My Friend Dahmer on ensimmäinen ja siten myös heittämällä paras sarjakuvakirja, jonka olen 2010-luvulla lukenut. Sarjakuvaromaani on Derf Backderfin (oik. John Backderf) silminnäkijäkuvaus sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin (1960-1994) elämästä junior ja senior high’n ajalta. ajalta. Backderf ja Dahmer olivat luokkatovereita 1970-luvun alkupuolelta aina vuoteen 1978, jolloin he valmistuivat high schoolista ja muuttivat kumpikin tahoilleen kotikaupungistaan Bathista.

Jeffrey Dahmer on poikkeuksellinen sarjamurhaaja siksi, että hän ei tiettävästi nauttinut väkivallasta, vaan pikemminkin inhosi sitä. Väkivalta oli hänelle väline tavoitteen saavuttamiseen, ei tavoite tai nautinnon lähde sinällään. Muihin tunnettuihin sarjamurhaajiin verrattuna hän on poikkeuksellisen empaattinen ja ”herkkä”. Hän ei ollut psykopaatti tai narsisti, joskin jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä hän ilmeisesti kärsi. Hän tiettävästi pyrki jossain määrin jopa vähentämään uhriensa kärsimyksiä tainnuttamalla nämä unilääkkeillä ennen murhaa (tämä ajatus on tosin ristiriidassa tiettyjen todistajanlausuntojen kanssa – mutta ei mennä nyt siihen tarkemmin). Hän joutui juomaan itsensä säälittävään humalaan pystyäkseen ylipäätään murhaamaan ketään. Hän oletattavasti katui aidosti tekojaan ja koki luultavasti jonkinlaista helpotusta jäätyään kiinni.

Backderf kuvaa Dahmeria teoksessaan omituisena nuorukaisena, joka luisuu päivä päivältä syvemmälle yksinäisyyteen. Hän ei pyri tarjoamaan lukijalle tyhjentäviä selityksiä Dahmerin teoille. Sen sijaan hän onnistuu erinomaisesti välittämään kuvan siitä, kuinka eristäytynyt ja tuskainen Dahmer nuoruudessaan oli.

Backderf keskittyy tarinassa siihen, mitä hän sai itse omakohtaisesti Dahmerin elämässä todistaa. Koska hän hädin tuskin tapasi Dahmerin isää tai pikkuveljeä, on hän rajannut nämä hahmot kertomuksensa ulkopuolelle. Hän ei myöskään kuvaa sarjakuvassa Dahmerin tekemiä murhia – siinä vaiheessa kun Dahmer tappoi ensimmäisen uhrinsa, oli Backderfin ja Dahmerin välinen kaveruus jo käytännössä katkennut. Backderf kyllä taustoittaa oman näköpiirinsä ulkopuolelle jääviä seikkoja pitkällisesti teoksen loppuviitteissä.

Loppuviitteet muodostavatkin merkittävän osan My Friend Dahmeria, ja kulutin niiden lukemiseen pidemmän ajan kuin itse sarjakuvan läpikäyntiin. Niiden ansiosta myös sellainen lukija, joka ei ole suuremmin perehtynyt Dahmerin elämään ennalta, ymmärtää sarjakuvan hennot viittaukset Dahmerin luonteeseen ja myöhempiin tekoihin.

Vaikka olen lukenut Dahmerin elämästä melko paljon, ymmärsin vasta Backderfin teoksen myötä, kuinka toivottoman alkoholisoitunut Dahmer oli jo lukioikäisenä. Backderfin ansioksi on laskettava myös se, että hän selittää Dahmerin alkoholismin hänen seksuaalisuuteensa ja fantasioihinsa liittyvällä ahdistuksella. 1970-luvulla oman homoseksuaalisuutensa kohtaaminen on ollut kenelle tahansa kova paikka. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut teini-ikäisen Dahmerin ainoa ongelma. Hänen fantasioihinsa alkoi jo teini-iässä liittyä lisäksi paljon kovemman luokan ”kiellettyjä” elementtejä: tajuttoman uhrin hyväilyä ja mielikuvia totaalisesta vallasta. Tämä herätti Dahmerissa huonoa omaatuntoa, ahdistusta ja suoranaista kauhua. Alkoholi auttoi ahdistukseen ja turrutti vaaralliset ajatukset.

Dahmerilla ei kenties koskaan kokenut ystävyyttä – ei ainakaan teini-iässä tai sen jälkeen. Hänellä oli kyllä kavereita ja tuttuja, mutta ei ystäviä, joille hän olisi voinut uskoutua ja purkaa sisintään. Lukioikäinen Dahmer oli luokan pelle ja oppilaiden keskuudessa hyvin tunnettu hahmo, mutta silti sorsittu ja yksinäinen. Vaikka hän sai positiivista huomiota ja hyväksyntää tempauksillaan ja esityksillään, ei häntä kutsuttu mukaan yhteisiin illanviettoihin tai harrastuksiin. Backderf kuvaa, kuinka jo näihin aikoihin luokkakaverit havaitsivat, että Dahmerissa on jotakin outoa – jotakin kylmää ja pelottavaa.

Ja vaikka Dahmerilla olisikin ollut ystäviä, olisiko hän voinut kertoa päässään pyörivistä ajatuksista kenellekään? Pelkästään homoseksuaalisuudesta kertominen olisi ollut vaikeaa – puhumattakaan siitä, että hän olisi paljastanut jollekulle fantasioidensa väkivaltaisen ja morbidin puolen. Näistä asioista ei yksinkertaisesti puhuta.

Teoksessa kuvataan kiinnostavalla tavalla myös Dahmerin Joyce-äitiä. On laajalti tunnettua, että Dahmerin äidillä oli mielenterveysongelmia. Millaisia ne olivat luonteeltaan ja mistä ne johtuivat – näihin kysymyksiin en ole löytänyt selkeitä vastauksia, en Backderfin sarjakuvasta tai muualta. Ilmeisesti kyse oli ensisijaisesti masennuksesta. Joyce sai kuitenkin ilmeisesti aika ajoin myös kouristuskohtauksista. Mistä ne johtuivat ja kuinka kauan niitä jatkui? My Friend Dahmerista saa sen käsityksen, että Joyce sai kohtauksia pitkin Jeffreyn lapsuutta ja nuoruutta. Tämä on ristiriidassa sen aiemmin saamani käsityksen kanssa, että Joycen kouristukset olisivat liittyneet nimenomaan Jeffreyn varhaislapsuuteen. (Joyce itse kiistää, että mitään kouristuksia olisi koskaan ollutkaan.)

Ehkäpä parhaimmillaan teos on kuvatessaan Dahmerin vanhempien avioeroa ja tilannetta, johon Dahmer joutui vanhempiensa eron myötä. Ensin Dahmerin isä muutti pois perheen yhteisestä kodista. Sen jälkeen Dahmerin äiti pakkasi tavaransa ja lähti toiseen osavaltioon ottaen Dahmerin David-pikkuveljen mukaansa. Koska Dahmer oli jo täysi-ikäinen, päätti hänen äitinsä jättää hänen asumaan perheen taloa yksin, ilman huoltajaa tai seuralaista.

Näin siis väkivaltaisten seksifantasioidensa riivaama, kroonisesti alkoholisoitunut ja ahdistunut 18-vuotias Dahmer vietti koko high schoolin päättymistä seuraavan kesän vanhempiensa talossa – yksin. Tuon kesän pitäisi olla nuoren miehen elämän parasta aikaa: high school takana, elämä edessä ja koko talo tyhjänä! Dahmer ei kuitenkaan ollut normaali nuori mies. Hän murhasi tuon kesän aikana ensimmäisen uhrinsa.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että nämä olosuhteet suorastaan ajoivat Dahmerin hänen ensimmäiseen murhaansa. Voimme spekuloida, että jos Dahmerin vanhemmat – etenkin hänen äitinsä – olisivat hoitaneet avioeron tyylikkäämmin, olisi Dahmerin ensimmäinen murha kenties jäänyt tekemättä. Lisäksi voidaan ajatella, että jos Dahmerilla olisi ollut vahvoja ja turvallisia ystävyyssuhteita, ehkäpä hänen väkivaltaiset fantasiansa eivät olisi koskaan muuttuneet todeksi.

Jos.

Tämä kaikki on kuitenkin pelkkää ajatusleikkiä. Vaarallisten kehityskulkujen hahmottaminen jälkikäteen on helppoa – mutta kuinka estää Dahmerin kaltaisten rikollisten kehittyminen etukäteen? Backderf pohtii sarjakuvassa omaa vastuutaan ja sitä, miksi hän ei auttanut Dahmeria millään tavalla. Hän puolustautuu sillä, ettei kukaan Dahmerin tuttavapiiristä voinut aavistaa, millaisia ajatuksia tämän mielessä pyöri. Lisäksi jokaisella teini-ikäisellä pojalla on omat ongelmansa – muiden ongelmien pohtimiselle ei jää aikaa. Backderf sälyttääkin vastuuta aikuisille: ”But where were the adults?” hän kysyy ja jättää vihjaavasti kysymyksen vaille vastausta.

Aikuiset voivat kuitenkin lausua puolustuksekseen saman argumentin, jolla Backderf puolustautuu: kukaan ei tiennyt, millaisia ajatuksia Dahmerin päässä vilisti ja kuinka ahdistunut tämä tosiasiassa oli. Itse asiassa Dahmerin ikätoverit ovat nähtävästi olleet hänen tilanteestaan paljon paremmin perillä kuin aikuiset: Backderf tovereineen tiesi hyvin, että Dahmer ryyppäsi rankasti joka päivä – ennen koulua, koulussa ja koulun jälkeen. Aikuiset eivät tätä tajunneet, sillä Dahmer osasi kätkeä juomisensa heiltä. Kuinka aikuiset siis olisivat voineet auttaa, kun he eivät nähneet lainkaan teini-ikäisen Dahmerin alkoholismia? Tapa, jolla Backderf sälyttää vastuun aikuisille, on epäreilu ja perustuu puhtaalle itsepetokselle.

Tosiasiassa Dahmerin kohtalo lienee ollut yksinkertaisesti sattuman käsissä. En usko, että voimme koskaan kehittää sellaista koulutus- tai terveydenhuoltojärjestelmää, jossa pienet dahmerit, kleboldit, auviset ja kaczynskit jäävät haaviin ja jossa heidät voidaan joko ”korjata” tai laitostaa ajoissa. Sarjamurhaajan tai kouluampujan kohtalolta voi pelastaa vain sattuma – ystävyys, rakkaus tai muu syvä, merkityksellinen ja elämää muuttava elementti. Maailmassa on satoja ja tuhansia tulevia väkivaltarikollisia, jotka löysivät ajoissa rakkautta ja joiden rikokset jäävät tekemättä. Siksi emme tiedä heistä mitään. Ehkäpä vastaava kokemus olisi voinut pelastaa myös Dahmerin. Valitettavasti 1970-luvulla nuoren homomiehen oli erittäin vaikea löytää rakkautta kaapista käsin.

En ole oikea ihminen arvioimaan Backderfin piirrosjälkeä. Sanottakoon vain, etten ole hänen tyyliinsä erityisen ihastunut. Erityisesti laatikkomaiset päät ja naisten ylikorostetut, turpeat takamukset näyttävät suorastaan vastenmielisiltä. Erityisen rumaa Backderfin kynänjälki on Joyce Dahmeria kuvaavissa ruuduissa. Backderfin käsiala on huoliteltua, yhdenmukaista ja siistiä; en vain pidä hän tyylistään. Se on omaan makuuni liian matemaattinen, kulmikas ja raskas.

Paikoin Backderf astuu oman tietokenttänsä ja näkökulmansa ulkopuolelle:

June 1, 1978, was the last day of school for graduating seniors. — — [Dahmer’s] life essentially ended on this day. He soon shed his humanity forever. The person I knew became something utterly unknowable. The rest of his life would be living hell.

Tämä ei vastaa omaa käsitystäni Dahmerin elämästä senior high’n jälkeen; pikemminkin tämä heijastelee Backderfin omaa käsitystä Dahmerin tulevista käänteistä. Vaikka Dahmerin ensimmäinen murha varmasti järkytti häntä syvästi, oli hänen elämässään varmasti niin hyviä kuin huonojakin käänteitä. ”Living hell” on vahvaa liioittelua.

Samalla Backderf sortuu ala-astetason ajatusvirheeseen, jonka mukaan tullessaan ”pahaksi” ihminen luopuu ihmisyydestään (humanity). Ja taas kerran ulkoistimme kauniisti pahan jonnekin kauas itsestämme, jonnekin ei-inhimillisen alueelle. Pahuus ei asu meissä, se asuu Jeffrey Dahmerissa – ja hänessäkin vasta silloin, kun hän oli jo lakannut olemasta ihminen (person) ja kun hänestä oli tullut jotakin käsittämätöntä (something utterly unknowable).

Ei se näin mene. Mitä vahvemmin ulkoistamme pahuuden dahmereihin, kleboldeihin, auvisiin ja kaczynskeihin, sitä todennäköisemmin se saa meistä otteen ja alistaa hyväntahtoisen puolemme valtaansa.

Mitä tulee Backderfin muutoin ansiokkaaseen kuvaukseen Dahmerin psyykestä, minua jäi häiritsemään eräs seikka: Backderf kuvaa Dahmerin elämää mustavalkoisesti eräänlaisena tasapainoiluna ”hulluuden” ja ”terveyden” (sanity) välillä. Hän käyttää ilmaisuja kuten ”[Dahmer’s] world was crumbling… along with his sanity” ja ”He was hanging onto his sanity by the thinnest thread.” – Aivan kuin Dahmerin – tai kenenkään muun – elämästä olisi selkeästi mahdollista paikantaa hetki, jona terveys loppuu ja hulluus alkaa. Aivan kuin hulluus ja terveys olisivat yksinkertaisesti toisensa poissulkevia ominaisuuksia: jos et ole terve, olet hullu, ja jos et ole hullu, olet terve. Tämä ei tee oikeutta ihmispsyyken monitahoisuudelle. Terveys ja hulluus ovat pikemminkin akselin ääripisteitä – akselin, jolta me kaikki löydämme oman paikkamme.

My Friend Dahmerista on tehty myös elokuva-adaptaatio. Olen siinä uskossa, että tämä ei olisi tulossa ainakaan laajaan levitykseen Suomessa; elokuva vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoiselta, joten toivotaan parasta. (Edit: Juttuni My Friend Dahmer -elokuvasta on luettavissa.)

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012)
Lukuhaasterasti: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

My Friend Dahmer (sidottu) @ Discshop
My Friend Dahmer (e-kirja) @ Discshop