähän väliin, sillä aihe on vielä hetken ajankohtainen:  sarjan toisen tuotantokauden jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa tammikuun loppuun asti. Menkää ja katsokaa!

Kuolleista palanneiden ensimmäistä tuotantokautta käsittelevä teksti on jo hyvän aikaa ollut Taikalyhdyn luetuin juttu. Jos et ole vielä katsonut sarjan ensimmäistä kautta, suosittelen siirtymään tuon tekstin pariin. Tämä toista tuotantokautta käsittelevä juttu on kirjoitettu sillä oletuksella, että lukija on nähnyt sarjan ensimmäisen tuotantokauden.  Teksti saattaa siis sisältää minor spoilereita ensimmäisestä kaudesta.

”Uhka vai mahdollisuus?”, pohdin, kun törmäsin uutiseen Kuolleista palanneiden toisesta tuotantokaudesta. Moni 2010-luvun sinänsä lupaavista sarjoista on sössitty venyttämällä vitsiä liian pitkäksi. Paraatiesimerkkinä voi mainita Stephen Kingin käsikirjoittaman Under the Domen, joka muuttui viimeistään toisen kauden puolivälin paikkeilla kiinnostavasta mysteerisarjasta surkeaksi jännäripuliksi. Hyvät ideat loppuivat, sarja ei. Pelkäsin, että Kuolleista palanneet (joka pohjautuu samantapaisen perusidean varaan kuin Under the Dome) onnistutaan pilaamaan samalla vatkauksella: kun kultasuoni on kerran löydetty, sitä jäydetään niin kauan kunnes viimeisetkin katsojat kaikkoavat.

Voin kuitenkin ilokseni ilmoittaa, että Kuolleista palanneiden tekijät eivät ole menneet tähän halpaan. Sarjan toinen tuotantokausi on aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin.

Lukiessani päätösjakson jälkeen kauden synopsista panin merkille, kuinka päätön ja ihmissuhdepainotteinen sarjan juonikulku oikeastaan on. Tapahtumakulut ja henkilöiden väliset ihmissuhteet vetävät mielikuvituksellisuudessaan vertoja jopa halvoille saippuoille. Tämän huomaa helpoiten nimenomaan lukemalla kirjallisen tiivistelmän sarjan tapahtumista – itse jaksoja katsellessa asiaan ei tule kiinnittäneeksi huomiota. Kuolleista palanneiden vetovoima ei perustu (pelkkään) tarinaan, vaan joka suhteessa korkealaatuiseen tuotantoon. Näyttämöllepano, äänisuunnittelu ja soundtrack, kuvaus ja leikkaus, näyttelijäntyö – kaikki muodostavat yhdessä vahvan, säröttömän kokonaisuuden. Ne juonielementit, jotka tuntuisivat toisenlaisessa sarjassa tai elokuvassa epäuskottavilta tai ihan vain typeriltä, solahtavat Kuolleista palanneissa luontevaksi osaksi tarinaa.

Toisen kauden myötä kaupungin historiasta alkaa paljastua lisää omituisia tragedioita. Kausaaliketjujen alkupäät pysyvät silti visusti piilossa. Mitään yksiselitteistä, lopullista selitystä tapahtumille – tulvalle, kuolleiden heräämiselle ja muutamille muille merkillisille ilmiöille – en pysty sarjasta löytämään. Mysteerin aura jää ehjäksi. Hyvä näin; Kuolleista palanneet kuuluu niihin sarjoihin, jotka menisivät pilalle liiasta selittelystä.

Ensimmäisellä tuotantokaudella kuolleista palanneet eli revenantit pyrkivät viettämään edes jokseenkin normaalia elämää läheistensä kanssa, kunnes kauden viimeisen jakson tapahtumat repäisivät kuilun elävien ja kuolleiden välille. Toisen tuotantokauden alussa kuolleiden valtakunnasta on tullut konkreettista todellisuutta: elävät kuolleet ovat asettuneet vuoristokaupungin pohjoisosassa sijaitsevalle Alueelle. Ensimmäiseltä kaudelta tuttujen kuolleiden ja parin ei-kuolleen ihmisen lisäksi Aluetta kansoittaa valtava määrä zombiemaisia revenantteja, joiden päänupeista järjen valo näyttää sammuneen lopullisesti. Nämä ”vihanneksina palanneet” eivät juuri reagoi puheeseen tai muihin ärsykkeisiin, ainoastaan tuijottavat tyhminä eteensä. Heidän käytöksensä käy kuitenkin uhkaavaksi heti, kun joku kuolleista yrittää poistua Alueelta. Aivokuolleet vartioivat kuolleiden valtakunnan rajoja.

Samaan aikaan elävien valtakunnassa ihmetellään syytä tulvalle, joka peitti kaupungin ensimmäisen tuotantokauden lopussa.  Elämä tulvan riivaamassa kaupungissa ei ole aivan vaivatonta, ja suurin osa asukkaista on muuttanut muualle. Kaupunkiin ovat jääneet vain ne, joilla on jokin erityinen syy jäädä. Armeija pitää järjestystä yllä ja koordinoi veden pinnan yllättäviin nousuihin ja laskuihin liittyvää tutkimustyötä. Puheita elävistä kuolleista armeijan miehet eivät ota uskoakseen.

Kaikki ensimmäisen tuotantokauden keskeiset hahmot ovat kaupunkiin tai Alueelle jääneiden joukossa. Adèle (Clotilde Hesme) kantaa vatsassaan Simonin (Pierre Perrier) lasta ja odottaa kauhulla synnytystä. Jérôme (Frédéric Pierrot) etsii Alueelle siirtyneitä Camillea (Yara Pilartz) ja Clairea (Anne Consigny) ja kartoittaa samalla logiikkaa outojen tapahtumien takana. Myös Auttavan käden Pierre (Jean-François Sivadier) yrittää päästä kuolleista palanneiden jäljille. Serge (Guillaume Gouix) joutuu selvittelemään välejään vastikään palanneen isänsä Milanin (Michaël Abiteboul) kanssa. Vaikka suurin osa revenanteista on eristäytynyt Alueelle, tupsahtelee vastikään kuolleita vainajia edelleen myös kaupungin puolelle.

Toisella tuotantokaudella mukaan tulee yhä enemmän kauhuelokuvien suuntaan ojentavia elementtejä. Metsästä löytyy omituisia maanvajoamia, kuolleita poliiseja ja eläinten raatoja, joita on pureksittu ihmishampain. Kuolleet täyttävät Alueen katuja kasvoillaan tyhjä ilme. Yhä useammista kaupungin asukkaista alkaa paljastua itsetuhoisia ja väkivaltaisia piirteitä. Ilmaisu karkaa yhä kauemmas perinteisestä draamakerronnasta jonnekin fantasian ja spekulatiivisen alueelle. Mieleen tulee aika ajoin David Lynch.

Viimeistään toisella tuotantokaudella käy ilmeiseksi, että onnistunut casting on Kuolleista palanneiden suurimpia vahvuuksia. Erityisesti Camillea esittävän Yara Pilartzin työskentelyä on ilo katsella. Vaikka Pilartz oli toisen tuotantokauden kuvausten aikana vain 19-vuotias, on hänen ilmaisunsa huiman kypsää. Toisella kaudella mukaan tulevista näyttelijöistä ehdoton suosikkini on Camillen ikätoveri Virgiliä esittävä Ernst Umhauer. Vakinaisen näyttelijäkaartin kuopus, vuonna 2002 syntynyt Swann Nambotin suoriutuu edelleen vähäpuheisen Victorin roolista hyvin. Leikkaaja ja ohjaaja olisivat saaneet kuitenkin tehdä työnsä Victorin osalta huolellisemmin: etenkin kauden loppupuolella pojan ilmeitä ja reaktioita kuvataan ajoittain aivan liian pitkillä otoksilla, jolloin koomiselta vaikutelmalta ei täysin vältytä.

Kuolleista palanneiden toinen kausi päättyy selvään sulkeumaan, eikä kolmatta tuotantokautta tietääkseni aiota tuottaa. En tosin ihmettelisi, vaikka sarjalle tehtäisiin parinkymmenen vuoden kuluttua Twin Peaksit. Kuolleista palanneiden tarinan aikajänne on monen kymmenen vuoden mittainen, joten uskon, että käsikirjoitustiimi keksisi kiinnostavia käänteitä myös kaupungin tulevista vuosista. Kaupunki tuntuu elävän jonkinlaisessa limbossa, jossa tietyt tapahtumat toistuvat uudelleen ja uudelleen: pato murtuu, vesi tulvii kaduille, ihmisiä kuolee ja kuolleita palaa. Ehkä vesi valtaa kaupungin jälleen 35 vuoden kuluttua? Salaa toivon, että niin tapahtuu.

*****