A Quiet Place – Hiljainen paikka (2018) arvostelu – Kadotettu paratiisi

A Quiet Place (2018)

A Quiet Place (2018) on postapokalyptinen kauhuelokuva maailmasta, jossa ei puhuta. Länsimainen sivilisaatio on romahtanut verenhimoisen hirviöarmeijan kynsissä. Örmelöiden vahvuus on äärimmäisen tarkka kuulo – ne aistivat pienimmänkin rasahduksen kilometrien päähän. Toisaalta ne ovat sokeita kuin olmit (aivan kuten The Descent -elokuvien otukset).

Elokuva seuraa hirviöiden hyökkäyksestä selviytyneen amerikkalaisperheen elämää. Isä levittää vakiintuneille kulkureiteille hienoa hiekkaa, jota pitkin perhe kävelee paljain jaloin – kengänpohjan alle naksahtaen rusentuva keppi voisi koitua kohtaloksi. Keskustelua käydään lähinnä viittomakielellä, jota koko perhe osaa sujuvasti; perheen tytär on kuulovammainen, joten lausutun kielen korvaava kommunikaatio sujuu kaikilta vaivatta. Tyttären vamma on siis varustanut koko perheen taidolla, joka on edesauttanut heidän selviytymistään.

A Quiet Placen perheessä kaikki osaavat puolustaa itseään.

Vaaroilta ei kuitenkaan voi kokonaan välttyä. Kun perhe käy hakemassa autioituneen kaupungin pikkukaupasta lääketarpeita, perheen pienin poimii mukaansa pattereilla toimivan, kovaa ääntä pitävän muovilentokoneen. Isä kieltää poikaa – äänekäs lelu on liian vaarallinen otettavaksi mukaan. Kiusaus on kuitenkin liian suuri, ja tottelemattomuus koituu pojan kohtaloksi. Koko perhe saa kannettavakseen trauman.

Itse näen tässä aika vahvaa Lucifer-symboliikkaa, joku toinen ehkä ihan tavallista lapsiperheen elämää: perheen kuopus alkaa pitää helkkarinmoista meteliä juuri silloin, kun ei pitäisi.

Muovilentokone on vaarallinen, vaikka näyttää viattomalta.

Juuri kohtaus, jossa perheen pienin kielloista huolimatta alkaa leikkiä kovaan ääneen piipittävällä muovilelulla, asettaa koko elokuvan tiettyyn tulkinnalliseen kehykseen: ääni on A Quiet Placen maailmassa kielletty hedelmä, kapina ja oman itsen ilmaus. Jokaisella meistä on synnynnäinen tarve ilmaista itseämme, pitää ääntä itsestämme, huutaa ja tanssia – A Quiet Placessa nämä kuitenkin koituvat kuolemaksi. Ne, jotka kieltäytyvät pelaamasta sääntöjen mukaan, karkotetaan paratiisista – eli käytännössä kokevat kivuliaan ja väkivaltaisen lopun.

Eikä tässä vielä kaikki! Jos A Quiet Place tarjoaa Lucifer-symboliikkaa, löytyy elokuvasta toki myös Kristus. Yhteydet ovat partaa myöten sen verran selvät, että elokuvan nähneet tietävät kyllä, mistä puhun. Eipä siitä tällä erää enempää.

Jotta matka käy turvallisesti, on se tarvottava paljain jaloin.

Elokuvan mörmelöt tuovat mieleen suhtkoht vahvasti Stranger Thingsin kukkanaamaiset monsterit. Myös Alien on helppo vertauskohta – ja aivan erityisesti Alien: Isolation, jota pelatessaan saa kyykistellä hipihiljaa milloin missäkin säälittävässä piilopaikassa ja pidätellä hengitystään, jotta vieressä tepasteleva xenomorfi ei hoksaisi, missä mennään.

A Quiet Place on rakenteiden, muotojen ja puhtaiden merkitysten elokuvaa. Sen tarinaa ei sotketa sekalaisella sälällä tai turhalla glitterillä. Kaikilla keskeisillä hahmoilla on IMDb:n mukaan nimet, mutta en muista, että niitä olisi elokuvassa käytetty. Elokuva ei ole täysin mykkä – ehtii kuitenkin kulua hyvä tovi, ennen kuin siinä lausutaan ensimmäistäkään sanaa. Viittomakieltä kuitenkin käytetään ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

John Krasinski esittää perheen isää.

A Quiet Placen pääosaa eli perheen isää esittää John Krasinski, joka on myös ohjannut elokuvan. Vähän hassultahan se tuntuu: vuosi sitten katsoin putkeen koko Konttori-sarjan, jossa Krasinski näyttelee niin ikään pääroolia eli keppostelija Jim Halpertia. Krasinskin vaimo Emily Blunt esittää elokuvassa perheen haurasta, mutta sisäisesti vantteraa äitiä. (Tiedä vaikka Konttorin Rain Wilson vaikka salaa esittäisi yhtä elokuvan hirviöistä?)

A Quiet Place II:n ensi-illan oli alun perin tarkoitus olla huhtikuussa, mutta koronan vuoksi se on lykkääntynyt ilmeisesti syyskuulle.

*****

Neofolk-poimintoja, osa 1: Alkeet ja Iso-Britannia

Eräs toverini pyysi pari viikkoa sitten minua suosittelemaan hyviä neofolk-levyjä. Koska olen (tai ainakin luulen olevani) perusteellinen ihminen, yskäisin vastaukseksi valtavan linkki- ja nimikokoelman. Tapahtui kuten Mortal Kombat X:n kanssa: tekstistä tuli niin massiivinen, että päätin jakaa sen neljään osaan – ja julkaista sitten blogissa hieman muokattuna ja täydennettynä. Ehkäpä näistä jutuista on iloa jollekulle, jolle neofolk on genrenä täysin vieras. Asiaan jo paneutuneet voivat puolestaan tsekata, mitkä levyt ovat lämmittäneet omaa sydäntäni aivan erityisesti (ja sen jälkeen kertoa, mitä listalta heidän mielestään puuttuu).

Niin mikä neofolk? Koska lajityypin henkeä on mahdoton summata lyhyesti ja samalla kattavasti, en edes yritä, vaan siteeraan Wikipedian muotoilua. Se tiivistää kyllä genren luonteesta kaikkein oleellisimman – ainakin, mitä sen musiikillisiin ominaispiirteisiin tulee.

Neofolk is a form of folk music-inspired experimental music that emerged from post-industrial music circles. Neofolk can either be solely acoustic folk music or a blend of acoustic folk instrumentation aided by varieties of accompanying sounds such as pianos, strings and elements of industrial music and experimental music. — — A majority of artists within the neofolk genre focus on archaic, cultural and literary references. Local traditions and indigenous beliefs tend to be portrayed heavily as well as esoteric and historical topics.

Sellainen lukija, joka on kiinnostunut puolueettomista suosituksista neofolkin klassikoiden suhteen, löytänee googlaamalla parempiakin lähteitä. Seuraava suosituslista on valikoitu täysin subjektiivisten mieltymysteni pohjalta. Tässä tekstissä mainittavien brittibändien asema neofolkin kaanonissa on kiistaton, mutta mitä tuoreempiin ilmiöihin mennään, sitä mutummiksi valinnat käyvät.

Iso-Britannian kolmijalka

Kun tutustuin neofolkiin yläasteikäisenä, oli ensimmäinen kosketukseni lajityyppiin tietenkin Death in June. Muistan jopa ensimmäisen kuulemani June-kappaleen: se oli Fall Apart. Mikäli haluat aloittaa tutustumisen neofolkiin tasan samasta kappaleesta kuin minä, löydät sen täältä (suosittelen tosin ensin säätämään kuulokkeiden volyymia hieman pienemmälle, alussa nimittäin vähäsen vihlaisee). Seuraavan kymmenen vuoden aikana haalin hyllyyni yli puolet Junen mittavasta tuotannosta. Kuuntelin bändiä valtavasti: välillä kului viikkoja tai jopa kuukausia ilman, että kuuntelin käytännössä mitään muuta. Kuten Sopor Aeternuksen levyt, myös Junet olen kuunnellut puhki – niin puhki, että kun viime keväänä tsekkailin levyjen kuntoa, lähes 20 lätyn joukosta myyntiin kehtasin laittaa vain kolme. Niin: en jaksa enää juuri kuunnella Junen levyjä, vaikka tietyt lätyt ovat minulle kovin rakkaita.

Vielä siitä puolueettomuudesta…. Voidaan nähdäkseni täysin objektiivisesti todeta, että vuonna 1981 perustettu Death in June on maailman ensimmäinen ja myös tärkein neofolk-bändi (siitä huolimatta, että bändin 2010-luvun julkaisut ovat väsynyttä lääryä. Tämän mielipiteen objektiivisuus voidaan kyseenalaistaa.). Kuten monet muutkin neofolk-bändit, Death in June on periaatteessa yhden miehen bändi: ainoa pysyvä jäsen on kitaristi-laulaja Douglas Pearce. Hän on uransa aikana tehnyt yhteistyötä monen varteenotettavan neofolkia tai jotakin sen sukulaisgenreä soittavan bändin (mm. Coil!) kanssa (ja sittemmin polttanut sillat hämmästyttävän monen entisen yhteistyökumppanin suuntaan). Näistä lisää myöhemmissä teksteissä.

80-luvulla bändin ilmaisu juonsi vahvasti post-punkista ja (post-)industrialista. Vasta 90-luvun alussa Death in June määritti tietyn neofolk-perussoundin, joka on koko genrelle tunnusomainen. Junelta kannattaa kuunnella ainakin But What Ends When the Symbols Shatter? -levy (1992), joka edustaa tätä 90-luvun perussoundia. Jos jokaisen ihmisen pitäisi kuunnella elämänsä aikana yksi neofolk-levy, olisi tämä albumi melko itsestään selvä valinta. (Valitettavasti alle upotettu Youtube-tiedosto on masentavan huonolaatuinen, mutta parempaa ei toistaiseksi ole tarjolla.)

Jos aikaa ei riitä koko levylle, suosittelen tsekkaamaan ainakin kappaleen The Mourner’s Bench. Bändin klassikkobiiseihin kuuluvat myös seuraavan studiolevyn Symbols of the Sun, Luther’s Army sekä The Accidental Protégé, joka taitaa olla oma Death in June –all-time-suosikkini. (Ai miten niin kaikki biisit kuulostavat ihan samalta?)

Myös Nada!-levyä (1985) suosittelen lämpimästi. Nada! ei ole soundimaailmaltaan tyypillisin mahdollinen neofolk-albumi. Siitä käy hyvin ilmi, kuinka vahva yhteys neofolkilla on aina ollut koneellisesti tehtyyn musiikkiin. Vaikka neofolk ja erityisesti Death in June mielletään usein monotoniseksi mies-ja-kitara-Eurooppa-rising-falling-rallatteluksi, ei se ole (eikä ole koskaan ollutkaan) pelkästään sitä.

Tämän aikakauden soundista esille voi nostaa ennen kaikkea Born Again -kappaleen, joka ei kuulunut Nada!n alkuperäiseen albumikokonaisuuteen, vaan julkaistiin samana vuonna singlenä. Biisi on kuitenkin sisällytetty osaksi monia Nada!n uusintapainoksia, mistä syystä liitän (tavallaan virheellisesti) sen erottamattomasti osaksi kyseistä albumia. (Ovatko muuten kaikki June-fanit kuulleet vuoden 1983 demon Born Againista? Tästä huomaa, että Douglas on Joy Divisioninsa kuunnellut.) Toisena nostona mainitsen levyn aloitusraidan eli The Honour of Silencen, joka tuo mieleen Ennio Morriconen spagusoundtrackit.

di6
David Tibet (vas.) ja Douglas Pearce nuorina ja kauniina.

Douglas teki 80-luvulla runsaasti yhteistyötä David Tibetin kanssa. Tibet perusti vuonna 1982 Current 93 -nimisen yhtyeen, joka nousi Death in Junen tavoin osaksi neofolkin kaanonia ja on edelleen aktiivinen. (Tibet on tosin itse sitä mieltä, että hänen musiikkinsa ei ole neofolkia vaan ”apocalyptic folkia” – apocalytic folk for apocalyptic people, nääs.) C93 on fiilikseltään värikästä, jopa naivistista. Tibetillä on hommaan jännä kristillis-mystinen näkökulma. Tämä on neofolk-kuvioissa aika poikkeuksellista – yleensä henkistä inspiraatiota haetaan länsimaisen okkultismin ja esoterian traditiosta sekä Euroopan esikristillisestä kulttuurista. Tibet ei tosin ole täysin tavanomainen kristitty, ja etenkin Aleister Crowleyn vaikutus näkyy hänen (varhaisessa) lyyrisessä tuotannossaan selvästi. (Bändin nimi muuten viittaa Crowleyn kehittämään thelemaan ja kääntyisi suomeksi jotakuinkin ”Tahdon ja Rakkauden virraksi”.) Suosittelen bändiltä ainakin Of Ruine or Some Blazing Starre -levyä (1994).

Jos aikaa riittää vain yhdelle tai kahdelle raidalle, suosittelen erityisesti kappaleita Moonlight, You Will Say sekä All The World Makes Great Blood.

Toinen suositukseni C93:ltä on Thunder Perfect Mind (1992), jolla bändin Kristus-mystiikka kulminoituu voimakkaammin kuin millään muulla albumilla. Yksittäisistä kappaleista esille nostan A Sadness Songin sekä A Silence Songin. Kuten Death in Junen, myös myös C93:n viimeiset julkaisut (post-Soft Black Stars) ovat melko väsyneitä.

sol invictus
Tony Wakeford

Douglas P:n musiikillisessa lähipiirissä vaikutti 80-luvun alussa myös Tony Wakeford, joka perusti vuonna 1987 Sol Invictus -nimisen yhtyeen – erittäin tärkeä neofolk-bändi sekin. Kesti vuosia, ennen kuin aloin ymmärtää Sol Invictusin musiikkia ja pitää siitä. Hidas syttyminen johtui luultavasti siitä, että aloitin bändiin tutustumisen väärästä päästä eli 80-luvun kolhoista ja tappuraisista levyistä, Against the Modern Worldista (1987, kuinka moni muuten tunnistaa kirjallisuusviittauksen?) ja Lex Talionisista (1989). Ei ihme, etten tykännyt – nämä ovat kiukkuisen ihmisen tekemiä, ankeita ja kireitä levyjä. Sittemmin Wakeford on siirtynyt tekemään huomattavasti rennompaa musiikkia. Solilta on suositeltava ainakin levyä Death of the West (1994).

Levyn nimibiisiä on soittanut myös Death in June. Kappale kiteyttää hyvin neofolkin keskeiset teemat: läntinen maailma on menettänyt vanhat ihanteensa ja tukehtuu ylipainoiseen kertakäyttö- ja kerskakulutukseen. (Sol Invictusinsa kuunnelleiden kannattaa tsekata Gaë Bolgin versio kappaleesta. En erityisemmin tykkää biisin alkuperäisversiosta enkä myöskään Gaë Bolgista, mutta tämä cover on mielestäni upea. Kertsin sovituksesta tulee mieleen Philip Glass.) – Täytyy mainita myös oma Sol-suosikkini eli In a Garden Green (1999) ja siltä kappaleet Come the Morning sekä In a Garden Green.

Nämä kolme bändiä muodostavat eräänlaisen neofolkin kolmiyhteyden ja genren ensimmäisen aallon. Death in Junen, Current 93:n ja Sol Invictusin äänimaailmat nojaavat voimakkaasti folk-traditioon: akustinen kitara ja laulu ovat selvästi tärkeimmät elementit, mutta mukana on usein muitakin (lähinnä akustisia) soittimia.

Ns. toisen ja kolmannen aallon bändien äänimaailma on monipuolisempi. Näistä lisää seuraavaksi:

Alejandro (2009) – Lady Gaga ja Lucifer

Miten tässä meni näin kauan? Jo ennen blogin perustamista mietin, että kirjoitan joskus… jonnekin… tämän tekstin aiheena olevasta musiikkivideosta. En tiedä, onko tässä jutussa tällaisenaan oikein mitään tolkkua, ja onkin mahdollista ellei suorastaan todennäköistä, että tämä teksti aiheuttaa lukijoissa lähinnä hämmennystä. No, menköön nyt, en muuten saa tätä ikinä julkaistuksi.

Alkuun vähän tarinaa minusta ja Lady Gagasta. Suhtaudun artistiin pitkään välinpitämättömästi. Poker Face jytisi radiossa kivasti, samoin Alejandro, muttei sen enempää. En ollut vaivautunut katsomaan neidon musiikkivideoita enkä kuuntelemaan musiikkia kotona. Tämä lähinnä sen vuoksi, etten ole erityisen kiinnostunut tämän päivän popmusiikista. Kuuntelen lähinnä melko marginaalisia genrejä ja menneen maailman valtavirtaa edustavaa musiikkia, eikä Gaga tuntunut liittyvän kumpaankaan näistä lokeroista mitenkään.

Sitten tapahtui jotain outoa. Törmäsin loppukesästä 2011 The Vigilant Citizenin artikkeliin Lady Gaga’s “Alejandro”: The Occult Meaning. Tästä alkoi kaksi pitkäaikaista etäsuhdetta: 1) rakastuin Lady Gagan musiikkivideoihin, ja 2) aloin seurata The Vigilant Citizeniä. Aloin huomata ensin Lady Gagan musiikkivideoiden kuvakielessä jotain todella kummallista. Sitten merkillisiä havaintoja alkoi tulla muistakin tämän vuosituhannen videoista. Samalla ymmärsin, miksi niin moni satanismista ja/tai black metalista kiinnostunut tuttuni kuunteli myös Lady Gagaa.

VC:n artikkeli Alejandrosta on niin tyhjentävä, että sen jälkeen on oikeastaan turha kirjoittaa mitään. Voin vain antaa linkit VC:iin ja Alejandro-videoon, that’s it.

No, jos minä nyt kuitenkin kirjoitan jotain. Vähänkin enemmän okkulttiseen traditioon kuuluvaa kuvastoa tuntevat voivat kuitenkin lopettaa lukemisen tähän, sillä asiaan edes pintapuolisesti perehtyneille lopputeksti sisältää pelkkiä itsestäänselvyyksiä.

Tiivistelmä VC:in artikkelista kärsimättömille: Videon alussa nähtävä hautajaiskulkue ja Gagan kantama Pyhä sydän symboloivat jotakin, mikä on kuollut Gagan sisällä, todennäköisesti hänen rakkauttaan Alejandroon. Fernando ja Roberto eivät suinkaan ole New Yorkin yön Diegoja, vaan muodostavat yhdessä Alejandron kanssa Pyhän kolminaisuuden, josta Gaga sanoutuu irti (”Don’t call my name, Alejandro, I’m not your babe, Fernando”). Tämän jälkeen Gaga antautuu Luciferille eroottisen initiaation myötä. Samalla Gaga vilauttelee kaikkinäkevää silmää, jotta kaikille varmasti tulee selväksi, että hän on illuminatin sätkynukke. Videon kuvasto viittaa kokonaisuudessaan transhumanistiseen poliisivaltioon ja illuminatin harjoittamaan aivopesuun. Tuttua juttua kaikille, jotka ovat VC:in artikkeleita lukeneet.

ALEJANDRO-one-eye
Näitä yksinäisiä silmiä löytyy kaikista Gagan videioista aivan järkyttäviä määriä.

VC:in tekstissä sanotaan videon symboliikasta oikeastaan kaikki olennainen, enkä ala sitä tässä toistaa. Kaikkinäkevä silmä vilkkuu tämän tästä. Ylösalaisia ristejä ja niiden yhteyttä fallossymboliikkaan on aika vaikea olla huomaamatta. Alejandro, Roberto ja Fernando Pyhän Kolminaisuuden on oikeastaan ihan järkeenkäypää. Joo.

ALEJANDRO-heitto
Jos tuo ei ole fallos, minä en ole nainen.

Illuminatihöpö ja totalistarismivaltiojutut ovat sitten asioita erikseen.

VC:illä on agenda: saada kaikki näkemään joka paikassa piilotettua masonisti- ja NWO-symboliikkaa. Juttu alkaa tehota minuunkin. Kuvittelen usein näkeväni kulutuskulttuurin sumua glorifioivaa aivopesua siellä, missä sitä ei ole. Sitten hieraisen silmiäni ja näen taas sen, mikä on olennaista ja totta.

VC:in kirjoittajalta on jäänyt kai huomaamatta, että Lady Gaga nimenomaan riisuu videon loppupuolella ”luciferisen papittaren” kaavun. En ole ihan varma, mitä se jälkeen tapahtuu. Sulautuuko hän ihanasti kemiallisissa häissä läsnä olevaan miessukupuoleen, vai raiskataanko hänet? (Eräänlaiset kemialliset häät kai nekin…?) Kaavun riisuminen viestii juuri symboliikasta ja ruumiista irrottautumisesta. Raamattu kuvaa, kuinka ihminen saa Eedenissä ”nahkavaatteet” – Gaga on korvannut nahan katu-uskottavalla lateksilla. Yhtyessään absoluuttiin ihminen hylkää niin kehonsa, kaapunsa, kristinuskon kuin luciferisminkin. On vain valo.

ALEJANDRO-naku
Mitäköhän Christian Rosenkreutz tästä sanoisi…

VC näkee kohdan, jossa Gaga nielee ristin ja rukousnauhan, satanistisena eleenä – tekona, jossa jumaluutta tavoitellaan omin avuin. Tässä unohtuu aika jännästi, että seurakunnissa mutustetaan säännöllisesti Kristuksen ruumista ehtoollisleivän muodossa. En osaa nähdä rukousnauhan syömistä tämän kummoisempana asiana. Koko kristinyhteisön yleisesti harjoittama kannibalismi on sinänsä aika pelottavaa, mutta kuitenkin hyväksytty osa kyseisen tradition ritualistiikkaa.

Ylipäätään Gagan vaatteet ja asusteet painavat videon merkityskokonaisuudessa paljon. Aluksi mennään omituisessa mustassa puvussa, johon kuuluvat hassut gogglesit. Sitten vilahtaakin jo punavalkoinen nunnankaapu. Sen jälkeen ihonväriset alusvaatteet, joilla luodaan illuusiota alastomuudesta. Sitten nähdään punavalkoinen kaapu, johon on ommeltu useita ylösalaisia ristejä. Sitten palataan mustaan: on varsin miehekäs liivi-housuyhdistelmä, sitten konekivääririntsikka-housuyhdistelmä.

ALEJANDRO-tykit
Tälleensä.

Punaista, valkoista ja mustaa. Jännä värivalikoima. Alkemistisessa symboliikassa värivaiheet kulkevat valkoisesta punaisen ja mustan kautta kultaan. Kultaa ei tässä videossa nähdä, mutta ehkäpä sen voi kuvitella tuohon aivan loppuun. Ei liene sattumaa, että nunnanpuku ja ”lucifeerinen viitta” koostuvat samoista väreistä. Ne ovat ikään kuin toistensa negatiiveja: nunnankaavussa punainen väri on voitolla, valkoinen taas on mukana korostusvärinä. Lucifer-kaavussa värit on aseteltu päinvastoin.

Kun musta palaa kuvioon, on Gagan pukeutumistyylistä tullut melkeinpä miehekäs: on puvun liiviä ja housua. Vaikutelma on androgyyni. Vastapainoksi housuihin pukeutuneelle naiselle videossa juoksee melkoinen määrä miehiä korkokengissä. Ylipäätään perinteiset sukupuoliroolit näyttävät menneen videossa pahemman kerran sekaisin – etenkin kohdassa, jossa Gaga ”raiskaa” sänkyihin sidottuja miehiä.

Ja siitähän tässä kaikessa on kyse, eikö? Näennäisten vastakohtien sulautumisesta yhdeksi. Mieheyden ja naiseuden. Jumalan ja ”Luciferin”. Mustan ja valkoisen. Valon ja pimeyden. Tätä symboloi myös Salomonin sinetti, joka nähdään siluettina aivan videon alussa. Samassa yhteydessä nähdään muuten myös kolmio, joka vilahtelee Gagan videoissa aika usein… Mutta siitä ehkä lisää joskus myöhemmin.

ALEJANDRO-sinetti
Kolmio vasemmalla, sinetti oikealla.

Militaarisymboliikka taitaa olla mukana vain eräänlaisena mieheyden äärimmäisenä muotona, joka lopulta yhtyy ja sulautuu naiseuteen. Sitten kaikilla on kivaa. Sitä ennen nähdään vähän miehistä pöhinää ja räjähtelyä – sellaisia te miehet välillä olette. Ottaisitte vähän iisimmin.

Mutta hei, mikä on tuo videon loppupuolella Gagan ja mikkiständin takana vilahteleva hirsipuun ja ristin sekamuoto on?

ALEJANDRO-hirsi
Siis tämä.

Ylitulkinnan uhallakin mainitsen ensimmäisestä ja ainoasta assosiaatiosta, joka mieleeni tulee. Kristillisessä traditiossa Kristus uhrattiin ristiinnaulitsemisen myötä. Skandinaavisessa mytologiassa Odin puolestaan hirttäytyi. Riiputtiin ristillä tai hirressä, merkitys on sama: ristiinnaulitsemisen taustalla häämöttää ns. neljäs initaatio, jossa yksilö vapautuu yhä selkeämmin persoonallisen, materiaalisen elämän ja katsantokannan rajoitteista.

En ihan oikeasti väitä tai luule, että Lady Gaga tai edes videon ohjannut Steven Klein tietäisi jotain länsimaisen esoterismin tai mystiikan symbolikielestä. Kuinka kaikki tämä roina on videoon sitten päätynyt, se ei ole minun mielestäni erityisen kiinnostavaa enkä käsittele sitä tässä. En ole kiinnostunut selittämisestä, vaan tulkinnoista. Jostain tämä varsin voimakkaita merkityksiä kantava symboliikka silti kantautuu. True Detective -sarjan Rustin Cohle varmaankin käyttäisi ilmiöstä ilmaisua psykosfääri, psychosphere.

Alejandron ja Vigilant Citizenin myötä 2000-luvun populaarien musiikkivideoiden maailma aukesi aivan uudella tavalla minulle, joka miellän (tai haluaisin mieltää) itseni edelleen varsin unpop-henkiseksi ihmiseksi, mitä musiikkiin tulee. Tajusin, että maailmassa on valtava määrä upeita musiikkivideoita, ja niistä varsin monesta mieleni tekisi myös kirjoittaa Taikalyhtyyn.