My Friend Dahmer (2017) arvostelu

my friend dahmer arvostelu
My Friend Dahmer (2017)

My Friend Dahmer (2017) on tositapahtumiin perustuva elokuva sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin nuoruudesta. Elokuva pohjautuu Derf Backderfin samannimiseen sarjakuvaromaaniin. Backderf ja Dahmer olivat senior high’ssa luokkakavereita ja tunsivat toisensa pintapuolisesti. Sen paremmin Dahmeria oppi tuntemaan tuskin kukaan hänen ikätovereistaan.

My Friend Dahmer on erikoinen elokuva. Toisin kuin elokuvat yleensä, se ei ole kiinnostunut kuvaamaan sitä, mikä ihmisiä kiinnostaa kaikkein eniten: se ei kuvaa niitä tapahtumia, joiden vuoksi tiedämme, kuka Dahmer on. Se ei kuvaa sitä, miksi Dahmer oli erilainen kuin me muut. Pikemminkin se pyrkii osoittamaan, kuinka vähän teini-ikäinen Dahmer ainakin näennäisesti poikkesi meistä muista.

my friend dahmer arvostelu
Vasemmalla Ross Lynch Jeffrey Dahmerina, oikealla ihka-aito teini-Dahmer.

Senior high -ikäinen Dahmer (Ross Lynch) oli tapetinvärinen nuorukainen, joka oli kiinnostunut biologiasta. Vaikka hän oli yksinäinen, ei häntä kiusattu. Dahmer alkoi kuitenkin nousta yhä näkyvämmäksi hahmoksi koulussa, kun hän alkoi järjestää spontaaneja ”kohtauksia” koulun käytävillä. Dahmerin esitys koostui huudoista, kaatuilusta ja kouristelusta. Tarkoitus oli huvittaa luokkakavereita ja saada muut läsnäolijat hämilleen.

Hulluuskohtauksillaan Dahmer alkoi saada positiivista huomiota. Kouluun perustettiin jopa Dahmer-fanikerho, johon myös Backderf kuului. Dahmerista tuli koulun pelle – pelle, jota ei kuitenkaan kutsuttu yhteisiin illanviettoihin tai mihin menoihin. Jos Dahmer halusi pelleilyllään saada paitsi huomiota, myös ystäviä, hän epäonnistui surkeasti.

Kukaan luokkakavereista ei edes aavistanut, mitä Dahmerin kotona oli meneillään – puhumattakaan siitä, millaiset ajatukset vilistivät Dahmerin päässä.

my friend dahmer arvostelu
Dahmer sulautuu joukkoon.

Oikeastaan Dahmerin ajatusten koko synkkyys ei elokuvassa kovinkaan hyvin välity sellaiselle katsojalle, joka ei tunne Dahmerin tarinaa ennestään. On selvää, että Dahmer on yksinäinen ja masentunut perheensä rikkoutumisen vuoksi. On selvää, että hän on homo ja että hän kokee epävarmuutta ”kielletyn” seksuaalisuutensa vuoksi. Mutta mistä kaikesta hän jo teini-ikäisenä fantasioi, se jää melko pienten viittausten varaan. Tässä mielessä Backderfin sarjakuvaromaani oli huomattavasti suorasukaisempi.

Dahmerin Joyce-äidin kuvaus ei nähdäkseni ole kovin onnistunut. Joyce esitetään yksinkertaisesti äkkipikaisena, hermostuneena ja vaikeana naisena. Esitys jää pintapuoliseksi, Joycen sisäiset ongelmat (joita Backderf onnistuu sarjakuvaromaanissaan metkasti kuvaamaan) jäävät piiloon. Lisäksi elokuvassa unohdetaan kokonaan ajatus siitä, että näytellyillä kouristuskohtauksillaan Dahmer kenties imitoi omaa äitiään, jolla ilmeisesti oli aika ajoin jonkinlaisia kouristuksia. Sen sijaan Dahmerin Lionel-isä on toteutettu tavalla, joka vastaa hyvin sitä mielikuvaa, joka Dahmerin isästä on mediassa syntynyt.

my friend dahmer arvostelu
Dahmer ja Lionel-isä.

Lukaisin huvikseni tätä tekstiä kirjoittaessani vanhan tekstini Backderfin sarjakuvasta. Yleensä omia tekstejä lukiessani punastelen häpeästä, mutta tämä teksti on poikkeus – minusta se on aika hyvä, ehkäpä jopa blogin parhaita tekstejä. Linkitän sen tähän vielä uudestaan – jos Dahmer kiinnostaa, suosittelen lukaisemaan: Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012).

Tuota tekstiä lukiessani muistin, kuinka paljon oikeastaan pidin Backderfin My Friend Dahmerista – ja samalla huomasin, kuinka kalpeaksi elokuvakokemukseni jäi kirjakokemukseen verrattuna. Mistä mahtaa olla kyse? Kenties olin kirjaa lukiessani paremmin virittynyt aihepiiriin (tällä hetkellä alan olla sarjamurha-aiheisiin teoksiin melko kyllästynyt). Toisaalta voi olla, että kirjaa lukiessani minulla oli aikaa ajatella – aikaa pohtia Dahmerin elämää, yksinäisyyttä ja kipua.

my friend dahmer arvostelu
Dahmer harrastaa yksin.

Myönnettävä on, että My Friend Dahmer oli minulle hienoinen pettymys. Se ei tarkoita, että en olisi pitänyt elokuvasta. Odotukseni taisivat vain olla liian korkealla. On tämä kutenkin kiinnostavampi kuin vuoden 2002 Dahmer-elokuva.

Ja jotta saadaan kaikki aiheeseen edes etäisesti liittyvät sisäiset linkit samaan läjään,  mainittakoon myös Don Davisin The Jeffrey Dahmer Story – An American Nightmare. Spoiler: se on aika huono.

Ps. Ross Lynch on älyttömän komea.

*****

Jason Moss: The Last Victim (1999) arvostelu

the last victim
The Last Victim (1999)

Jason Mossin The Last Victim (1999) on omakohtainen tositarina teinipojasta, joka ryhtyi kirjeenvaihtoon useiden sarjamurhaajien kanssa 1990-luvun alussa. Viattomasta uteliaisuudesta ja oppimisen halusta alkanut kirjeenvaihtoharrastus paisui hiljalleen valtavaksi projektiksi, joka alkoi vaikuttaa vakavasti Mossin mielenterveyteen. Lopulta Mossista tuli – kuten hän asiaa itse kuvaa – erään sarjamurhaajan ”viimeinen uhri”.

Moss kuvaa teoksessa itseään ahkerana mallioppilaana, jolla on polttava tarve todistaa omaa kyvykkyyttään ja ahkeruuttaan jatkuvalla suorittamisella. Hän onnistuu kaikessa, mitä hän tekee: urheilussa, koulussa, harrastuksissa. Pakonomainen suorittaminen kuitenkin johtaa ahdistukseen ja epäonnistumisen pelkoon. Moss kyllä menestyy kaikessa, mitä hän tekee, mutta on silti onneton ja levoton.

Collegessa opiskellessaan Moss kiinnostui krimimaalipsykologiasta ja asetti itselleen uuden haasteen. Hän päätti kirjoittaa kuolemanrangaistustaan odottavalle John Wayne Gacylle, joka syyllistyi 70-luvulla lukuisiin henki- ja seksuaalirikoksiin. Moss alkoi luoda itselleen fiktiivistä persoonaa – hahmoa, jota esittämällä hän tekisi itsestään kiinnostavamman kirjeenvaihtotoverin Gacyn silmissä. Näin hän saisi Gacyn todennäköisemmin vastaamaan kirjeisiinsä.

Moss onnistuu yrityksessään: Gacy vastaa kirjeeseen. Yhteydenpito muuttuu hiljalleen yhä intensiivisemmäksi, ja Moss joutuu hiomaan Gacyn mielenkiinnon ylläpitämiseksi kehittelemäänsä naamiota yhä yksityiskohtaisemmaksi.

Gacyn kirjeistä innostuneena Moss päättää kokeilla onneaan myös muiden tunnettujen sarjamurhaajien parissa. Hän lähestyy yksi kerrallaan kirjeitse myös Charles Mansonia, Jeffrey Dahmeria, Richard Ramirezia ja Henry Lee Lucasia. Hän pohti etukäteen, millainen kirjeenvaihtotoveri olisi kullekin murhaajalle mieleen, ja muovasi sitten kutakin varten omanlaisensa persoonan. Dahmeria hän lähestyi yksinäisenä ja sosiaalisesti epävarmana poikana, Ramirezia taas aggressiivisena satanistikultin johtajana.

Moss onnistui yli odotusten: hän sai vastauksen kirjeisiinsä kaikilta mainituilta murhaajilta.

The Last Victim keskittyy Mossin ja John Wayne Gacyn monimutkaisen suhteen kuvaukseen, joka onkin teoksen parasta antia. Heidän yhteydenpitonsa ei rajoitu pelkkiin kirjeisiin, vaan Moss pitää Gacyyn yhteyttä myös puhelimitse ja käy lopulta jopa tapaamassa Gacya vankilassa. Gacyn ja Mossin kohtaaminen onkin koko teoksen intensiivisin hetki.

Moss kyllästyy suhteellisen pian kirjeenvaihtoon Ramirezin, Mansonin ja Lucasin kanssa – he eivät tarjoa hänelle samanlaista haastetta kuin Gacy. Myös Dahmer kiinnostaa Mossia enemmän kuin muut kirjeenvaihtotoverit. Lupaavasti alkanut kirjeenvaihto kuitenkin katkeaa, kun Dahmer murhataan vankilassa marraskuussa 1994. Mikä pettymys – sekä Mossille että minulle. Olisin mieluusti lukenut Dahmerin kirjeistä enemmänkin.

The Last Victim on true crime -kirjallisuuden massassa poikkeuksellinen teos. Se ei kerro vain sarjamurhaajista – se kertoo myös nuoresta miehestä, joka päättää omakohtaisesti eläytyä sarjamurhaajien ajatusmaailmaan, ja siitä, kuinka kirjeenvaihto rikollisten kanssa vaikutti häneen. Kehittämiensä naamiopersoonallisuuksien avulla Moss onnistuu samastumaan murhaajien ajatusmaailmaan ja auttaa samalla lukijaa ymmärtämään, mitä hän oppi kirjeystäviltään.

The Last Victimin heikkous on sen ylimalkaisuus. Teos on kirjoitettu amerikkalaiselle yleisölle: se on nopealukuinen, viihteellinen ja lyhyt. Moss on sisällyttänyt teokseen kultakin kirjetoveriltaan vain muutamia lyhyitä otteita kirjeistä – poikkeuksen tähän muodostavat tosin Gacyn kirjeet, joiden sisällöstä Moss kertoo enemmän. Jäin kuitenkin kaipaamaan selvästi enemmän konkreettisia sitaatteja – Moss referoi liikaa.

Moss kertoo lyhyesti myös siitä, kuinka kirjeenvaihto tunnettujen rikollisten kanssa vaikutti häneen ja mitä hänelle tapahtui kirjassa kuvattujen tapahtumien jälkeen. Hän pääsi opiskelemaan lakia ja sai harjoittelupaikan Yhdysvaltojen salaisesta palvelusta. Todennäköisesti kirjeenvaihtokokemuksilla oli näihin saavutuksiin myötävaikutusta. Toisaalta hän menetti Gacyn yksityiskohtaisia seksifantasioita luettuaan mielenkiintonsa seksiin täysin, ja kohtaaminen Gacyn kanssa aiheutti hänelle pitkään painajaisia.

Sitä teoksessa ei kerrota, että Moss teki itsemurhan vuonna 6.6.2006. Ehkäpä tästä olisi ollut syytä lisätä jonkinlainen maininta teoksen myöhempiin painoksiin.

Jason Moss: The Last Victim (1999)
Lukuhaasterasti: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.
Mistä peräisin: Lainattu kaverilta.

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012) arvostelu

My Friend Dahmer (2012)
My Friend Dahmer (2012)

My Friend Dahmer on ensimmäinen ja siten myös heittämällä paras sarjakuvakirja, jonka olen 2010-luvulla lukenut. Sarjakuvaromaani on Derf Backderfin (oik. John Backderf) silminnäkijäkuvaus sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin (1960-1994) elämästä junior ja senior high’n ajalta. ajalta. Backderf ja Dahmer olivat luokkatovereita 1970-luvun alkupuolelta aina vuoteen 1978, jolloin he valmistuivat high schoolista ja muuttivat kumpikin tahoilleen kotikaupungistaan Bathista.

Jeffrey Dahmer on poikkeuksellinen sarjamurhaaja siksi, että hän ei tiettävästi nauttinut väkivallasta, vaan pikemminkin inhosi sitä. Väkivalta oli hänelle väline tavoitteen saavuttamiseen, ei tavoite tai nautinnon lähde sinällään. Muihin tunnettuihin sarjamurhaajiin verrattuna hän on poikkeuksellisen empaattinen ja ”herkkä”. Hän ei ollut psykopaatti tai narsisti, joskin jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä hän ilmeisesti kärsi. Hän tiettävästi pyrki jossain määrin jopa vähentämään uhriensa kärsimyksiä tainnuttamalla nämä unilääkkeillä ennen murhaa (tämä ajatus on tosin ristiriidassa tiettyjen todistajanlausuntojen kanssa – mutta ei mennä nyt siihen tarkemmin). Hän joutui juomaan itsensä säälittävään humalaan pystyäkseen ylipäätään murhaamaan ketään. Hän oletattavasti katui aidosti tekojaan ja koki luultavasti jonkinlaista helpotusta jäätyään kiinni.

Backderf kuvaa Dahmeria teoksessaan omituisena nuorukaisena, joka luisuu päivä päivältä syvemmälle yksinäisyyteen. Hän ei pyri tarjoamaan lukijalle tyhjentäviä selityksiä Dahmerin teoille. Sen sijaan hän onnistuu erinomaisesti välittämään kuvan siitä, kuinka eristäytynyt ja tuskainen Dahmer nuoruudessaan oli.

Backderf keskittyy tarinassa siihen, mitä hän sai itse omakohtaisesti Dahmerin elämässä todistaa. Koska hän hädin tuskin tapasi Dahmerin isää tai pikkuveljeä, on hän rajannut nämä hahmot kertomuksensa ulkopuolelle. Hän ei myöskään kuvaa sarjakuvassa Dahmerin tekemiä murhia – siinä vaiheessa kun Dahmer tappoi ensimmäisen uhrinsa, oli Backderfin ja Dahmerin välinen kaveruus jo käytännössä katkennut. Backderf kyllä taustoittaa oman näköpiirinsä ulkopuolelle jääviä seikkoja pitkällisesti teoksen loppuviitteissä.

Loppuviitteet muodostavatkin merkittävän osan My Friend Dahmeria, ja kulutin niiden lukemiseen pidemmän ajan kuin itse sarjakuvan läpikäyntiin. Niiden ansiosta myös sellainen lukija, joka ei ole suuremmin perehtynyt Dahmerin elämään ennalta, ymmärtää sarjakuvan hennot viittaukset Dahmerin luonteeseen ja myöhempiin tekoihin.

Vaikka olen lukenut Dahmerin elämästä melko paljon, ymmärsin vasta Backderfin teoksen myötä, kuinka toivottoman alkoholisoitunut Dahmer oli jo lukioikäisenä. Backderfin ansioksi on laskettava myös se, että hän selittää Dahmerin alkoholismin hänen seksuaalisuuteensa ja fantasioihinsa liittyvällä ahdistuksella. 1970-luvulla oman homoseksuaalisuutensa kohtaaminen on ollut kenelle tahansa kova paikka. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut teini-ikäisen Dahmerin ainoa ongelma. Hänen fantasioihinsa alkoi jo teini-iässä liittyä lisäksi paljon kovemman luokan ”kiellettyjä” elementtejä: tajuttoman uhrin hyväilyä ja mielikuvia totaalisesta vallasta. Tämä herätti Dahmerissa huonoa omaatuntoa, ahdistusta ja suoranaista kauhua. Alkoholi auttoi ahdistukseen ja turrutti vaaralliset ajatukset.

Dahmerilla ei kenties koskaan kokenut ystävyyttä – ei ainakaan teini-iässä tai sen jälkeen. Hänellä oli kyllä kavereita ja tuttuja, mutta ei ystäviä, joille hän olisi voinut uskoutua ja purkaa sisintään. Lukioikäinen Dahmer oli luokan pelle ja oppilaiden keskuudessa hyvin tunnettu hahmo, mutta silti sorsittu ja yksinäinen. Vaikka hän sai positiivista huomiota ja hyväksyntää tempauksillaan ja esityksillään, ei häntä kutsuttu mukaan yhteisiin illanviettoihin tai harrastuksiin. Backderf kuvaa, kuinka jo näihin aikoihin luokkakaverit havaitsivat, että Dahmerissa on jotakin outoa – jotakin kylmää ja pelottavaa.

Ja vaikka Dahmerilla olisikin ollut ystäviä, olisiko hän voinut kertoa päässään pyörivistä ajatuksista kenellekään? Pelkästään homoseksuaalisuudesta kertominen olisi ollut vaikeaa – puhumattakaan siitä, että hän olisi paljastanut jollekulle fantasioidensa väkivaltaisen ja morbidin puolen. Näistä asioista ei yksinkertaisesti puhuta.

Teoksessa kuvataan kiinnostavalla tavalla myös Dahmerin Joyce-äitiä. On laajalti tunnettua, että Dahmerin äidillä oli mielenterveysongelmia. Millaisia ne olivat luonteeltaan ja mistä ne johtuivat – näihin kysymyksiin en ole löytänyt selkeitä vastauksia, en Backderfin sarjakuvasta tai muualta. Ilmeisesti kyse oli ensisijaisesti masennuksesta. Joyce sai kuitenkin ilmeisesti aika ajoin myös kouristuskohtauksista. Mistä ne johtuivat ja kuinka kauan niitä jatkui? My Friend Dahmerista saa sen käsityksen, että Joyce sai kohtauksia pitkin Jeffreyn lapsuutta ja nuoruutta. Tämä on ristiriidassa sen aiemmin saamani käsityksen kanssa, että Joycen kouristukset olisivat liittyneet nimenomaan Jeffreyn varhaislapsuuteen. (Joyce itse kiistää, että mitään kouristuksia olisi koskaan ollutkaan.)

Ehkäpä parhaimmillaan teos on kuvatessaan Dahmerin vanhempien avioeroa ja tilannetta, johon Dahmer joutui vanhempiensa eron myötä. Ensin Dahmerin isä muutti pois perheen yhteisestä kodista. Sen jälkeen Dahmerin äiti pakkasi tavaransa ja lähti toiseen osavaltioon ottaen Dahmerin David-pikkuveljen mukaansa. Koska Dahmer oli jo täysi-ikäinen, päätti hänen äitinsä jättää hänen asumaan perheen taloa yksin, ilman huoltajaa tai seuralaista.

Näin siis väkivaltaisten seksifantasioidensa riivaama, kroonisesti alkoholisoitunut ja ahdistunut 18-vuotias Dahmer vietti koko high schoolin päättymistä seuraavan kesän vanhempiensa talossa – yksin. Tuon kesän pitäisi olla nuoren miehen elämän parasta aikaa: high school takana, elämä edessä ja koko talo tyhjänä! Dahmer ei kuitenkaan ollut normaali nuori mies. Hän murhasi tuon kesän aikana ensimmäisen uhrinsa.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että nämä olosuhteet suorastaan ajoivat Dahmerin hänen ensimmäiseen murhaansa. Voimme spekuloida, että jos Dahmerin vanhemmat – etenkin hänen äitinsä – olisivat hoitaneet avioeron tyylikkäämmin, olisi Dahmerin ensimmäinen murha kenties jäänyt tekemättä. Lisäksi voidaan ajatella, että jos Dahmerilla olisi ollut vahvoja ja turvallisia ystävyyssuhteita, ehkäpä hänen väkivaltaiset fantasiansa eivät olisi koskaan muuttuneet todeksi.

Jos.

Tämä kaikki on kuitenkin pelkkää ajatusleikkiä. Vaarallisten kehityskulkujen hahmottaminen jälkikäteen on helppoa – mutta kuinka estää Dahmerin kaltaisten rikollisten kehittyminen etukäteen? Backderf pohtii sarjakuvassa omaa vastuutaan ja sitä, miksi hän ei auttanut Dahmeria millään tavalla. Hän puolustautuu sillä, ettei kukaan Dahmerin tuttavapiiristä voinut aavistaa, millaisia ajatuksia tämän mielessä pyöri. Lisäksi jokaisella teini-ikäisellä pojalla on omat ongelmansa – muiden ongelmien pohtimiselle ei jää aikaa. Backderf sälyttääkin vastuuta aikuisille: ”But where were the adults?” hän kysyy ja jättää vihjaavasti kysymyksen vaille vastausta.

Aikuiset voivat kuitenkin lausua puolustuksekseen saman argumentin, jolla Backderf puolustautuu: kukaan ei tiennyt, millaisia ajatuksia Dahmerin päässä vilisti ja kuinka ahdistunut tämä tosiasiassa oli. Itse asiassa Dahmerin ikätoverit ovat nähtävästi olleet hänen tilanteestaan paljon paremmin perillä kuin aikuiset: Backderf tovereineen tiesi hyvin, että Dahmer ryyppäsi rankasti joka päivä – ennen koulua, koulussa ja koulun jälkeen. Aikuiset eivät tätä tajunneet, sillä Dahmer osasi kätkeä juomisensa heiltä. Kuinka aikuiset siis olisivat voineet auttaa, kun he eivät nähneet lainkaan teini-ikäisen Dahmerin alkoholismia? Tapa, jolla Backderf sälyttää vastuun aikuisille, on epäreilu ja perustuu puhtaalle itsepetokselle.

Tosiasiassa Dahmerin kohtalo lienee ollut yksinkertaisesti sattuman käsissä. En usko, että voimme koskaan kehittää sellaista koulutus- tai terveydenhuoltojärjestelmää, jossa pienet dahmerit, kleboldit, auviset ja kaczynskit jäävät haaviin ja jossa heidät voidaan joko ”korjata” tai laitostaa ajoissa. Sarjamurhaajan tai kouluampujan kohtalolta voi pelastaa vain sattuma – ystävyys, rakkaus tai muu syvä, merkityksellinen ja elämää muuttava elementti. Maailmassa on satoja ja tuhansia tulevia väkivaltarikollisia, jotka löysivät ajoissa rakkautta ja joiden rikokset jäävät tekemättä. Siksi emme tiedä heistä mitään. Ehkäpä vastaava kokemus olisi voinut pelastaa myös Dahmerin. Valitettavasti 1970-luvulla nuoren homomiehen oli erittäin vaikea löytää rakkautta kaapista käsin.

En ole oikea ihminen arvioimaan Backderfin piirrosjälkeä. Sanottakoon vain, etten ole hänen tyyliinsä erityisen ihastunut. Erityisesti laatikkomaiset päät ja naisten ylikorostetut, turpeat takamukset näyttävät suorastaan vastenmielisiltä. Erityisen rumaa Backderfin kynänjälki on Joyce Dahmeria kuvaavissa ruuduissa. Backderfin käsiala on huoliteltua, yhdenmukaista ja siistiä; en vain pidä hän tyylistään. Se on omaan makuuni liian matemaattinen, kulmikas ja raskas.

Paikoin Backderf astuu oman tietokenttänsä ja näkökulmansa ulkopuolelle:

June 1, 1978, was the last day of school for graduating seniors. — — [Dahmer’s] life essentially ended on this day. He soon shed his humanity forever. The person I knew became something utterly unknowable. The rest of his life would be living hell.

Tämä ei vastaa omaa käsitystäni Dahmerin elämästä senior high’n jälkeen; pikemminkin tämä heijastelee Backderfin omaa käsitystä Dahmerin tulevista käänteistä. Vaikka Dahmerin ensimmäinen murha varmasti järkytti häntä syvästi, oli hänen elämässään varmasti niin hyviä kuin huonojakin käänteitä. ”Living hell” on vahvaa liioittelua.

Samalla Backderf sortuu ala-astetason ajatusvirheeseen, jonka mukaan tullessaan ”pahaksi” ihminen luopuu ihmisyydestään (humanity). Ja taas kerran ulkoistimme kauniisti pahan jonnekin kauas itsestämme, jonnekin ei-inhimillisen alueelle. Pahuus ei asu meissä, se asuu Jeffrey Dahmerissa – ja hänessäkin vasta silloin, kun hän oli jo lakannut olemasta ihminen (person) ja kun hänestä oli tullut jotakin käsittämätöntä (something utterly unknowable).

Ei se näin mene. Mitä vahvemmin ulkoistamme pahuuden dahmereihin, kleboldeihin, auvisiin ja kaczynskeihin, sitä todennäköisemmin se saa meistä otteen ja alistaa hyväntahtoisen puolemme valtaansa.

Mitä tulee Backderfin muutoin ansiokkaaseen kuvaukseen Dahmerin psyykestä, minua jäi häiritsemään eräs seikka: Backderf kuvaa Dahmerin elämää mustavalkoisesti eräänlaisena tasapainoiluna ”hulluuden” ja ”terveyden” (sanity) välillä. Hän käyttää ilmaisuja kuten ”[Dahmer’s] world was crumbling… along with his sanity” ja ”He was hanging onto his sanity by the thinnest thread.” – Aivan kuin Dahmerin – tai kenenkään muun – elämästä olisi selkeästi mahdollista paikantaa hetki, jona terveys loppuu ja hulluus alkaa. Aivan kuin hulluus ja terveys olisivat yksinkertaisesti toisensa poissulkevia ominaisuuksia: jos et ole terve, olet hullu, ja jos et ole hullu, olet terve. Tämä ei tee oikeutta ihmispsyyken monitahoisuudelle. Terveys ja hulluus ovat pikemminkin akselin ääripisteitä – akselin, jolta me kaikki löydämme oman paikkamme.

My Friend Dahmerista on tehty myös elokuva-adaptaatio. Olen siinä uskossa, että tämä ei olisi tulossa ainakaan laajaan levitykseen Suomessa; elokuva vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoiselta, joten toivotaan parasta. (Edit: Juttuni My Friend Dahmer -elokuvasta on luettavissa.)

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012)
Lukuhaasterasti: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

My Friend Dahmer (sidottu) @ Discshop
My Friend Dahmer (e-kirja) @ Discshop

Lolita (1962) arvostelu – ”To view people as objects of pleasure”

LOLITA
Lolita (1962)

Lolita: light of my life, fire of my loins. My sin, my soul. Näillä sanoilla Humbert Humbert aloittaa kertomuksensa Vladimir Nabokovin Lolita-romaanissa (1955). Opiskeluaikoina ”päätin”, että Lolita on kirja, joka ei kiinnosta minua ja jota en aio lukea – tiedättehän, kaikkeen ei ehdi paneutua, joten karsintaa on tehtävä julmasti. Olin lukenut jonkin verran Nabokovin tusinaa, eivätkä sen sisältämät tekstit tehneet minuun vaikutusta – miksi siis vaivautua ja tarttua Lolitaan?

Nuorena sitä erehtyy. Mikä oli saanut mieleni muuttumaan, kun toissa keväänä (aikana, jolloin en vielä kirjoittanut Taikalyhtyyn lukemistani kirjoista) tartuin Lolitaan, en osaa sanoa. Hyvä että tartuin. Nabokovin Lolita on niin monitasoinen ja haastava romaani, etten oikeastaan haluaisi koskaan kirjoittaa siitä mitään, sillä jokainen sitä käsittelevä teksti on tavallaan tuomittu epäonnistumaan.

Minulla oli Lolitan mentävä aukko myös elokuvasivistyksessäni. Olin vältellyt Stanley Kubrickin Lolitaa (Iso-Britannia/Yhdysvallat 1962) kai samasta syystä kuin Nabokovin romaania. Heti kirjan lukemisen jälkeen en halunnut pilata omaa mielikuvaani tapahtumakulun atmosfääristä enkä toisaalta vääristää omaa elokuvakokemustani miettimällä jatkuvasti, ”miten tämä kirjassa meni”, joten pidin romaanin ja elokuvan välissä vuoden tauon.

Ehkä tauko olisi saanut olla vieläkin pidempi – niin vahvasti Nabokovin teos kummitteli mielessäni elokuvaa katsellessani.

LOLITA-humbert-ja-lolita
Humbert Humbert ja ”object of pleasure”.

Molemmat Lolitat kertovat kääntäjä-kirjallisuudentutkija Humbet Humbertista (James Mason), joka on saanut ohiolaisesta yliopistosta työtä luennoitsijana. Ennen lukukauden alkua Humbert tahtoo kuitenkin viettää kesän kauniissa New Hampshiressä. Leskirouva Charlotte Haze (Shelley Winters) tarjoaa Humbertin vuokrattavaksi huonetta suuren talonsa yläkerrasta. Humbert ei ole vakuuttunut ja on jo karkaamaisillaan rouva Hazen kynsistä, kunnes törmää rouvan ihastuttavaan Dolores-tyttäreen eli tuttavallisemmin Lolitaan (Sue Lyon). Humbert ihastuu tyttöön välittömästi ja solmii rouva Hazen kanssa vuokrasopimuksen voidakseen olla jatkuvasti Lolitan lähellä.

Nabokovin romaanin keskeisimpiin ansioihin kuuluu erinomaisen taidokas epäluotettavan kertojan käyttö. Humbert Humbert kuvailee ihastustaan nuoriin tyttöihin – tai nymfetteihin, kuten hän heitä kutsuu – lyyrisesti, yksityiskohtaisesti ja häpeilemättä. Elokuvassa samaa vaikutelmaa ei tietenkään pysty luomaan – epäluotettavaa kertojaa kun ei voi käyttää elokuvassa samalla tavalla kuin kaunokirjallisuudessa. Romaanissa epäluotettava kertoja tekee mahdolliseksi sen, että Lolita jää hahmona lukijalle etäiseksi ja mystiseksi hahmoksi. Keski-ikäinen mies näpelöimässä 12-vuotiaan tytön arkoja paikkoja tarkoittaa tytölle automaattisesti jonkinasteisia traumoja. Romaanissa Lolitan kärsimyksiin ei viitata oikeastaan sanallakaan, mikä on ratkaisuna täysin oikeutettu – lapsiin sekaantuvien keskuudessa lienee varsin yleinen se ajatus, ettei tästä mitään haittaa ole, sehän tykkää tästä itsekin.

Kubrickin elokuvassa Humbertin ja Lolitan suhdetta ei pystytä kuvaamaan samalla intensiteetillä. Ensinnäkin Lolita vaikuttaa elokuvassa huomattavasti vanhemmalta kuin 12-vuotiaalta, ehkäpä noin 16-vuotiaalta. Ratkaisulle löytyy vahvat perusteet elokuvan tekoajankohdan kontekstista: 12-vuotiaan tytön ja keski-ikäisen miehen lihallista romanssia kuvaava elokuva ei yksinkertaisesti olisi päässyt levitykseen. (Tässä se taas nähdään, kuinka erilaiset standardit kirjallisuuden ja elokuvien levitykselle vallitsevat.) Sinänsä sääli, sillä juuri tämä taittaa tarinalta sen keskeisimmän särmän. Ne neljä vuotta, joiden aikana nuori tyttö kasvaa 12-vuotiaasta 16-vuotiaaksi, ovat kehityksen kannalta kovin tapahtumarikkaita. Moni 16-vuotias asuu jo omillaan, eikä esimerkiksi seksi sen ikäisen kanssa ole (ainakaan suurimmassa osassa länsimaista) rikos.

LOLITA-ulkona
Nimiroolia näyttelevä Sue Lyon täytti kuvausten aikana 15 vuotta.

Samalla Kubrickin elokuvassa viittaukset Lolitan ja Humbertin välisen suhteen fyysisyyteen ovat hyvin hienovaraisia – niinkin hienovaraisia, että jää pitkälti katsojan tulkinnan varaan, mitä oikeastaan on tapahtunut. Nabokov on romaanissaan huomattavasti suorasukaisempi ja rohkeampi – ja siksi pidänkin hänen valintojaan onnistuneempina kuin Kubrickin hahmotelmaa. Nabokovin tekstiä kahlatessaan lukija päätyy huojumaan kahden hyvin erilaisen vaikutelman välille: toisaalta Humbert on äärimmäisen diskreetti ja lyyrinen, oikea vanhan ajan runoilijasielu – mutta kun hänen eroottisten kuvaustensa kohteena on pieni tyttö… Kerronta on samanaikaisesti kaunista ja oksettavaa – aika ihana yhdistelmä minun mielestäni.

Nabokovin Humbertista tulee monessakin suhteessa mieleen Jeffrey Dahmer, joka on ollut blogissa viime aikona tapetilla… Sekä Humbert että Dahmer käyttävät uhriensa huumaamiseen unilääkkeitä. Molemmat pyrkivät myös dehumanisoimaan kohteensa. ”I trained myself to view people as objects of pleasure instead of people”, on Dahmer todennut.  Humbertilta sama asia näkyy onnistuvan ilman minkäänlaista harjoitteluakin: kirjan pieni tyttö ei näyttäydy hänelle ihmisenä, Doloresina, vaan kankaana, jolle hän projisoi omia halujaan – kohteena, jonka hän omistaa: Lolitana. Light of my life, fire of my loins. My sin, my soul.

LOLITA-humbert-ja-charlotte
Humbert ja leskirouva Haze viettävät iltaa kosteissa merkeissä.

Kubrickin Lolitassa on kiinnostavaa, kuinka selkeästi se muistuttaa rakenteeltaan jännityselokuvaa. Elokuvan alussa tapahtuu murha, jonka myötä katsojan mielessä herätetään kysymys: mikä on murhan motiivi? Siis klassinen whodunit-rakenne, taas kerran. (Minusta on kiinnostavaa, miten eri tavoin ihmiset mieltävät Lolitan lajityypin. Olen nähnyt sitä nimitettävän niin draamaksi, draamakomediaksi kuin romanttiseksi draamaksikin. Viimeinen luonnehdinta hämmentää minua – en osaa nähdä Lolitaa sen enempää romanttisena kuin komediallisenakaan.)

Voisi sanoa, että Kubrickin ja Nabokovin teokset kuvaavat erilaisia teemoja. Nabokovin romaanin temaattinen kenttä on paitsi laajempi, myös syvempi, ja osaltaan pitää sisällään kaiken, mitä Kubrickin elokuva käsittelee. Kubrickin elokuvan keskeisimpänä teemana pidän valtaa. Elokuvan Humbertissa sekoittuvat mustasukkainen poikaystävä ja suojelunhaluinen isähahmo. Tämä elementti on periaatteessa läsnä myös Nabokovin romaanissa, mutta heikompana. Nabokovin romaanin pääteema taas voisi olla ihmisen havainnon ja ajatuksen subjektiivisuus: siinä missä me näemme kauniin ja viattoman, 12-vuotiaan tytön, näkee Humbert sensuellin viettelijättären.

Ulostulot, joissa elokuva-adaptaatiota käsitellään vain ja ainoastaan peilaamalla sitä romaaniin, ovat yleensä aika kunnianhimottomia ja suorastaan tylsää luettavaa. Valitettavasti Nabokovin Lolita on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, etten pysty tarkastelemaan Kubrickin elokuvaa siitä irrallisena teoksena. Anteeksi. En osaa sanoa, mitä ajattelisin Kubrickin elokuvasta, ellei Nabokovin romaani olisi minulle tuttu – tällaisen ”objektiivisen” näkemyksen muodostamisen pitäisi olla jokaisen adaptaatioelokuvaa käsittelevän tekstin tavoitteena.

Varmaankin osaisin arvostaa sitä enemmän.

*****

Lolita VOD @ Discshop
Lolita VOD HD @ Discshop