My Friend Dahmer (2017) on tositapahtumiin perustuva elokuva sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin nuoruudesta. Elokuva pohjautuu Derf Backderfin samannimiseen sarjakuvaromaaniin. Backderf ja Dahmer olivat senior high’ssa luokkakavereita ja tunsivat toisensa pintapuolisesti. Sen paremmin Dahmeria oppi tuntemaan tuskin kukaan hänen ikätovereistaan.

My Friend Dahmer on erikoinen elokuva. Toisin kuin elokuvat yleensä, se ei ole kiinnostunut kuvaamaan sitä, mikä ihmisiä kiinnostaa kaikkein eniten: se ei kuvaa niitä tapahtumia, joiden vuoksi tiedämme, kuka Dahmer on. Se ei kuvaa sitä, miksi Dahmer oli erilainen kuin me muut. Pikemminkin se pyrkii osoittamaan, kuinka vähän teini-ikäinen Dahmer ainakin näennäisesti poikkesi meistä muista.

Senior high -ikäinen Dahmer (Ross Lynch) oli tapetinvärinen nuorukainen, joka oli kiinnostunut biologiasta. Vaikka hän oli yksinäinen, ei häntä kiusattu. Dahmer alkoi kuitenkin nousta yhä näkyvämmäksi hahmoksi koulussa, kun hän alkoi järjestää spontaaneja ”kohtauksia” koulun käytävillä. Dahmerin esitys koostui huudoista, kaatuilusta ja kouristelusta. Tarkoitus oli huvittaa luokkakavereita ja saada muut läsnäolijat hämilleen.

Hulluuskohtauksillaan Dahmer alkoi saada positiivista huomiota. Kouluun perustettiin jopa Dahmer-fanikerho, johon myös Backderf kuului. Dahmerista tuli koulun pelle – pelle, jota ei kuitenkaan kutsuttu yhteisiin illanviettoihin tai mihin menoihin. Jos Dahmer halusi pelleilyllään saada paitsi huomiota, myös ystäviä, hän epäonnistui surkeasti.

Kukaan luokkakavereista ei edes aavistanut, mitä Dahmerin kotona oli meneillään – puhumattakaan siitä, millaiset ajatukset vilistivät Dahmerin päässä.

Oikeastaan Dahmerin ajatusten koko synkkyys ei elokuvassa kovinkaan hyvin välity sellaiselle katsojalle, joka ei tunne Dahmerin tarinaa ennestään. On selvää, että Dahmer on yksinäinen ja masentunut perheensä rikkoutumisen vuoksi. On selvää, että hän on homo ja että hän kokee epävarmuutta ”kielletyn” seksuaalisuutensa vuoksi. Mutta mistä kaikesta hän jo teini-ikäisenä fantasioi, se jää melko pienten viittausten varaan. Tässä mielessä Backderfin sarjakuvaromaani oli huomattavasti suorasukaisempi.

Dahmerin Joyce-äidin kuvaus ei nähdäkseni ole kovin onnistunut. Joyce esitetään yksinkertaisesti äkkipikaisena, hermostuneena ja vaikeana naisena. Esitys jää pintapuoliseksi, Joycen sisäiset ongelmat (joita Backderf onnistuu sarjakuvaromaanissaan metkasti kuvaamaan) jäävät piiloon. Lisäksi elokuvassa unohdetaan kokonaan ajatus siitä, että näytellyillä kouristuskohtauksillaan Dahmer kenties imitoi omaa äitiään, jolla ilmeisesti oli aika ajoin jonkinlaisia kouristuksia. Sen sijaan Dahmerin Lionel-isä on toteutettu tavalla, joka vastaa hyvin sitä mielikuvaa, joka Dahmerin isästä on mediassa syntynyt.

Lukaisin huvikseni tätä tekstiä kirjoittaessani vanhan tekstini Backderfin sarjakuvasta. Yleensä omia tekstejä lukiessani punastelen häpeästä, mutta tämä teksti on poikkeus – minusta se on aika hyvä, ehkäpä jopa blogin parhaita tekstejä. Linkitän sen tähän vielä uudestaan – jos Dahmer kiinnostaa, suosittelen lukaisemaan: Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012).

Tuota tekstiä lukiessani muistin, kuinka paljon oikeastaan pidin Backderfin My Friend Dahmerista – ja samalla huomasin, kuinka kalpeaksi elokuvakokemukseni jäi kirjakokemukseen verrattuna. Mistä mahtaa olla kyse? Kenties olin kirjaa lukiessani paremmin virittynyt aihepiiriin (tällä hetkellä alan olla sarjamurha-aiheisiin teoksiin melko kyllästynyt). Toisaalta voi olla, että kirjaa lukiessani minulla oli aikaa ajatella – aikaa pohtia Dahmerin elämää, yksinäisyyttä ja kipua.

Myönnettävä on, että My Friend Dahmer oli minulle hienoinen pettymys. Se ei tarkoita, että en olisi pitänyt elokuvasta. Odotukseni taisivat vain olla liian korkealla. On tämä kutenkin kiinnostavampi kuin vuoden 2002 Dahmer-elokuva.

Ja jotta saadaan kaikki aiheeseen edes etäisesti liittyvät sisäiset linkit samaan läjään,  mainittakoon myös Don Davisin The Jeffrey Dahmer Story – An American Nightmare. Spoiler: se on aika huono.

Ps. Ross Lynch on älyttömän komea.

*****