10 parasta levyä

Facebookissa kiersi haaste: 10 päivää, 10 lempilevyä. Pelkät kannet, ei selityksiä. Ryhdyin tuumasta toimeen ja postasin kymmenen kantta. Nyt on selitysten aika. Levyt on järjestetty KonMarin hengessä kansikuvan tummuusasteen mukaan.

Arvo Pärt: Alina (1999)

Arvo Pärtiä taitavat kuunnella omassa tuttavapiirissäni melkein kaikki. Niin yleistä Pärt-diggailu on, että sitä ei voi pitää kunnollisena taidemusiikin kuuntelun meriittinä.

Alina-albumilla on kolme versiota Spiegel im Spiegel -sävellyksestä ja kaksi Für Alinasta. Ihastuin taannoin ensin Spiegel im Spiegeliin, joka on näistä sävellyksistä ikään kuin helpompi: siinä on enemmän vaihtelua, ja sen duurivoittoinen pohjavire on houkuttelevampi kuin tummasävyinen Für Alina. Nykyään kuuntelen kuitenkin näistä kahdesta sävellyksestä mieluummin Für Alinaa – löydän sen varjoisista suvannoista enemmän merkitystä kuin aurinkoisesta Spiegel im Spiegelistä.

Alla olevassa videossa Pärt kertoo omia ajatuksiaan Für Alinasta. Tämä kannattaa katsoa – myös ja etenkin siinä tapauksessa, jos et ymmärrä klassisesta musiikista mitään.

Olen kirjoitellut Pärtistä aiemminkin: Arvo Pärt: 24 preludia yhdelle fuugalle.

Current 93: Thunder Perfect Mind (1992)

Pidin Thunder Perfect Mindia pitkään Current 93:n välityönä. Sen yksinkertainen ja pelkistetty soundi pettää: riisutun, akutistisen ja haparoivan äänimaailman sisään kätkeytyy jotain suurta. Tällä albumilla David Tibet tuntuu pääsevän lähemmäs gnostilaista, mystistä Kristusta, joka peittyi bändin aiemmassa tuotannossa synkeän thelemistimökän alle ja joka kätkeytyi myöhemmässä tuotannossa ehkäpä liiankin vahvasti meikattujen allegorioiden taakse.

Bubbling under:
Current 93: Of Ruine or Some Blazing Starre (1994)
Nature & Organization: Beauty Reaps the Blood of Solitude (1994)
Current 93: All the Pretty Little Horsies (1996)
Current 93, Michael Cashmore & Christoph Heemann: An Introduction to Suffering (1999)

Harold Budd & Brian Eno + Daniel Lanois: The Pearl (1984)

The Pearl on luultavasti eniten kuuntelemani albumi kautta aikain. Oikeastaan sana ”kuunnella” voi johtaa harhaan: näin eteeristä ambientia on hyvin vaikea kuunnella. Kyse ei ole niinkään musiikista, johon keskitytään tai johon eläydytään, vaan eräänlaisesta äänen luomasta tilasta tai äänitapetista, jonka keskelle kuulija asettuu.

Pidän Brian Enon ambientista kovin paljon sen analogisuuden ja orgaanisuuden vuoksi. Syntetisaattoreilla tehty ambient kuulostaa korvaani yleensä liian hygieeniseltä. Toisaalta monien pianoa käyttävien ambient-tekijöiden nauhoitukset tuntuvat täysin tyhjänpäiväiseltä pimputukselta. Brian Enon tuotannossa on toisin: siinä on varjoja, syvyyttä ja kutkuttavaa hitautta.

Bubbling under:
Harold Budd & Brian Eno ‎– Ambient 2 (The Plateaux Of Mirror) (1980)
Jon Mark: The Standing Stones of Callanish (1988)
Jon Mark: A Sunday in Autumn (1994)

Coil: The Ape of Naples (2005)

Coil yhdistelee musiikissaan elementtejä muun muassa industrialista, ambientista, experimentalista ja noisesta. Erityisesti bändin lopputuotannon ”pehmeämmät” levyt ovat minulle hyvin rakkaita.

Coilin jäsenet olivat varsin kiinnostuneita yhdestä jos toisestakin henkis-maagisesta viritelmästä, mikä vaikutti vahvasti heidän musiikkiinsa. Oma arvostukseni esimerkiksi Aleister Crowleyta kohtaan on lähellä pyöreää nollaa, mutta jokin arvo hänen työllään on ollut, kun hän on kerran onnistunut innoittamaan tällaisen musiikin syntyä. Coilin viimeisiä julkaisuja leimaa vahva eteerinen ja taianomainen tunnelma; en tiedä, missä määrin tämä kertoo jäsenten omasta ”maagisesta työstä”. Näin vain on. Kuunnelkaa hieman The Last Amethyst Deceiveriä ja yrittäkää olla toista mieltä

Ja hei, kas: mähän olen kirjoittanut Coilista jokusen sanan aiemminkin.

Bubbling under:
Coil: Musick To Play In The Dark² (2000)

Guns N’ Roses: Appetite for Destruction (1989)

guns-n-roses-appetite-for-destruction

Tutustuin Guns N’ Rosesin musiikkiin 90-luvun viimeisinä ihanina vuosina. Bändi oli vetäytynyt hiljaiseloon jo vuosia aiemmin grungen ja muiden ironisten, elämäntuskaisten virtausten tieltä. En osaa sanoa, mihin 10-vuotias Heini Guns N’ Rosesissa ihastui – bändin übercoolilla habituksella oli asian kanssa luultavasti jotakin tekemistä. Nykyään yhtye näyttäytyy minulle viimeisenä stadionrockin uskottavana tekijänä – oman lajinsa viimeisenä edustajana, jonka mukana suoraviivainen ja viaton classic rock sairastui ja kuoli.

Ja onhan näiden biisit vaan törkeän hyviä.

Lisää omasta historiastani Guns N’ Rosesin parissa ja pohdintoja bändin musiikista voit lukea täältä, täältä ja täältä.

Bubbling under:
Buckethead: Bucketheadland (1991)
Buckethead: Colma (1998)

Death in June: Rose Clouds of Holocaust (1995)

Kun 8-luokkalainen Heini kuuli ensi kertaa Death in Junen musiikkia, jotain kolahti. Pidän Junen karsitussa, jopa epämusikaalisessa ilmaisussa sen luomista tunnelmista. 90-luvun June-levyt ovat neofolk-klassikkoja, joita leimaa aurinkoinen ja heleä pohjaväre.

Rose Clouds of Holocaust on Death in Junen huipputeos. Jos et ole koskaan kuullut neofolkia etkä tiedä, mitä se edes on, kannattaa kuunnella tämä levy. (Genreen voi toki tutustua myös lukemalla meikäläisen tekstisarjaa aiheesta tai sukeltamalla Looking for Europe -teokseen.)

Jos muuten mietit, onko tää joku natsilevy, suosittelen lämpimästi tutustumaan holocaust-sanan etymologiaan ja merkityksiin.

Bubbling under:
Death in June: But, What Ends When the Symbols Shatter? (1992)

Bobby Beausoleil & The Freedom Orchestra: Lucifer Rising (1980)

Jos Lucifer Risingia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi tuo sana maaginen. Albumi koostuu suurimmaksi osaksi urkuvoittoisesta, hieman progehtavasta, tummasävyisestä rockista, joka luikertaa korvasta sisään ja toisesta ulos kuin käärme.

Albumin tausta on konstikas. Musiikki sävellettiin ja äänitettiin Kenneth Angerin loistavaa Lucifer Rising -lyhytelokuvaa varten (hassua, etten ole koskaan tullut kirjoittaneeksi tästä mestariteoksesta blogiin). Sävellystyön teki Bobby Beausoleil, joka oli 60-luvulla varsin läheisissä väleissä Charles Mansonin kanssa ja joka tuomittiin vuonna 1969 Gary Hinmanin murhasta. Elinkautinen vankilatuomio ei kuitenkaan estänyt Beausoleilin sävellys- ja äänitystyötä.

Lopputuloksena on upea, tunnelmaltaan uskalias ja vaarallinen occult rock -henkinen albumi, joka on parhaimmillaan osana Lucifer Rising -elokuvaa, mutta joka toimii erinomaisesti myös sellaisenaan.

Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows: Dead Lovers’ Sarabande (Face One) (1999)

Voi tytöt ja pojat, kuinka rakastinkaan Sopor Aeternusin musiikkia yläasteikäisenä – erityisesti 90-luvun puolivälin ja lopun albumeita.

Soporin varhaistuotantoa leimaavat perinteiset klassisen musiikin instrumentit sekä kuolemanhalua ja vieraantuneisuutta hehkuvat lyriikat. Myös keskushahmo Anna-Varney Cantodean kokema kehoristiriita on vahvasti läsnä lähes kaikilla albumeilla. Nuorempana kuuntelin Dead Lovers’ Sarabande -albumiparia kirjaimellisesti kuolleen rakastetun elegiana, jossa ensimmäinen levy kertoo rakastajan viimeisistä hetkistä ja hyvästeistä, toinen taas kuoleman jälkeen jatkuvasta elämästä. Sittemmin olen tulkinnut albumeita pikemminkin jäähyväisinä Anna-Varneyn miehiselle olemuspuolelle.

Pidemmät analyysit Soporin musiikista voi lukea täältä: Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows ja minä.

Bubbling under:
Sopor Aeternus & The Ensemble of Shadows: Dead Lovers’ Sarabande (Face Two) (1999)
The Cure: Pornography (1982)

Les Joyaux de la Princesse: In Memoriam P. Henriot 1889-1944 (2004)

In Memoriam P. Henriot on varmaankin tämän listan haastavin albumi. Minulta vei lukemattomia kuuntelukertoja, ennen kuin pääsin käsiksi siihen nerouteen, jonka tämä albumi kätkee sisälleen.

Les Joyaux de la Princessen musiikki koostuu suurelta osin vahvasti muokatuista, esimerkiksi puhetta tai orkestraalista musiikkia sisältävistä ääniraidoista. Näitä raitoja on kerrostettu ja sulatettu yhteen siten, että lopputuloksena on ilmava ja utuinen äänitila.

In Memoriam -albumilla on käytetty runsaasti Ranskan entisen pääministerin Philippe Henriotin puheita. Monet ovat miettineet, liittyykö albumin teemaan jonkinlainen ideologinen viesti. Minua ei kiinnosta. En edes osaa ranskaa niin hyvin, että saisin Henriotin puheesta juuri mitään selvää.

Jos saisin ottaa autiolle saarelle mukaan yhden levyn, se olisi luultavasti tämä.

Bubbling under:
Death In June & Les Joyaux de la Princesse: Östenbräun (1989)
Les Joyaux de la Princesse & Regard Extrême: Die Weiße Rose (1995)

Urfaust: Geist ist Teufel (2003)

Ihmettelikö kukaan, missä kaikki black metal -hommat viipyvät? Tulihan näitä sentään yksi.

Tutustuin Urfaustiin hieman alle parikymppisenä, kun koin monen gootti-neofolk-painotteisen vuoden perästä jälleen vetoa black metaliin. Urfaustin ihanan suttuista äänimaailmaa oli särinän (vrt. Les Joyux de la Princesse) parissa vietettyjen vuosien jälkeen aika helppo lähestyä.

En näihin aikoihin osannut suhtautua black metalin teatraalisiin show-elementteihin kovinkaan myötämielisesti. Urfaustin ilmiannista nämä puuttuvat: poissa ovat corpsemaskit, niittivyöt ja maailmankatsomuksella kyllästetyt sanoitukset. On vain kaksi miestä, rummut ja kitara sekä vino pino keskiyläsaksaksi kirjoitettuja sanoituksia, joiden merkitystä ei tunne kukaan muu kuin bändin jäsenet – ehkä eivät hekään.

Näytebiisin äänenlaatu on mitä on, mutta ei haittaa – nyt on kuitenkin kyse lo-fi black metalista.

Bubbling under:
Funeral Mist: Maranatha (2008)

Valitsin tälle listalle sellaisia albumeita, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen. Jos olisin koonnut listalle kymmenen hyvää levyä, olisi se varmasti näyttänyt toisenlaiselta. Kukin näistä albumeista ovat painaneet jälkensä minuun, muuttaneet minua, opettaneet minulle jotakin.

Toivottavasti listalta löytyi uusia tuttavuuksia mahdollisimman monelle. Kerro toki kommentilla, millaisia fiiliksiä lista tai sen näytepalaset nostattivat!

Kymmenen vuotta scrobblausta

Tässä kuussa tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä, kun perustin tilin Last.fm-palveluun. Koska musiikki on (ollut) omassa arkipäivässäni läsnä huomattavasti voimakkaammin kuin elokuvat, pelit tai kirjallisuus koskaan, ja koska rakastan erilaisten listojen tekemistä, päivittämistä ja ihmettelyä, päätin kirjoittaa ylös muutamia ajatuksia, joita vuosikymmenen aikana karttuneiden statsien selailu herätti.

Kun aloitin last.fm:n käytön, elin ”neofolk-kauteni” jälkimaininkeja. Jostain syystä kuuntelen edelleen tietokoneeltani ennen kaikkea neofolkia. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että last.fm:n listat antavat musiikinkuuntelutottumuksistani melko vääristyneen kuvan – erityisesti black ja doom metal, ambient, taidemusiikki ja muut genret, joita kuuntelen lähinnä vinyyli/CD-formaatissa tai mp3-soittimelta, ovat listoilla vahvasti aliedustettuina. (Mp3-soittimeni ei ole last.fm-yhteensopiva, ja olen alkanut käyttää suoratoistopalveluiden mobiiliapplikaatioita vasta aivan viime aikoina. ”Liikenteessä” kuuntelemani musiikki ei siis näy scrobblaustilastoissani.) Lisäksi on huomattava, että kuuntelen etenkin raskaampaa musiikkia sen verran monipuolisesti, etteivät yksittäiset artistit, kappaleet tai levyt pääse nousemaan listojen kärkiin. Neofolk on ”pieni” genre, ja jos sitä haluaa kuunnella, on valinnanvaraa huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi black metalin kohdalla.

Top Artists -listan kärkikymmenikkö koostuu lähinnä neofolk-bändeistä, mutta myös industrial, experimental ja ambient ovat edustettuina:

1. Buckethead
2. Coil
3. Current 93
4. Death in June
5. The Cure
6. Brian Eno
7. Sol Invictus
8. The Moon Lay Hidden Beneath a Cloud
9. Ulver
10. :Of the Wand & the Moon:

Mikä ei kuulu joukkoon? Brian Eno ei varmaankaan tunne oloaan tässä jengissä kovin kotoisaksi, tuskin myöskään The Cure. Joukon suurin kummajainen on kuitenkin kitaravirtuoosi Buckethead. Bucketheadin sijoitus selittyy osittain jo hänen tuotantonsa tolkuttomalla laajuudella: tähänastiseen uransa aikana hän on julkaissut noin 250 studioalbumia, ja lisää ilmestyy jatkuvasti. Myönnän, että olen kuunnellut näistä albumeista vain noin puolet. On selvää, että näin kovalla julkaisuvauhdilla yksittäisten levyjen laatu ei ole kovin korkea, ja soisin Bucketheadin jo hidastavan tahtia. (Hallintapaneelin luonnoksissa on muhinut jo pitkään teksti, jossa yritän selittää sekä itselleni että lukijoille, miksi ylipäätään pidän Bucketheadista. Saa nähdä, valmistuuko tuo teksti koskaan.)

Neofolk, (black) metal, goottirock ja (dark) ambient ovat minulle hyvin yhteisöllisiä musiikkigenrejä. Tarkoitan tällä sitä, että merkittävä osa tuttavapiiristäni on enemmän tai vähemmän leimautunut edellä mainittujen genrejen kuulijakuntaan. Lisäksi keikkatapahtumat vahvistavat sitä heimoutumisen kokemusta, joka näihin genreihin liittyy. Bucketheadia saan kuitenkin hehkuttaa yksin. Hänen musiikkiinsa liittyy voimakas nostalgialataus, enkä usko että saisin konseptista koppia, jos tutustuisin miehen tuotantoon ensi kertaa nyt.

Kuunnelluimpien bändien ja kappaleiden kärkijoukosta pysyy väkisinkin perillä, nämä listat kun näkyvät automaattisesti profiilin etusivulla. Sen sijaan kuunnelluimpien albumien kärki tuli minulle (osittain) yllätyksenä.

1. Yann Tiersen — Le Fabuleux Destin d’Amélie Poulain
2. :Of the Wand & the Moon: — Sonnenheim
3. Coil — The Ape of Naples
4. Rome — Nera
5. Ulver — Shadows of the Sun
6. Death in June — But, What Ends When the Symbols Shatter?
7. Von Thronstahl — Imperium Internum
8. Nature and Organisation — Beauty Reaps the Blood of Solitude
9. :Of the Wand & the Moon: — Emptiness Emptiness Emptiness
10. Les Joyaux de la Princesse — Aux petits Enfants de France

En uskoakseni ole kuunnellut Yann Tiersenin Amélie-soundtrackia alusta loppuun sitten vuoden 2007, enkä voi mitenkään ymmärtää, kuinka se edelleenkin keikkuu listan ykkösenä. Myös listan toinen sija on yllätys; :Of the Wand and the Moon:in Sonnenheim on hyvä levy, mutten olisi uskonut sen yltävän listalla näin ylös. Ja mitä kummaa, Romen Nera….? En erityisemmin pidä koko levystä. Coilin The Ape of Naples sen sijaan ei yllätä, ei myöskään Ulverin Shadows of the Sun. Ylipäätään albumilistan kärki on melko neofolk-painotteinen, kuten arvata saattoi.

Tapani kuunnella musiikkia on hyvin kappalevetoinen. Etenkin silloin, kun olen liikkeellä mp3-soitin taskussani, en juuri koskaan kuuntele kokonaisia levyjä – en ainakaan silloin, jos todella keskityn musiiikin kuunteluun. Siksi halusin tehdä hieman paremmin selkoa kaikkien aikojen kuunnelluimpien kappaleiden kärkikymmeniköstä. Siivosin listan kärjestä Les Joyaux de la Princessen ja Nature and Organisationin Untitled-sijoitukset, jotka pitävät tosiasiassa sisällään useita eri kappaleita, sekä LJDLP:n ja Regard Extrêmen Weisse Blätter -kollaboraatioraidan, koska sitä ei löydy Youtubesta tai muista vastaavista palveluista. Käydäänpä nämä läpi käänteisessä järjestyksessä.

10. Spiritual Front – No Kisses On The Mouth

Tämän lähemmäs valtavirtapoppia kappaleiden topkympissä ei päästä. Spiritual Frontin No Kisses On The Mouthista liikkuu pariakin eri versiota, joista tämä Armageddon Gigolo’ -albumilla (2006) julkaistu on oma suosikkini. Tässä kappaleessa nähdään jälleen kerran, kuinka omituinen bändi Spiritual Front on: periaatteessa kappale menee hyvinkin tavanomaisesta pop-rock-balladista, mutta kun lyriikoita ja levyn/singlen kantta alkaa tarkastella hieman perusteellisemmin, esille nousee elementtejä, jotka eivät listapoppiin istu.

9. Death in June – Disappear in Every Way

Minun olisi varmaankin kannattanut katkaista lista Nagorny KarabachiinDisappear in Every Wayn sanat ja Youtube-tiedostossa näkyvä levynkansi saattavat olla omiaan herättämään hämmennystä tai jopa pahennusta niissä, joille Death in Junen konsepti, tausta ja maneerit eivät ole tuttuja. Asiaa sen pidemmälti analysoimatta voin kuitenkin vakuuttaa, että kyse ei ole millään tavoin vaarallisesta tai edes poliittisesti epäkorrektista sisällöstä. Google kertonee kiinnostuneille, miksi Douglas-setä pahoitti mielensä niin kovasti, että koki tarpeelliseksi tehdä tällaisen albumin.

Puolisoni – joka ei ole suurikaan neofolkin ystävä – luonnehti taannoin neofolkia ”musiikiksi, joka kuulostaa kuolleelta”. Disappear in Every Wayhyn ja oikeastaan koko All Pigs Must Die -albumiin tämä luonnehdinta sopii erinomaisesti. Kappaleen karkea viehätysvoima luultavasti avautuu ainoastaan niille, jotka jo ennestään tuntevat hyvin Death in Junen tuotannon ja minimalistisen ysärityylin perinpohjaisesti.

8. Einstürzende Neubauten – Nagorny Karabach

Meinaan nykyään unohtaa, kuinka tavattoman tärkeä bändi Einstürzende Neubauten oli minulle vielä viime vuosikymmenellä. Paradoksaalista kyllä, etääntymiseni bändistä juontaa juurensa niihin kahteen livekeikkaan, joita olen päässyt todistamaan. Kyse ei ole siitä, että keikat olisivat olleet huonoja – päin vastoin: keikkojen myötä tajusin, mitä kaikkea jää huomaamatta, kun Neubautenia kuunnellaan kotiolosuhteissa. Livenä Neubauten on kokovartaloelämys. Bändin itse rakentamien, erikoisten soittimien (”soittimien”) tarkastelu ja niiden mekaniikan oivaltaminen on yhtä tärkeää kuin se, millainen ääni vempaimista kuuluu. Tästä alkaa saada hajua vain silloin, kun bändin näkee keikalla. Tulkaa taas Suomeen, Neubauten! Viime kerrasta on jo vuosia.

Nagorny Karabach on Neubatenia helpoimmasta päästä. Katupora on jätetty studion ulkopuolelle, ja jopa rytmisoittimet ovat varsin kuulijaystävällisiä. Musiikkivideosta voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä bändi näyttää keikalla.

7. Nature and Organisation – Wicker Man Song

Sain viime kesänä kuulla eräissä juhlissa upean kohteliaisuuden: muistutan kuulemma Rose McDowallia, joka laulaa tässä kappaleessa. Ihana Rose on tehnyt yhteistyötä monien tässäkin postauksessa mainittujen/mainittavien bändien kanssa: Current 93, Coil, Death in June. On oikeus ja kohtuus, että hänkin on päässyt eniten kuunneltujen biisien topkymppiin.

Nature and Organisation on eräänlainen neofolkin pieni suuri bändi. Se tunnetaan ennen kaikkea Current 93:n kitaristin eli Michael Cashmoren sooloprojektina. On sinänsä sääli, että Nature and Organisation elää edelleen C93:n varjossa – etenkin siksi, että bändin tuotanto on keskimäärin huomattavasti tasokkaampaa kuin C93:n. (Let’s face it: niin ihana bändi kuin C93 onkin, on bändin nimen alla julkaistu myös paljon päätöntä häröilyä ja tylsää ininää.) Kukin voi keskenään sitten miettiä, kuinka suuri Cashmoren (ja häntä ennen Douglas P:n) panos on Current 93:n sävellystyöhön ollut.

Wicker Man Song on lainattu The Wicker Man -kauhuklassikosta, ja se tunnetaan myös nimellä Willow’s Song. Kohtaus, jossa Britt Eklandin esittämä Willow laulaa kappaleen, on kaikessa hämmentävyydessään vaikuttava.

6. :Of the Wand and the Moon: – My Devotion Will Never Fade

Tämä kappale menee nykyään suoraan guilty pleasure -laariin. En viittaa nyt :OTWATM:in musiikkiin yleisesti, vaan ainoastaan tähän nimenomaiseen raitaan. Nuorempana pidin My Devotion Will Never Fadea kauniina ja vilpittömänä kappaleena. Nykyään biisin lyriikka kuulostaa lapselliselta, yltiöromanttiselta ja yliampuvalta. :OTWATM:illa on paljon parempiakin biisejä.

5. Triarii – Heaven and Hell

Myös tämä menee sukkana guilty pleasure -osastoon. Triarii on superöveriä, mahtipontista ja yliampuvaa. Jos Triarii olisi elokuva, se olisi Iron Sky ilman scifielementtejä. Muistan elävästi, miten hyvä olo minulla oli, kun kuulin Pièce héroïque -albumin ensimmäistä kertaa – se oli kuin huumetta. Kuuntelin Heaven and Helliä kymmeniä ja kymmeniä kertoja repeatilla, kunnes osasin ulkoa kappaleen pienimmätkin detaljit. Ei muuta sanottavaa. Kuunnelkoon ken uskaltaa!

4. Death in June & Les Joyaux de la Princesse – Östenmarsch

Tämän kappaleen olen linkittänyt blogiin aiemminkin. Östenmarsch oli ennen last.fm-aikaa minulle pelkkä suuri kysymysmerkki; tietokoneeni musiikkikansioon oli eksynyt outo kappale, jonka tiedostonimessä mainittiin Death in Junen nimi eikä juuri muuta. Tunnistin kappaleesta Douglas P:n äänen, mutta muutoin se ei muistuttanut vähääkään Death in Junen muuta tuotantoa. Myöhemmin kappaleen tausta alkoi valjeta – kyse oli Death in Junen ja Les Joyaux de la Princessen Östenbräun-kollaboraatioalbumilla julkaistusta kappaleesta. Siitä se sitten hiljalleen alkoi: ihastukseni Les Joyaux de la Princesseen.

Monen korvaan Östenmarsch kuulostaa varmaankin karmealta syntikkapuurolta, jossa on nolo new age -viba. Minusta se on kaikessa nuhjuisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan kaunis. Myös lyyrisesti kappale on kiinnostava – tai niin ainakin luulisin: olen kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä ymmälläni Östenmarschin sanoitusten suhteen.

3. Current 93 – Calling for the Vanished Faces II

Current 93 on tehnyt tästä kappaleesta useamman version; ylle on upotettu se, johon alun perin tutustuin ja ihastuin (eli All the Pretty Little Horsies -albumilla julkaistu versio). Nyttemmin olen alkanut tosin pitää enemmän An Introduction to Suffering -levyllä julkaistusta versiosta, joka on tätä varhaisempaa versiota reippaampi ja särmikkäämpi. En ole erityisen ihastunut David Tibetin spoken word -vaikutteiseen ilmaisuun, mutta tässä kappaleessa hän todella loistaa. Kappaleessa kiteytyy se uniikki ilon ja kivun yhdistelmä, joka tekee Current 93:sta kiinnostavan yhtyeen.

2. Von Thronstahl – Brechen muss der Schwarze Bann

Eräs ystäväni kertoi vuosia sitten jättäneensä Brechen muss der Schwarze Bannin soimaan repeatilla unimusiikiksi monena yönä peräkkäin. Ilmeisesti kappale rauhoitti häntä. Olin tuolloin tullut jo hyvin tutuiksi Von Thronstahlin koko (siihenastisen) tuotannon kanssa, eikä tämä kappale ollut erottunut joukosta hyvässä tai pahassa. Päätin kuitenkin tutustua biisiin paremmin – ja aloin hiljalleen ymmärtää, miksi ystäväni piti siitä niin paljon.

Brechen muss der Schwarze Bann kuulostaa Von Thronstahlin särmikkäämpien ja kovaäänisempien levyjen jälkeen vaisulta, eikä siihen kaiken mökän keskellä tule kiinnittäneeksi erityistä huomiota. Kappale ei olekaan musiikillisesti järin kiinnostava. Itse olen ihastunut ennen kaikkea sen jäätävään, unenomaiseen tunnelmaan. Pidän nimenomaan kappaleen alkuperäisestä, vuonna 2002 julkaistusta versiosta. Vuoden 2010 versio on minun makuuni liian tuotettu ja sliipattu. (En ylipäätään ole järin ihastunut Von Thronstahlin skarpeilla soundeilla nauhoitettuihin huu-haa-hee-uusintaversioihin vanhoista kappaleista. Poikkeuksena täytyy mainita Joy Division -cover Dressed in Black Uniforms, joka on mielestäni paljon parempi kuin Von Thronstahlin aiempi versio tai Joy Divisionin alkuperäisversio.)

1. Coil – Batwings (A Limnal Hymn)

”Kuuntele sitten koko biisi, älä pelkästään alkua”, ystäväni vannotti lähettäessään Batwingsin minulle Messenger-keskustelussa noin kymmenen vuotta sitten. ”Se ei ole pelkkää piipitystä alusta loppuun.”

Batwings oli ensimmäinen Coilin kappale, johon ihastuin, ja pidän sitä edelleen yhtenä bändin kauneimmista teoksista. Miellyin kappaleeseen niin paljon, että ompelin lukioikäisenä koululaukkuni kylkeen itse askarrellun plakaatin, johon oli kirjoitettu kappaleen avaava sitaatti: The Key to Joy is Disobedience. (En tuolloin tiennyt, että sitaatti oli lainattu Aleister Crowleylta, ja vaikka olisin tiennytkin, tuskin asia olisi minua häirinnyt.) Vietin tuolloin paljon valveaikaa öisin, ja siksi assosioin Batwingsin keskikesän valoisiin, lämpimiin ja yksinäisiin öihin sekä termospullossa jo hieman väljähtyneen kahvin tuoksuun.

On hämmentävää, kuinka näinkin yksinkertaisista elementeistä – parista ärsyttävästä ääniefektistä, neljästä kökköcasiosävelestä ja John Balancen spoken word -vokaaleista – on saatu aikaan näin maaginen kappale. Myös alkemistista kuvastoa sivuavan lyriikkansa puolesta kappale kuuluu Coilin ehdottomaan parhaimmistoon. Batwings on paljon enemmän kuin outojen elementtiensä summa – a wideness opening and closing to keep the darkness sealed within.

Neofolk-poimintoja, osa 4: Pohjoismaat, muruja ja keikoista

Viimeinen maanantai neofolkin parissa! Postaussarjan edelliset osat löytyvät täältä: Neofolk-poimintoja, osa 1: Alkeet ja Iso-Britannia, Osa 2: Saksankielinen kulttuurialue, Osa 3: Ranska ja Italia.

Pohjoismaat ja siivu Saksaa

Viime viikolla päädyttiin Ordo Rosarius Equilibrion matkassa Ruotsiin … josta ei sitten OREn lisäksi juuri kiinnostavaa neofolkia löydy. ORElta täytyy vinkata Satyriasiksen lisäksi toinenkin yhteistyöjulkaisu. Bändi yhdisti taannoin voimansa Triarii-nimisen, saksalaisen neoklasaribändin kanssa. Syntyi Three Hours -albumi (2009), jonka tekijäksi mainitaan kollaboraatioprojekti TriORE. Albumilta kannattaa tsekata ainakin After Summer We Fall -kappale.

Levy kuulostaa selvästi enemmän Triariilta kuin ORE:lta. Triarii on leimallisen yliampuva ja teatraalinen yhtye: äänimaailma täyttyy jatkuvasti mahtipontisesta, sinfonisesta pauhusta. Moni pitää Triariita ylilyövässä, kotikutoisessa orkestraalisuudessaan tahattoman koomisena bändinä. Triariista pitäminen vaatiikin tiettyä Iron Sky -henkeä. Vaikka Triariilla ei äänimaailman puolesta ole oikeastaan mitään tekemistä neofolkin kanssa, en malta olla suosittelematta siltä yhtä kappaletta. Lukioikäisenä kuuntelin ensimmäisellä täyspitkällä julkaisua Heaven and Hell -kappaletta repeatilla varmaankin useamman päivän putkeen. Enää en yhtä montaa repeatia jaksa, mutta kyllä tästä hyvä mieli edelleen tulee.

Pohjoismaisesta neofolkista puhuttaessa on tietenkin mainittava myös tanskalainen :Of the Wand and the Moon:, jonka Kim Larsen perusti vuonna 1999. Elementit ovat suunnilleen samat kuin Death in Junessa: mies, kitara ja satunnaisia rumpuja – ja jos oikein villeiksi ruvetaan, harmonikkaa, urkuja tai jopa jousisoittimia. OTWATM on hämmentävän monotoninen bändi. Kaikki kappaleet ja levyt kuulostavat periaatteessa samalta – tai näin ainakin minulle on kerrottu (itse olen sovituksellisille seikoille melko kuuro, joten en uskalla sanoa asiaan juuta tai jaata). Kaiken logiikan mukaan OTWATM:in pitäisi olla maailman tylsin bändi, mutta jokin tässä konseptissa jaksaa kiinnostaa levy toisensa jälkeen. Albumeista suosittelen ensi sijassa :Emptiness:Emptiness:Emptiness:-levyä (2001) ja siltä kappaleita My Devotion will Never Fade ja Here’s to Misery (A Toast).

Muruja: Luxemburg, Yhdysvallat

Myös pikkuisessa Luxemburgissa tehdään neofolkia. Vuonna 2005 perustettua Romea kehutaan usein hyvistä soundeista, mutta moititaan taas persoonattomasta ja tylsästä ”sisällöstä”. Henkilökohtaisesti pidän Romea yhtenä tärkeimmistä kolmannen aallon neofolk-bändeistä. Yhtye on ollut kymmenvuotisen uransa ajan varsin tuottelias, joskaan aivan jokainen julkaisu ei ole osunut napakymppin. Suosittelen Romelta Die Aesthetik der Herrscaftsfreiheit -levyn ekaa osaa ja siltä kappaleita To Teach Obedience ja The Spanish Drummer.

Neofolk on leimallisen eurooppalainen genre: eurooppalainen kulttuuri- ja muukin historia, luonto, mytologiat ja riimut ovat tärkeässä osassa sekä lyriikoissa että visuaalisessa ilmeessä. Neofolkia tehdään Euroopan ulkopuolella vain vähän, mutta tehdään kuitenkin. Tärkein ei-eurooppalainen neofolk-bändi on ehdottomasti yhdysvaltalainen Blood Axis, joka lukeutuu ikänsä puolesta neofolkin ensimmäiseen aaltoon. Pitkästä iästään huolimatta bändi on julkaissut vain kolme albumia. Yhtyeen nokkamiehenä hyörii muuan Michael Moynihan, joka pitää itsensä kiireisenä kirjallisen alan töillä. Suomessa hänet tunnetaan erityisesti black metalia käsittelevän Kaaoksen ruhtinaat -teoksen kirjoittajana. – Blood Axisilta suosittelen erityisesti albumia Born Again (2010, levyä ei löydy Youtubesta kokonaisena möhkäleenä) ja Song of the Comrade -raitaa.

No mites Suomi?

Myös Suomessa on tehty ja tehdään yhä neofolkia, joskaan genren perinteet eivät täällä ole läheskään yhtä vahvat kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa tai Saksassa. Vuonna 1996 perustettu Tenhi lienee monelle neofolkiin perehtymättömällekin tuttu. On tulkinnanvaraista, että onko Tenhi neofolkia vai tavallista, etuliitteetöntä pop-folkia – omana mielipiteenäni voin sanoa, että kyllä se neofolkia on. Perustelen: Tenhiä julkaisee neofolk-lafka Aurbach Tonträger, ja bändi on soittanut monien ulkomaisten neofolk-bändien kanssa. Lisäksi bändin tuotanto myös kuulostaa aika lailla siltä, miltä neofolk-bändit usein kuulostavat. Tenhiltä kannattaa kuunnella ainakin vuonna 2002 julkaistu Väre ja siltä raita Jäljen.

Toinen kotimainen neofolk-suosikkini on yhden miehen bändi Pyhä Kuolema, joka on ollut pari vuotta kovasti nousussa. Yhtye soittaa neofolkia yksinkertaisimmillaan: on mies ja kitara, ei juuri muuta. Bändin puuhamiehen lauluääni ääni on kuitenkin sen verran vahva ja persoonallinen, että ero muihin mies ja kitara -bändeihin on selvä. Pyhän Kuoleman soundi tuo mieleen erityisesti Orplidin tuotannon – ei vähiten laulajan syvän ja sävykkään äänen vuoksi. Suosittelen bändiltä erityisesti Saavun vaikken kulkisi -debyyttialbumia (2011) ja kappaletta Nuori Maa.

Pyhän Kuoleman kohdalla erityistä huomiota kannattaa kiinnittää biisien teksteihin; osa bändin lyriikoista on tavattoman oivaltavia ja kauniita (esim. Nuori maa, Avaruusmies ja helvetinmies ja Tanssi vainajille). Suomalainen laululyriikka onnistuu aika harvoin paitsi punoutumaan luontevaksi osaksi musiikkia, myös ilmaisemaan kiinnostavia ajatuksia. Pyhän Kuoleman kappaleissa molemmat seikat toteutuvat.

Pyhä Kuolema syntyi muutamia vuosia sitten Tuhat kuolemaa sekunnissa -nimisen duon jäänteistä. Vaikka TKS taidetaan nykyään tuntea lähinnä Pyhän Kuoleman edeltäjänä, tahdon linkittää myös heiltä yhden irtoraidan. Vihaisen laulun lyriikka tiivistää jotain hyvin oleellista neofolkin ja sen tekijöiden sielunelämästä: Taidamme ollakin vain raskasmielisiä / turhankin vihaisia nuoria miehiä.

Sivareita, gootteja ja keskikaljahevareita: live-neofolk Suomessa

Suomen neofolk-keikkatarjonta oli melkoista namua vuosina 2008–2012. Näinä vuosina olen päässyt todistamaan Suomessa kaikki kolme brittiklassikkoa (Death in June, Current 93 ja Sol Invictus). Spiritual Front on käynyt täällä ainakin kahdesti (tosin se vuonna 2011 nähty, Death in Junea lämpännyt ruotsinlaivadisko on karmeimpia keikkoja, joilla olen ollut). Ordo Rosarius Equilibrio: nähty Lumouksessa pari vuotta sitten. :Of the Wand and the Moon:: Helsingissä, olikohan vuosi 2011? Blood Axis: Kuudennella linjalla, muistaakseni vuonna 2012. Tenhin näin vuonna 2008 Gloriassa, sen jälkeen bändi ei ole Suomessa soittanut (enkä tuota Glorian keikan fiaskoa todistaneena yhtään ihmettele, miksi. Bändissä ei ollut mitään vikaa, yleisössä sitten sitäkin enemmän.).

Äärimetallikeikkojen järjestäjänä kunnostautunut Kold Reso Kvlt, tuttujen kesken KRK, järjesti melko ahkerasti neofolk-keikkoja, kunnes lakkasi olemasta  vuonna 2013. Sen epävirallinen manttelinperijä Åbo Deadbangers ei ole jatkanut neofolk-keikkojen järjestämistä. Onneksi Kuolleen musiikin yhdistys heräsi vuosikausien hiljaisuuden jälkeen henkiin, mutta sekään ei neofolkin ystävää ole juuri lämmittänyt: KMY on profiloitunut ennen kaikkea industrial-livemusiiikin (Karjalan Sissit!!) maahantuojana, eikä revenanttiyhdistys ole toistaiseksi järjestänyt neofolk-keikkoja.

Jäljelle jää tamperelainen goottifestari Lumous, joka on silloin tällöin napannut ohjelmistoonsa myös neofolkia: tällä vuosikymmenenä Lumouksessa on päästy todistamaan ainakin Spiritual Frontia ja Ordo Rosarius Equilibriota. Lumous on kaikin puolin mukava tapahtuma, jonka ohjelmistoa syynään vuosi toisensa jälkeen suurella mielenkiinnolla. Neofolk-näkökulmasta festarin ongelmana on kuitenkin se, että genre nähdään eräänlaisena goottimusiikin alajaokkeena. Jos tietty neofolk-bändi ei herätä mielenkiintoa Suomen goottiskenessä, ei sitä Lumoukseen huolita. Tätä ei tule ottaa moitteena Lumousta kohtaan, kysehän on silkasta realiteetteihin mukautumisesta. Ilman kohderyhmäajattelua festivaali on hyvin pian entinen festivaali.

Neofolkin asema on siis suomalaisen keikkakulttuurin puitteissa jossakin goottikuvioiden ja black metal -skenen välimaastossa. Oikeastaan neofolk on hyvinkin laajassa mielessä eräänlainen risteyskohta: erilaisiin alakulttuureihin ja ideologihin profiloituvat ihmiset voivat nauttia yhdessä hyvästä musiikista. Neofolk-keikat vetävät blackmetallisteja Lumoukseen ja gootteja hevareiden järjestämiin tapahtumiin. Olen joskus kuullut loxeihin ja PVC:hen somistautuneiden goottitytyjen nyrpistelleen Lumoukseen änkevien hevareiden keskikaljankatkulle, mutta muutoin fiilis neofolk-keikoilla on yleisön monenkirjavuudesta huolimatta yleensä hyvä.

Forsetia ja The Moon Lay Hidden Beneath a Cloudia on keikalle turha toivoa, koska bändit eivät ole enää aktiivisia. Sen sijaan kaikki muut tässä tekstisarjassa mainitsemani bändit, jotka eivät Suomessa ole vielä keikkailleet – Der Blutharsch, Orplid, Dernière Volonté, Ordo Equitum Solis, Ianva, Rome, Triarii/TriORE, – ovat edelleen tiettävästi aktiivisia. Koska Suomen neofolk-järkkäily on KRK:n hiljentymisen jälkeen pitkälti jäänyt Lumouksen harteille, veikkaisin, että seuraavaksi Suomessa päästään näkemään joko Dernière Volonté tai Rome – juuri näille bändeille kun tuntuisi olevan kysyntää Suomi-goottien keskuudessa. Jää nähtäväksi, toivotaan parasta.

Neofolk-poiminnat päättyvät tältä erää tähän. Kiitos lukijoille – hallintapaneelin uumenista näen, että neofolk-jutut ovat herättäneet kiinnostusta enemmän kuin Lyhdyn tekstit keskimäärin.

Jäikö jokin erinomainen neofolk-bändi tai -julkaisu mielestäsi mainitsematta? Muita ajatuksia? Avautukaa toki blogin kommenttikenttään.

Muut osat:

Neofolk-poimintoja, osa 3: Ranska ja Italia

Alkuun teaseri: tämä teksti sisältää maininnan bändistä, jonka diskografiaan kuuluu maailman paras albumi. Voitte miettiä, mitä tarkoitan. Suunnitelmissani on ollut jo pitkään kirjoittaa kyseisen albumin ylistykseksi oma postauksensa – ja kun tämä on nyt sanottu ääneen, on minun ryhdyttävä luonnostelemaan tuota tekstiä. Palataan asiaan syksymmällä.

Blogissa on mennäviikkoina paneuduttu jo Ison-Britannian ja saksankielisen kulttuurialueen neofolkiin. Nyt on vuorossa romaaninen kielialue, käytännössä Ranska ja Italia. Jostain syystä Espanjassa ja Portugalissa ei ole innostuttu genrestä; mieleeni ei tule äkkiseltään yhtäkään näistä maista ponnistavaa neofolk-bändiä. Kertokaa te, jotka olette minua viisaampia: olenko missannut jotakin?

Ranskassa neofolk liukuu tyypillisesti neoklassisen suuntaa. Ero saksalaisiin ja englantilaisiin bändeihin on melkoinen: akustista kitaraa ei kuulla kuin satunnaisesti, ja koneellisesti tuotetut äänet dominoivat soundimaailmaa. Yhteistä etenkin itävaltalaisbändien kanssa on martial industrial -vaikutteiden runsas määrä ja terhakas rumpujen käyttö.

derniere volonte
Geoffrey D. / Dernière Volonté

Merkittävin ranskalainen neofolk-bändi on vuonna 1995 perustettu yhden miehen orkesteri Dernière Volonté, jonka tuotanto on rikas ja monipuolinen. Bändin varhaisimpien julkaisujen äänimaailmaa leimaavat vahvat dark ambient -vaikutteet. Tältä kaudelta voin suositella erityisesti Commémoration-kokoelmaa, joka julkaistiin vasta vuonna 2004 mutta jonka materiaali on peräisin pääosin vuosituhannen vaihteen tienoilta. Kokoelman yksittäisistä kappaleista nostan esille Les Armes du Tempsin.

Dernière Volontén tärkein yksittäinen levy lienee Les Blessures De l’Ombre (2003). Jos bändiltä pitäisi suositella vain yhtä levyä, olisi se tämä. Tällä levyllä dark ambient -fiilistelyt unohdettiin ja siirryttiin selvästi keveämpään, neoklassisvetoiseen ilmaisuun. Minulle Les Blessures De l’Ombre on talvilevy: erityisesti Souvenirs de Demain -kappale kiteyttää hyvin aurinkoisille helmikuun pakkaspäiville ominaisen, seesteisen fiiliksen. Myös levyn nimikappaleen tunnelma on eteerisyydessään upea.

Bändin myöhempi tuotanto on tunnelmaltaan kevyempää, jopa tanssittavaa. Neoklasarivaikutteista on siirrytty military popin ja jopa syntikkapopin suuntaan. Taas voidaan aivan oikeutetusti kysyä, miksi ihmeessä tätä pitäisi kutsua neofolkiksi, kun musiikissa ei ole edes nimeksi folk-elementtejä. Oma suosikkini bändin myöhemmistä julkaisuista on Mon Meilleur Enemi (2012), jonka kuuntelin jo ilmestymisvuonna puhki. Erityisesti Loin du Brouillard -raita on todella vetävä. Se on tuossa alla. Mahtava biisi. Kuunnelkaa.

Samaan hengenvetoon täytyy mainita tunnelmaltaan hieman tummasävyisempi L’Appel, joka on julkaistu ainoastaan parilla kokoelmalevyllä. Ja kyllä, myös ennen Mon Meilleur Enemiä ilmestyneet Devant le Miroir (2006) ja Immortel (2010) ovat todella hyviä levyjä. – Ei tarvinne erikseen sanoa, että Dernière Volonté on ollut parin viime vuoden ajan selvästi eniten kuuntelemani neofolk-bändi.

Tässä yhteydessä on paikallaan mainita eräästä toisestakin ranskalaisbändistä. Vuonna 1986 toimintansa aloittanut Les Joyaux de la Princesse edustaa lajityypin puolesta pikemminkin dark ambientia ja industrialia, ei niinkään neofolkia. Bändi on kuitenkin kuvastonsa ja yhteystyökuvioidensa myötä hyvin lähellä neofolkia, joten käsitellään sitäkin lyhyesti.

LJDLP
Erik Konofal / Les Joyaux de la Princesse

Yhden miehen orkesteri Les Joyaux de la Princesse on tehnyt kaksi merkittävää kollaboraatiojulkaisua tunnettujen neofolk-bändien kanssa. Death in Junen kanssa toteutettu, eteerinen Östenbräun (1989) oli oma ensikosketukseni LJDLP:n musiikkiin. Valtavirtaiseen musiikkiin leimautuneet pitävät sen äänimaailmaa varmasti hattaraisena, keinotekoisena ja halpana. Östenbraünissa välttämättömyydestä on tehty hyve: rosoinen ja ”ohut” äänen pinta kuuluu kokonaisuuteen. (Sama ajatus pätee esimerkiksi moniin black metal -klassikoihin, joiden tuhnuisuus saa herkemmät kuulijat oksentamaan.) – Östenbräunia ei taida löytyä kokonaisuudessaan Youtubesta, mutta Östenmarsch-kappaleen kuuntelemalla saa aika hyvän käsityksen levyn luonteesta.

Bändin toinen merkittävä neofolk-kollaboraatio on Blood Axisin (josta lisää juttua myöhemmin) kanssa tehty Absinthe – La Folie Verte -albumi (2002). Levy on, kuten nimikin kertoo, omistettu vihreäksi keijuksi kutsutulle juomalle eli absintille, joka nautti vielä tänäkin päivänä jokseenkin kyseenalaista mainetta. Absinttitouhuja nuorempana jonkin verran harrastaneena voin kertoa, että albumin tunnelma kuvaa juoman esiin manaamia fiiliksiä varsin hyvin. Maistiaiseksi suosittelen raitaa Minutes d’Absinthe.

oes
Deraclamo & Leithana / Ordo Equitum Solis

Italialais-ranskalainen Ordo Equitum Solis kuuluu ikänsä puolesta neofolkin ensimmäiseen aaltoon: bändi perustettiin jo 80-luvun lopulla ja julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 1990. OES ehti tehdä puolen tusinaa erinomaista albumia ennen kuin hajosi vuonna 2001. Pitkän hiljaiselon jälkeen bändi kokosi rivinsä vuonna 2010 ja on tehnyt sen jälkeen levynkin. Valitettavasti reunionin jälkeen julkaistu Killing Time, Killing Love (2013) on bändin kehnoin albumi.

Koska Ordo Equitum Solisin lyriikoissa käytetään paljon latinaa ja italiaa, luulin bändiä pitkään läpeensä italialaiseksi. Tosiasiassa laulaja Leithana on ranskalainen. Kuten moniin Death in Junen julkaisuihin ja vaikkapa Forsetin Jenzigiin, minulla on voimakas tunneside lähes kaikkiin Ordo Equitum Solisin albumeihin. Assosioin bändin musiikin ennen kaikkea kevääseen.

Youtubesta ei valitettavasti löydy Ordo Equitum Solisin levykokonaisuuksia, joten joudutte tyytymään irtoraitoihin. Ensikosketukseni bändin musiikkiin sain neofolkin historiaa esittelevän Looking For Europe -kokoelmalevyn (2005) kautta. Kyseiselle kokoelmalle oli valittu Playing with Fire -kappale vuonna 1994 julkaistulta Paraskénia-albumilta.

Toinen OES-lempparini, De Fortuna, on peräisin debyyttilevy Solstitii Temporis Sensvsilta. De Fortunasta on julkaistu Paraskénialla riehakkaampi, minun mielestäni parempi versio, mutta sitä ei näytä löytyvän Youtubesta.

ianva
Ianva

Vuonna 2003 perustettu, neofolkin kolmanteen aaltoon lukeutuva italialainen Ianva kuuluu niihin bändeihin, joita tunnetaan Suomessa niin huonosti että hävettää. Olen saanut sen käsityksen, että bändi ei ylipäätään nauti kovinkaan suurta tunnettuutta missään Italian rajojen ulkopuolella.

Neofolkissa asiat on lupa tehdä tuhnuisilla soundeilla ja ilman minkäänlaista virtuositeettia. Tarvitaan vain mies ja kitara, ja ehkä perkussiot tai jokin kone, jonka nappia voi keikalla vääntää. Ianva on valinnut toisen tien. Se soittaa musiikkiaan huolella, taitavasti ja isolla joukolla. Jäseniä bändissä on lähes kymmenisen, joista laulajia kaksi.

Sekä Ianvan musiikissa että levyjen visuaalisessa ilmeessä on voimakas nostalginen sävy. Äänimaailmaa ja lyriikoita leimaa ennen kaikkea italialaisuus. Luonnehdinta kuulostaa epämääräiseltä, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan, kun kuuntelette Ianvaa ja vertaatte sitä vaikkapa Spiritual Frontiin, josta lisää alempana. Lyriikoissa käsitellään Italian historiaa ja tunnettuja italialaisia henkilöitä, muun muassa Gabriele d’Annunziota, Pier Paolo Pasolinia (josta myös Coil on tehnyt erinomaisen kappaleen) ja elokuvanäyttelijä Luisa Feridaa.

Suosikkini Ianvalta on Luisa Feridasta kertova kappale. Sen jälkeen kannattaa tsekata bändin versio Jaqcues Brelin Amsterdamista. Jos minulta kysytään, Ianvan versio pesee alkuperäisen mennen tullen.

Italialaisista neofolk-orkestereista puhuttaessa ei saa ohittaa mainittua Spiritual Frontia, jonka Simone ”Hellvis” Salvatori perusti vuonna 1999. Spiritual Front tunnetaan nykyään lähinnä goottien söpönä ja menevänä neofolk-lellikkinä, mutta kun katsoo vähän tarkemmin, huomaa, että bändin tuotantoon mahtuu myös toisenlaista materiaalia. Koin itse hurjan Spiritual Front -sekoamisen melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten, kun sain käsiini bändin Nihilist-EP:n ja Ordo Rosarius Equilibrion kanssa tehdyn Satyriasis-splitin (terveisiä vaan sinne Torn… eiku eh, siis Jyväskylään!). Hullaannuin Spiritual Frontiin samalla raivolla kuin Death in Juneen pari vuotta aikaisemmin.

spiritual front simone
Simone Salvatori / Spiritual Front

Bändin varhaistuotannoissa on miellyttävää rosoisuutta ja nahkeutta. Suosittelen tsekkaamaan erityisesti vuonna 1999 julkaistun Songs for the Will -debyyttialbumin (1999) ja sen The Devourment of Will -raidan. Kyseinen kappale on tavallaan SF:n lyyrinen huipentuma. Nimestään huolimatta Spiritual Front pysyttelee hyvin kaukana henkisistä aiheista – tätä kappaletta lukuun ottamatta (We will taste the death / And in the death the conquest of the will). Kannattaa kuunnella myös Open Wounds -albumilla (2013) julkaistu uusintaversio. (Mä muuten luulin pitkään, että Songs for the Willin kansi esittää jättimäistä ruusua ja ihmisen torsoa. Tajusin vasta noin vuosi sitten, että torsoksi luulemani möhkäle onkin pehmopupu.)

Seuraava täyspitkä Nihilist Cocktails for Calypso Inferno (2001) toimii paperilla paremmin kuin käytännössä, mutta mahtuupa sillekin muutama erinomainen kappale: moneen otteeseen kierrätetty Soulgambler (Calypso Inferno -versiota ei valitettavasti löydy Youtubesta, itkunyyh!) sekä We Could Fail Again.

Oma suosikkini bändiltä on Nihilist-EP (2003), joka uhkaavasta nimestään huolimatta sisältää lähinnä hyvin perinteisiä, popahtavia rakkaus(tai ”rakkaus”)lauluja. Tällä levyllä bändin työkaluihin ilmestyi uusia elementtejä, jotka tekivät konseptista kahteen aiempaan levyyn verrattuna huomattavasti helpomman lähestyä: piano ja jousisoittimet. Toinen keskeinen muutos liittyy Salvatorin äänenkäyttöön. Aiemmilla levyillä on tyydytty lähinnä spoken word -tyyppiseen ilmaisuun, Nihilistillä sen sijaan aletaan laulaa. Hyvä niin, sillä Salvatorilla on syvä ja lennokas lauluääni:

Bändi nousi ”suuren yleisön” tietoisuuteen vasta vuonna 2007 Armageddon Gigolo’ -albumin julkaisun myötä. Selitys suosion kasvulle taitaa löytyä lähinnä kaikkien maailman Tampereiden suunnalta: Armageddon Gigolo’n myötä gootit löysivät Spiritual Frontin. (Minun mielestäni Armageddon Gigolo’ on parin vanhan kappaleen uusintaversioita lukuun ottamatta suorastaan surkea levy, joten eipä siitä enempää.) Uudemmista levyistä suosittelen Roma Rotten Casinoa (2010), jonka kappaleet ovat hyvin meneviä – vai mitä sanotte tästä?

Joku ehkä ihmettelee, miksi ”henkiseksi etulinjaksi” itseään nimittävä bändi viljelee nimistössään niin runsaasti viittauksia nihilismiin. Bändi jopa luonnehtii musiikkiaan sanoilla ”Nihilist Suicide Pop”. Eikö tämä ole jossakin määrin ristiriidassa kaikenlaisen henkisyyden kanssa? Niinhän sitä luulisi, mutta eipä tämä lopulta tee kummoistakaan solmua bändin konseptiin. Henkilökohtaisesti minun on erittäin vaikea nähdä Spiritual Frontin musiikissa mitään henkistä sen enempää kuin nihilististäkään. Jostain syystä tätä Nihilist Suicide -leimaa halutaan silti roikottaa mukana. Tosiasiassa osuvampi nimitys bändin musiikille olisi vaikkapa ”Hedonist Saliva Pop”. Paradoksaalistahan tämä on: monille neofolk-bändeille on ominaista kiinnostus erinäisiä henkisyyden piiriin laskettavia ilmiöitä kohtaan, ja sitten Spiritual Front -nimen takaa löytyykin vain muodokkaita pop-balladeja, vapaamielistä seksuaalisuutta ja litrakaupalla salivaa. Ei se bändiä pahenna, mutta nimen perusteella voisi odottaa jotain muuta.

Kuten jo mainitsin, tutustuin Spiritual Frontiin ruotsalaisen Ordo Rosarius Equilibrion kanssa tehdyn Satyriasis – Somewhere Between Equilibrium And Nihilism -splitin (2005) myötä. Eräs kaverini on todennut, että Satyriasis on parasta, mitä kumpikaan bändi on koskaan tehnyt. Ainakin OREn osalta tähän on helppo yhtyä. Spiritual Front ei tosin tehnyt splitiä varten juuri lainkaan uutta materiaalia, vaan lähinnä kierrätti levylle Nihilist-EP:llä julkaistuja biisejä.

OREa ja Spiritual Frontia yhdistää yletön erotiikan ja seksuaalisuuden korostaminen, jota mikään muu neofolk-bändi ei harrasta ainakaan samassa mittakaavassa. Tämä elementti nousee hallitsevaksi erityisesti OREn Satyriasis-biiseillä, josta esimerkkinä olkoon alle upotettu Three is an Orgy, Four is Forever. Tarkkakorvaiset bongaavat biisistä elokuvaviittauksen. Jos tämä kolahtaa, kannattaa toki tsekata myös Hell Is Where The Heart Is – The Gospel of Tomas (jälleen leffasitaattia luvassa) ja Dreaming of My Scarlet Woman (jonka olen linkittänyt blogiin ennenkin).

Hups: nyt eksyttiin pohjoismaiden puolelle! Jatketaan niistä seuraavassa osassa.