Don Davis: The Jeffrey Dahmer Story – An American Nightmare (1991/1995) arvostelu

JEFFREY DAHMER
The Jeffrey Dahmer Story – An American Nightmare (1991/1995)

Don Davis: The Jeffrey Dahmer Story – An American Nightmare (1991/1995)
Lukuhaasterasti: 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä tai henkilöistä.
Mistä peräisin: Omasta hyllystä. Myyntiin.

Olen ilmeisesti kamala ihminen: ainoa hyllystäni löytyvä, seksuaalivähemmistöjä käsittelevä (lukematon) kirja käsittelee sarjamurhaajaa… Kertoo varmaankin enemmän minusta kuin seksuaalivähemmistöistä. Ostin The Jeffrey Dahmer Storyn muutama vuosi sitten lähinnä sen takia, että nide oli niin naurettavan halpa. Hinnan ja kansien perusteella osasin arvella, että kyse ei ehkäpä ole mestariteoksesta, ja jätin opuksen hyllyyn kypsymään.

Laitetaas faktat kohdilleen. Jeffrey Dahmer (1960–1994) murhasi elämänsä aikana yhteensä 17 nuorta miestä. Ensimmäisen murhansa hän teki 18-vuotiaana vuonna 1978. Sitä seurasi lähes kymmenen vuoden tauko. Loput murhista tapahtuivat vuosina 1987–1991. Dahmer muistetaan ennen kaikkea siitä, että hän säilytti ja söi uhriensa ruumiinosia. Hänen asunnostaan löydettiin kaikkiaan 11 ihmisen pääkalloa, kokonainen luuranko, useita pakastettuja rumiinosia sekä valtava suolahappotynnyri, jota hän käytti ruumiiden hävittämiseen. Lisäksi Dahmer käytti uhrejaan seksuaalisesti hyväkseen.

17 ruumista ei ole mikään ennätyksellisen suuri uhriluku, eikä Dahmerin maine suinkaan perustu hänen ”tuotteliaisuuteensa”. Mihin se sitten perustuu, siitä en ole aivan varma – joitakin spekulaatioita voin esittää. Ensinnäkin on Dahmerin habitus: hän esiintyi julkisuudessa tavattoman rauhallisena ja hillittynä, suojastaan ujona – siis aivan toiseen tyyliin kuin vaikkapa Ted Bundy, John Wayne Gacy tai Andrei Tsikatilo. On vaikea uskoa, että viilipytty olisi murhannut niin monia viriilejä nuoria miehiä ja tehnyt sen jälkeen näiden ruumiilla mitä mielikuvituksellisimpia asioita.

Samalla Dahmer on äärimmäisen inhimillinen tyyppi. Yleensä sarjamurhaajista puhuttaessa keskustelua pilkutetaan psykopaatti-sanalla, mutta Dahmerin kohdalla on toisin. Murhaoikeudenkäynnin yhteydessä hänen todettiin kärsivän monista mielenterveyden häiriöstä, mutta psykopatia ei kuulunut niihin. Ja toisin kuin monet muut sarjamurhaajat, Dahmer katui tekojaan vilpittömästi – tai näin ainakin itse uskon. Kyynisempi ihminen toteaisi, että psykopaatinhan tunnistaa juuri siitä, että hän saa muut ihmiset uskomaan omaan vilpittömyyteensä, mutta Dahmerin kohdalla asia ei nähdäkseni ole näin yksinkertainen. En paneudu asiaan tässä pidemmälti – siitä suosta ei selvitä kuiville aivan hetkessä.

Dahmerin lapsuudenkoti oli riitaisa. Kun vanhemmat keskittyivät tappelemaan keskenään, tunsi Dahmer itsensä hylätyksi ja laiminlyödyksi. Juuri tästä hylätyksi tulemisen kokemuksesta koko murhasarja taisi saada alkunsa. Dahmer halusi seuraa – seuraa, joka ei lähtisi pois kesken kaiken, joka ei hylkäisi häntä. Hän etsiskeli Milwaukeen homobaareista nuoria miehiä ja kutsui heitä kotiinsa viettämään aikaa. Kotona Dahmer sujautti vieraansa drinkkiin rauhoittavia tai unilääkkeitä ja odotti. Kun uhri alkoi pilkkiä, Dahmer kuristi tai hakkasi hänet hengiltä.

The Jeffrey Dahmer Storyssa Dahmerin tarinaa aletaan kertoa vuorottelemalla kahden tilanteen välillä. Kirja alkaa kuvauksella Dahmerin kynsiin joutuneen 14-vuotiaan Konerak Sinthasomphonen kuuluisasta pakomatkasta. Huumattu ja vähäpukeinen Sinthasomphone oli onnistunut karkaamaan Dahmerin asunnosta pahassa unilääketokkurassa. Keskellä yötä pitkin katuja juoksenteleva puolialaston aasialaispoika herätti poliisipartion huomion. Eipä aikaakaan, kun paikalle ilmestyi rauhallisella äänellä puhuva, luotettavan ja siistin näköinen valkoinen mies, joka selitti tilanteen: vähäpukeinen poika oli hänen 19-vuotias rakastajansa, jonka viina sai käyttäytymään sekavasti. Poliisit uskoivat Dahmeria ja jättivät Sinthasomphonen hänen huostaansa. Sinthasomphone ei enää poistunut Dahmerin asunnosta elävänä.

Toinen kerrontalinja alkaa Dahmerin lapsuudesta ja kuvaa kronologisesti hänen nuoruuttaan ja varhaisaikuisuuttaan aina siihen hetkeen asti, kunnes Dahmer vuonna 1991 pidätettiin epäiltynä useista murhista. Sinthasomphonen pakomatka toimii kirjassa lähinnä houkutuslintuna: tarina on monille lukijoille jo entuudestaan tuttu ja luonteeltaan tunteita herättävä. Kirjan ensimmäisessä neljänneksessä kerronta vuorottelee luku kerrallaan Dahmerin lapsuudenkuvauksen ja Sinthasomphonen tapauksen välillä. Sen jälkeen Sinthasomphonen tarina unohtuu tullakseen jälleen esiin, kun kronologisessa esityksessä päästään vuoteen 1990 saakka.

Kahden eri ajankohdan välillä vuorotteleva kerronta on tyypillisen amerikkalainen ratkaisu. Ilmeisesti amerikkalainen lukijakunta ei yksinkertaisesti jaksa keskittyä yhteen asiaan kovinkaan pitkään, joten jatkuva hypähtely on välttämätöntä mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Ilmiö alkaa valitettavasti levitä myös kotimaiseen kirjallisuuteen, erityisesti proosaan: tekstit, joissa kerronta vuorottelee kahden (tai pahimmillaan vielä useamman) eri kertojan tai tapahtuma-ajan välillä, yleistyvät myös Suomessa. Tällainen kerronta varmaankin sopii hyppykepeille ja keskittymishäiriöisille, mutta itse paneutuisin mieluummin kunnolla yhteen asiaan kerrallaan. Leimallisen amerikkalaisena piirteenä voidaan pitää myös lyhyitä lukuja – nekin ovat myös täkäläisessä kirjallisuudessa yleistymään päin.

Olen varma, että Jeffrey Dahmerista on kirjoitettu paljon parempiakin elämäkertoja. Jeffrey Dahmer Story on kirjoitettu ilmeisesti nopealla aikataululla oikeudenkäyntiä edeltävään ja sitä seuraavaan sensaationnälkään. Tekstissä on analyysinpoikasta, mutta suurimmaksi osaksi kirja jumahtaa kuvailemaan Dahmerin elämänvaiheita: sitten hän meni kouluun, sitten hän muutti omaan asuntoon, sitten hän tappoi tyypin ja sitten toisen. Se vähäinen analyysi, mitä kirjasta löytyy, muodostaa koko teoksen kehnoimmin jäsennellyn osuuden.

Kirja ei oikeastaan edes yritä vastata kysymykseen ”miksi?”. Kyse on tietenkin hyvin vaikeasta asiasta, muttei se tarkoita, että hanskat kannattaisi lyödä tiskiin heti kättelyssä. Dahmer on itse vastannut tähän kysymykseen haastattelussa vuonna 1994:

The only motive that there ever was, was to completely control a person, a person that I found physically attractive, and keep them with me as long as possible, even if it meant just keeping just a part of them.

Dahmerin muotoilemana koko asia kuulostaa hämmentävän yksinkertaiselta.

Dahmerin elämään liittyvät tapahtumakulut olivat minulle ennalta tuttuja muista lähteistä, mutta sentään muutama itselleni uusi anekdootti oli mahtunut mukaan. En esimerkiksi tiennyt, että Dahmer olisi aikuisiällä – silloin, kun hänen kontollaan oli jo muutama murha – joutunut itse humalaisen illan päätteeksi raiskatuksi. (Suhtaudun tarinan todenperäisyyteen epäileväisesti – juurikin sen takia, etten ole tästä aiemmin kuullut.) En myöskään tiennyt, että Dahmer diggaili Black Sabbathia. Kiinnostava anekdootti on myös se, että Dahmer joi kerran epähuomiossa unilääkecocktailin, jonka oli valmistellut vierastaan varten, ja tipahtikin siis itse kesken illan. Seuraavana aamuna hän heräsi 300 dollaria köyhempänä: vieras oli kääntänyt Dahmerin lompakon ja poistunut paikalta. Elämällä on  pikimusta huumorintaju.

Seikka, johon tekstissä kiinnitetään hämmästyttävän vähän huomiota, on Dahmerin suorittamat ihmiskokeet. Yksinäinen ja vallanhaluinen Dahmer yritti luoda muutamista uhreistaan zombienkaltaisia ja alistuvaisia orjia poraamalla näiden kalloon reikiä ja ruiskuttamalla sisään suolahappoa tai kuumaa vettä. Sanomattakin lienee selvää, etteivät nämä kokeilut ottaneet tuulta alleen. Ylipäätään ihmettelen, kuinka vähän julkisuudessa on käsitelty Dahmerin ”happokokeiluja”. Ikävä tosiasia on, että sarjamurhaajia tulee ja menee. Myös kannibaaleja mahtuu maailmanhistoriaan aika monta. Sen sijaan mieleeni ei Dahmerin lisäksi tule yhtäkään rikollista, joka olisi ruiskuttanut suolahappoa uhriensa aivoihin. Siksi voisikin luulla, että sensaatiomediat olisivat kiinnittäneet tähän seikkaan enemmän huomiota.

Oikeastaan Jeffrey Dahmer Storyn lukeminen sopii seksuaalivähemmistöslottiin varsin hyvin, sillä tapaus nosti aikanaan esille rajan ”tavallisten ihmisten” ja vähemmistöjen välillä. Erityisesti se, että Dahmerin uhreista suurin osa oli mustia homomiehiä, herätti tapatuma-aikaan puistatusta. Tätä aihetta Jeffrey Dahmer Storyssa käsitelläänkin melko kattavasti. Jos Dahmer olisi siepannut ja murhannut valkoisia nuoria (hetero)naisia, olisi hänet varmaankin saatu kiinni aikaisemmin, tai häntä olisi vähintäänkin tajuttu etsiä. Koska uhrit kuitenkin olivat keitä olivat, ei kukaan tiennyt kaupungissa liikkuvasta sarjamurhaajasta mitään ennen kuin hän jäi kiinni. On eri asia löytää sarjamurhaaja sattumalta kuin pitkän ja tarkoitushakuisen manhuntin jälkeen.

Kirjan julkaisuhistoria on hieman hämärä. Käsittääkseni teos on ilmestynyt jo vuonna 1991 nimellä The Milwaukee Murders: Nightmare in Apartment 213. Teosta on sittemmin päivitetty kattamaan myös Dahmerin myöhemmät vaiheet: oikeudenkäynnit saatiin päätökseen vuonna 1992, jolloin tekstiin on nähtävästi tehty aiheeseen liittyviä lisäyksiä. (”Oikeudenkäynnit” monikossa, sillä Dahmerin tekemät murhat sijoittuivat kahden eri osavaltion – Wisconsinin ja Ohion – alueelle. Siksi myös oikeutta piti käydä erikseen molemmissa osavaltioissa.) Viimeiset muutokset ovat ilmeisesti peräisin vuodelta 1995, ja ne koskevat Dahmerin kuolemaa, joka tapahtui edellisenä vuonna.

Dahmerin elämä päättyi vankilan kuntosalille, kun vakavasti mielisairas vanki hyökkäsi Dahmerin kimppuun ja meuhtoi tämän takaraivon lihamuusiksi. Dahmerin murhaaja Christopher Scarver paljasti vasta viime keväänä, miksi hän katsoi asiakseen päättää Dahmerin päivät. Mikäli tulkitsen Scarverin selostusta oikein, murhan taustalla oli kolme vaikutinta: 1) Dahmerin huumorintaju ei miellyttänyt Scarveria, 2) Dahmer saattoi tökätä Scarveria mopinvarrella (tai sitten ei), 3) Dahmerin rikokset inhottivat Scarveria. Kaikki kolme oikein hyviä syitä tappaa toinen ihminen, eikö vain? Niin tuntuvat ajattelevan ainakin televisiokanava The Lipin miehet:

”It’s hard to feel bad [for] somebody like Dahmer”, toteaa juontaja. Ehkäpä mielipiteet eivät olisi aivan näin jyrkkiä, jos juontaja olisi paneutunut paremmin Dahmerin myöhempiin vaiheisiin. Tai jos hän muistaisi, että Scarver oli itsekin murhasta tuomittu elinkautisvanki. Tai jos hän älyäisi, että Scarver yrittää nyt ilmeisesti tehdä statuksestaan Dahmerin tappajana itselleen tulonlähteen. Huonosti partansa ajanut juontajankloppi on kuitenkin ilmeisen tietämätön tai välinpitämätön näiden seikkojen suhteen ja näkee asetelmassa vain pahan pervon murhaajan ja urhean vigilante-hahmon, joka laittaa levytangolla hommat taas järjestykseen.

Sinänsä kiinnostavaa on, kuinka eri tavoin Scarver ja Dahmer ovat motivoituneita murhaajina. Dahmer valikoi uhrinsa sillä perusteella, ketkä häntä miellyttivät. Hän piti uhreistaan ja halusi pitää heidät luonaan – oikeastaan tämä oli hänen pääasiallinen motiivinsa. Each man kills the thing he loves. Scarver taas murhasi Dahmerin vihan, inhon ja halveksunnan ajamana. Dahmer on moneen kertaan ilmaissut katuvansa tekojaan, Scarver tietääkseni ei kertaakaan – pikemminkin hän tuntuu pitävän itseään sankarina. – Tarkoitukseni ei ole puolustella Dahmeria, mutten näe aihetta nostaa myöskään Scarveria jalustalle.

Dahmerista – tai sarjamurhaajista ylipäätään – kiinnostuneille suosittelen lämpimästi Joyce Carol Oatesin Zombie-romaania (1995), jota ei ole suomennettu. Kyseessä on fiktiivinen teos, joka kuitenkin pohjautuu osittain Dahmerin elämään ja henkilöhahmoon. Zombie on luultavasti parasta, mitä Yhdysvalloissa on viimeisen 30 vuoden aikana kirjoitettu. On käsittämätöntä, miten Oatesin kaltainen ihminen pystyy samastumaan Dahmerin ajatusmaailmaan ja tekemään siitä sitten näinkin siistin ja eheän paketin. Juuri samastumiskykynsä vuoksi Oates kuuluu lempikirjailijoihini. (Oatesin tuotanto on houkutellut minua rikkomaan kirjanostolakkoani; erityisesti them [1969] kiinnostaisi.)

Dahmerista on tehty paljon muutakin fiktiota. Tällä erää televisiokaapissa odottelee näytelmäelokuva Dahmer (Yhdysvallat 2002), jonka pääosassa nähdään Jeremy Renner. Palataan asiaan tuonnempana.

The Jeffrey Dahmer Story @ Adlibris

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s