Neofolk-poimintoja, osa 1: Alkeet ja Iso-Britannia

Eräs toverini pyysi pari viikkoa sitten minua suosittelemaan hyviä neofolk-levyjä. Koska olen (tai ainakin luulen olevani) perusteellinen ihminen, yskäisin vastaukseksi valtavan linkki- ja nimikokoelman. Tapahtui kuten Mortal Kombat X:n kanssa: tekstistä tuli niin massiivinen, että päätin jakaa sen neljään osaan – ja julkaista sitten blogissa hieman muokattuna ja täydennettynä. Ehkäpä näistä jutuista on iloa jollekulle, jolle neofolk on genrenä täysin vieras. Asiaan jo paneutuneet voivat puolestaan tsekata, mitkä levyt ovat lämmittäneet omaa sydäntäni aivan erityisesti (ja sen jälkeen kertoa, mitä listalta heidän mielestään puuttuu).

Niin mikä neofolk? Koska lajityypin henkeä on mahdoton summata lyhyesti ja samalla kattavasti, en edes yritä, vaan siteeraan Wikipedian muotoilua. Se tiivistää kyllä genren luonteesta kaikkein oleellisimman – ainakin, mitä sen musiikillisiin ominaispiirteisiin tulee.

Neofolk is a form of folk music-inspired experimental music that emerged from post-industrial music circles. Neofolk can either be solely acoustic folk music or a blend of acoustic folk instrumentation aided by varieties of accompanying sounds such as pianos, strings and elements of industrial music and experimental music. — — A majority of artists within the neofolk genre focus on archaic, cultural and literary references. Local traditions and indigenous beliefs tend to be portrayed heavily as well as esoteric and historical topics.

Sellainen lukija, joka on kiinnostunut puolueettomista suosituksista neofolkin klassikoiden suhteen, löytänee googlaamalla parempiakin lähteitä. Seuraava suosituslista on valikoitu täysin subjektiivisten mieltymysteni pohjalta. Tässä tekstissä mainittavien brittibändien asema neofolkin kaanonissa on kiistaton, mutta mitä tuoreempiin ilmiöihin mennään, sitä mutummiksi valinnat käyvät.

Iso-Britannian kolmijalka

Kun tutustuin neofolkiin yläasteikäisenä, oli ensimmäinen kosketukseni lajityyppiin tietenkin Death in June. Muistan jopa ensimmäisen kuulemani June-kappaleen: se oli Fall Apart. Mikäli haluat aloittaa tutustumisen neofolkiin tasan samasta kappaleesta kuin minä, löydät sen täältä (suosittelen tosin ensin säätämään kuulokkeiden volyymia hieman pienemmälle, alussa nimittäin vähäsen vihlaisee). Seuraavan kymmenen vuoden aikana haalin hyllyyni yli puolet Junen mittavasta tuotannosta. Kuuntelin bändiä valtavasti: välillä kului viikkoja tai jopa kuukausia ilman, että kuuntelin käytännössä mitään muuta. Kuten Sopor Aeternuksen levyt, myös Junet olen kuunnellut puhki – niin puhki, että kun viime keväänä tsekkailin levyjen kuntoa, lähes 20 lätyn joukosta myyntiin kehtasin laittaa vain kolme. Niin: en jaksa enää juuri kuunnella Junen levyjä, vaikka tietyt lätyt ovat minulle kovin rakkaita.

Vielä siitä puolueettomuudesta…. Voidaan nähdäkseni täysin objektiivisesti todeta, että vuonna 1981 perustettu Death in June on maailman ensimmäinen ja myös tärkein neofolk-bändi (siitä huolimatta, että bändin 2010-luvun julkaisut ovat väsynyttä lääryä. Tämän mielipiteen objektiivisuus voidaan kyseenalaistaa.). Kuten monet muutkin neofolk-bändit, Death in June on periaatteessa yhden miehen bändi: ainoa pysyvä jäsen on kitaristi-laulaja Douglas Pearce. Hän on uransa aikana tehnyt yhteistyötä monen varteenotettavan neofolkia tai jotakin sen sukulaisgenreä soittavan bändin (mm. Coil!) kanssa (ja sittemmin polttanut sillat hämmästyttävän monen entisen yhteistyökumppanin suuntaan). Näistä lisää myöhemmissä teksteissä.

80-luvulla bändin ilmaisu juonsi vahvasti post-punkista ja (post-)industrialista. Vasta 90-luvun alussa Death in June määritti tietyn neofolk-perussoundin, joka on koko genrelle tunnusomainen. Junelta kannattaa kuunnella ainakin But What Ends When the Symbols Shatter? -levy (1992), joka edustaa tätä 90-luvun perussoundia. Jos jokaisen ihmisen pitäisi kuunnella elämänsä aikana yksi neofolk-levy, olisi tämä albumi melko itsestään selvä valinta. (Valitettavasti alle upotettu Youtube-tiedosto on masentavan huonolaatuinen, mutta parempaa ei toistaiseksi ole tarjolla.)

Jos aikaa ei riitä koko levylle, suosittelen tsekkaamaan ainakin kappaleen The Mourner’s Bench. Bändin klassikkobiiseihin kuuluvat myös seuraavan studiolevyn Symbols of the Sun, Luther’s Army sekä The Accidental Protégé, joka taitaa olla oma Death in June –all-time-suosikkini. (Ai miten niin kaikki biisit kuulostavat ihan samalta?)

Myös Nada!-levyä (1985) suosittelen lämpimästi. Nada! ei ole soundimaailmaltaan tyypillisin mahdollinen neofolk-albumi. Siitä käy hyvin ilmi, kuinka vahva yhteys neofolkilla on aina ollut koneellisesti tehtyyn musiikkiin. Vaikka neofolk ja erityisesti Death in June mielletään usein monotoniseksi mies-ja-kitara-Eurooppa-rising-falling-rallatteluksi, ei se ole (eikä ole koskaan ollutkaan) pelkästään sitä.

Tämän aikakauden soundista esille voi nostaa ennen kaikkea Born Again -kappaleen, joka ei kuulunut Nada!n alkuperäiseen albumikokonaisuuteen, vaan julkaistiin samana vuonna singlenä. Biisi on kuitenkin sisällytetty osaksi monia Nada!n uusintapainoksia, mistä syystä liitän (tavallaan virheellisesti) sen erottamattomasti osaksi kyseistä albumia. (Ovatko muuten kaikki June-fanit kuulleet vuoden 1983 demon Born Againista? Tästä huomaa, että Douglas on Joy Divisioninsa kuunnellut.) Toisena nostona mainitsen levyn aloitusraidan eli The Honour of Silencen, joka tuo mieleen Ennio Morriconen spagusoundtrackit.

di6
David Tibet (vas.) ja Douglas Pearce nuorina ja kauniina.

Douglas teki 80-luvulla runsaasti yhteistyötä David Tibetin kanssa. Tibet perusti vuonna 1982 Current 93 -nimisen yhtyeen, joka nousi Death in Junen tavoin osaksi neofolkin kaanonia ja on edelleen aktiivinen. (Tibet on tosin itse sitä mieltä, että hänen musiikkinsa ei ole neofolkia vaan ”apocalyptic folkia” – apocalytic folk for apocalyptic people, nääs.) C93 on fiilikseltään värikästä, jopa naivistista. Tibetillä on hommaan jännä kristillis-mystinen näkökulma. Tämä on neofolk-kuvioissa aika poikkeuksellista – yleensä henkistä inspiraatiota haetaan länsimaisen okkultismin ja esoterian traditiosta sekä Euroopan esikristillisestä kulttuurista. Tibet ei tosin ole täysin tavanomainen kristitty, ja etenkin Aleister Crowleyn vaikutus näkyy hänen (varhaisessa) lyyrisessä tuotannossaan selvästi. (Bändin nimi muuten viittaa Crowleyn kehittämään thelemaan ja kääntyisi suomeksi jotakuinkin ”Tahdon ja Rakkauden virraksi”.) Suosittelen bändiltä ainakin Of Ruine or Some Blazing Starre -levyä (1994).

Jos aikaa riittää vain yhdelle tai kahdelle raidalle, suosittelen erityisesti kappaleita Moonlight, You Will Say sekä All The World Makes Great Blood.

Toinen suositukseni C93:ltä on Thunder Perfect Mind (1992), jolla bändin Kristus-mystiikka ainakin omasta mielestäni kulminoituu voimakkaammin kuin millään muulla albumilla. Yksittäisistä kappaleista esille nostan A Sadness Songin sekä A Silence Songin. Kuten Death in Junen, myös myös C93:n viimeiset julkaisut (post-Soft Black Stars) ovat melko väsyneitä.

sol invictus
Tony Wakeford

Douglas P:n musiikillisessa lähipiirissä vaikutti 80-luvun alussa myös Tony Wakeford, joka perusti vuonna 1987 Sol Invictus -nimisen yhtyeen – erittäin tärkeä neofolk-bändi sekin. Kesti vuosia, ennen kuin aloin ymmärtää Sol Invictusin musiikkia ja pitää siitä. Hidas syttyminen johtui luultavasti siitä, että aloitin bändiin tutustumisen väärästä päästä eli 80-luvun kolhoista ja tappuraisista levyistä, Against the Modern Worldista (1987, kuinka moni muuten tunnistaa kirjallisuusviittauksen?) ja Lex Talionisista (1989). Ei ihme, etten tykännyt – nämä ovat kiukkuisen ihmisen tekemiä, ankeita ja kireitä levyjä. Sittemmin Wakeford on siirtynyt tekemään huomattavasti rennompaa musiikkia. Solilta on suositeltava ainakin levyä Death of the West (1994).

Levyn nimibiisiä on soittanut myös Death in June. Kappale kiteyttää hyvin neofolkin keskeiset teemat: läntinen maailma on menettänyt vanhat ihanteensa ja tukehtuu ylipainoiseen kertakäyttö- ja kerskakulutukseen. (Sol Invictusinsa kuunnelleiden kannattaa tsekata Gaë Bolgin versio kappaleesta. En erityisemmin tykkää biisin alkuperäisversiosta enkä myöskään Gaë Bolgista, mutta tämä cover on mielestäni upea. Kertsin sovituksesta tulee mieleen Philip Glass.) – Täytyy mainita myös oma Sol-suosikkini eli In a Garden Green (1999) ja siltä kappaleet Come the Morning sekä In a Garden Green.

Nämä kolme bändiä muodostavat eräänlaisen neofolkin kolmiyhteyden ja genren ensimmäisen aallon. Death in Junen, Current 93:n ja Sol Invictusin äänimaailmat nojaavat voimakkaasti folk-traditioon: akustinen kitara ja laulu ovat selvästi tärkeimmät elementit, mutta mukana on usein muitakin (lähinnä akustisia) soittimia.

Ns. toisen ja kolmannen aallon bändien äänimaailma on monipuolisempi. Siitä lisää ensi viikolla.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s