Kun köykäinen elämäkerta nyt on vielä tuoreessa muistissa, jatketaan vielä Jeffrey Dahmerin parissa. Dahmer (Yhdysvallat 2002) sukkuloi kohtaus kerrallaan Dahmerin (Jeremy Renner) 1990-luvun alkuun sijoittuvan, tiiviihkön murharupeaman ja hänen nuoruutensa välillä. Elokuva ei yritäkään muodostaa kattavaa kuvaa Dahmerin elämästä, vaan tyytyy kuvaamaan hänen henkilöhahmoaan muutamien tuokiokuvien kautta.
Elokuva ansioituu erityisesti siinä, kuinka se tavoittaa Dahmerin epäsosiaalisen luonteen. Tosielämän Dahmerilla ei tiettävästi ollut juuri vakiintuneita sosiaalisia suhteita – ei hän niitä kaivannut. Useimmat ihmiset ovat hankalia. Ne haluavat aina jossain vaiheessa lähteä kotiin, ja niiden kiintymyksen saavuttamiseksi täytyy nähdä vaivaa. Dahmer haluaa päästä helpommalla. Hän pitää ihmisistä, jotka eivät puhu eivätkä liiku.
Dahmerista olisi voitu tehdä elokuva, jota katsellessa vatsassa tuntuu pahalta. Kyse ei edes olisi liioittelusta: tosielämän Dahmer raiskasi ja söi ruumiita ja hävitti tarpeettomat ruumiinosat suolahappotankissa. Totuus on taas kerran fiktiota ihmeellisempää: elokuvasta Dahmerin elämän verisimmät yksityiskohdat on karsittu pois. Itse asiassa Dahmer on niin siisti elokuva, ettei sitä edes voi kutsua kauhuksi. Pikemminkin kyse on draamaelokuvasta, jossa nähdään muutamia väkivaltaisia ja ahdistavia tilanteita.
Sarjamurhaajasta kertovan elämäkertaelokuvan onnistuminen riippuu pitkälti siitä, pystyykö elokuva vastaamaan kysymykseen siitä, mitä murhaajan päässä oikein liikkuu. Dahmer tarjoaa selitykseksi ennen kaikkea Dahmerin yksinäistä nuoruutta ja kokemusta ulkopuolisuudesta. Hänet esitetään miehenä, jonka ympäriltä tuolit katoavat. Lisäksi psyykkisen epävakauden taustalla häämöttävät vanhempien avioero ja etäinen äiti. Dahmerin isä ja isoäiti pitävät aktiivisesti nuoreen mieheen yhteyttä ja koettavat kannustaa tätä, mutta äitiä ei näy eikä kuulu – aika klassinen elementti sarjamurhaajien lapsuudentarinoissa.
Monet tosielämän Dahmerin ominaisuudet jäävät elokuvassa viittauksen tasolle tai kokonaan huomiotta. Näihin kuuluvat ainakin hänen alkoholiongelmansa ja älykkyytensä – molemmat piirteitä, jotka olivat todelliselle Dahmerille varsin leimallisia. Myöskään Dahmerin kannibalististiin taipumuksiin tai kuuluisaan pakastimeen elokuvassa ei viitata. Kaikkea ei puolitoistatuntiseen elokuvaan saa mahdutettua, sen ymmärrän. Silti erityisesti juoppous ja älykkyys ovat piirteitä, joita ilman Dahmer ei minun mielestäni ole Dahmer.
On muistettava, että elämä on elämää ja elokuva elokuvaa. Elämäkertaelokuvilta ei tule vaatia ehdotonta uskollisuutta kuvauksensa kohteen todellisille teoille tai elämänvaiheille. Dahmerissa dramatisointi on hoidettu suurimmaksi osin huolella ja asiallisesti, mutta yksi kohta jää hiertämään. Hyvin tiedetään, että Dahmer istui ensimmäisen uhrinsa Steven Hicksin kanssa iltaa kaljoitellen ja musiikkia kuunnellen, ja tappoi tämän sitten lyömällä tätä käsipainolla päähän. Dahmerissa tilanne etenee samoissa merkeissä, mutta eräs yksityiskohta pistää silmään: elokuvan nuoret miehet eivät naukkaile kaljaa, vaan polttavat pilveä. En voi olla näkemättä tässä päihdepoliittista kannanottoa – älä polta pilveä, koska jos poltat, saatat tötsypäissäsi joko tappaa kaverisi tai tulla tapetuksi. Yksityiskohta on häiritsevä lähinnä sen vuoksi, että tosielämän Jeffrey Dahmerilla oli nuoresta pitäen ongelmia nimenomaan alkoholin, ei kannabiksen kanssa. Ilmeisesti hän käytti jonkin verran myös laittomia päihteitä, muttei ongelmaksi asti. Hän myös teki monet murhista tukevassa humalassa. Jeffrey Dahmerin tarinaa voisi ainakin periaatteessa käyttää alkoholivalistuksessa; huumevalistuksen kannalta se on käyttökelvoton.
En ole aivan varma, oliko Jeremy Renner sittenkään paras mahdollinen valinta Dahmerin rooliin. Hän tekee näyttelijänä oivaa työtä, mutta tosiasia kuitenkin on, että söpösti pulloposkinen Renner ei olemukseltaan juuri muistuta Dahmeria. Kulmia nostatti erityisesti kohtaus, jossa Dahmerin seuralainen kehuu tätä ”pitkäksi ja voimakkaaksi”. Tosielämän Jeffrey Dahmer tosiaan olikin keskivertoa pidempi, Jeremy Renner taas korkeintaan keskimittainen.
Lisäksi Rennerin kasvoissa on jännästi pyöreää lapsenomaisuutta. Ehkäpä juuri tämä on saanut castingista vastaavan kiinnostumaan Renneristä – sukkuloidaanhan elokuvassa preesensin (1990-luvun alku) ja taukaumissa esiintuodun nuoruuden (1970-luvun loppu) välillä. Ehkä pullava Renner olisi helppo maskeerata 18-vuotiaaksi Dahmeriksi? Voisi luulla, mutta ei. Takaumissa Renner näyttää juuri siltä, mitä hän on: 30-vuotiaalta mieheltä, jolle on rumat nörttisilmälasit ja luokiolaispojan vaatteet. Vaikutelma on melkein koominen.
Dahmer on mukiinmenevä, muttei kovinkaan mieleenpainuva elokuva. Jeffrey Dahmerista olisi mahdollista tehdä paljon parempiakin elokuvia. Eräs Dahmerin repliikki jää kuitenkin vaivaamaan mieltä – hyvällä tavalla. Kesken kaljapöhnäisen illanvieton Dahmer toteaa seuralaiselleen:
I am a pervert. I’m an exhibitionist. I’m a masturbator. And a killer.
Seuralainen kuittaa Dahmerin heiton leikinlaskuna ja valittaa, kuinka Dahmer on täysin kyvytön kertomaan totuutta itsestään. Vähänpä hän tietää. Juuri tässä repliikissä elokuva tavoittaa jotakin oleellista Dahmerin hahmosta. Ensinnäkin Dahmer oli olemukseltaan niin harmiton, ettei kukaan olisi uskonut häntä seksirikolliseksi saati murhaajaksi, vaikka tämä myöntäisi asian suorin sanoin. Toisekseen tämä tunnustus ojentaa jo tulevaan: tuomionsa jälkeen Dahmer puhui moneen otteeseen varsin avoimesti motiiveistaan ja tunteista, joista murhat hänessä herättivät. En ihmettelisi, vaikka yllä siteerattu repliikki olisi sanatarkka lainaus jostakin Dahmerin haastattelusta.
Tuntuu oudolta katsella televisiohaastattelussa nukkavierua ja pulleaa, insinöörin tai valtion virkamiehen näköistä miestä, joka kuvailee hennolla, ujolla, tasaisella äänellä väkivaltafantasioitaan. Jos videosta kytkee äänen pois, voisi miehen luulla kertovan Yhdysvaltain teollisuuden rakennemurroksesta tai yritysverotuksen uudistuksista. Juuri tämä ristiriita väkivallan ja haurauden, äärimmäisen tavanomaisuuden ja poikkeavuuden välillä tekee Dahmerista kiinnostavan hahmon.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 