Neofolkin historiasta kertova Looking for Europe – The History of Neofolk ilmestyi alun perin vuonna 2006 saksaksi. Tuolloin tämä Andreas Dieselin ja Dieter Gertenin kirjoittama teos jäi kielimuurin vuoksi lukematta, ja sen sijaan paneuduin ainoastaan kirjan sisarjulkaisuun eli neljän CD-levyn Looking for Europe -kokoelmaan. Kyseinen levyboksi on kenelle tahansa erinomainen ensikosketus neofolkin maailmaan joko sellaisenaan tai Looking for Europe -historiikin ohessa. – Upotan tämän teksitin sekaan muutamia suosikkejani kyseisen levyn kappaleista.

Jaa mikä ihmeen neofolk? Kyseessä on 1980-luvun alkuvuosina syntynyt musiikkigenre, jonka musiikilliset juuret ovat ennen kaikkea 1970-luvun varhais-industrialissa, singer-songwriter-folkissa ja experimentalissa. Neofolkin rajat ovat tulkinnanvaraiset. Sen määritelmä ei tyhjene esteettisin tekijöihin, vaan kyse on myös teemoista, kuvastosta ja myös muusikoiden ja yhtyeiden välisistä kytköksistä. Australialaisen Ostaran puuhamies Richard Leviathan luonnehtii neofolkia näin:

The themes of folk music are rooted in the past, whereas Neofolk is rather a cultivation of a break between the past and the present and as such is very modern. — — It is the ”Neo” that makes the difference in Neofolk, but if one contemplates the spirit of OSTARA and other artists, then it is the orientation and the soul of their projects that lend them their ”folk-ish” character, even thought their style and sound might be situated between Folk, Industrial, Ambient, Gothic and other contemporary forms.

Selvää siis on, että folk-vaikutteet ovat keskeinen osa neofolkin esteettistä profiilia. Ajattelen asiaa itse siten, että jos bändin koko uran tuotannossa ei ole havaittavissa lainkaan tai juuri lainkaan folkille leimallisia piirteitä, on kyse jostakin muusta kuin neofolkista – esimerkiksi industrialista, military popista tai experimentalista. Tässä mielessä oma määritelmäni neofolkista on ehkäpä hieman erilainen kuin Looking for Europen kirjoittajien; he näyttävät laskevan neofolkiksi myös sellaisia yhtyeitä, joiden itse katson edustavan pikemminkin industrialia (mm. Der Blutharsch ja The Moon lay hidden benath a Cloud, joka tosin pakenee genremääritelmiä minkä jaloistaan pääsee), neoklassista (Les Joyaux de la Princesse) tai dark wavea (Kirlian Camera). Siitä, edustaako jokin bändi neofolkia vai ei, voisi väitellä pitkäänkin; karsin tähän aiheeseen liittyvän kritiikin minimiin ja palaan tähän tuonnempana vain lyhyesti tämän tekstin loppupuolella.

Looking for Europe on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kerrotaan lyhyesti ja tiiviisti neofolkin juurista ja esihistoriasta. Toisessa osassa, joka on teoksen osista laajin, keskitytään yksittäisiin bändeihin ja niiden tuotantoon, teemoihin ja historiaan. Kolmas osa käsittelee neofolkiin liittyviä ideologisia ja temaattisia painotuksia. Jaottelu on onnistunut ja tuo genren ominaispiirteet hyvin esiin.

Haastattelut saavat Looking For Europessa vahvan painoarvon, mikä tekee teoksesta jossain määrin ”zinemäisen” kokonaisuuden. Haastattelut esitetään yleensä yksinkertaisessa kysymys-vastaus-muodossa. Epäileväinen mieli pohtii, johtuuko tämä tekijöiden laiskuudesta vai vilpittömästä halusta esittää haastateltavien sanomiset mahdollisimman autenttisessa muodossa. Ajoittain haastattelujen esillepano olisi eittämättä kaivannut vahvempaa editointia, karsintaa ja toimituksellista otetta.

Toisaalta teoksesta löytyy myös suoria lainauksia, jotka eivät peukaloimalla olisi parantuneet. Tästä erinomainen esimerkki on Eis & Licht -levy-yhtiötä edustavan Stephan Pockrandtin luonnehdinta siitä, mikä sai hänet kiinnostumaan neofolkista (lihavointi allekirjoittaneen):

Back then [in the 90ties], what attracted me to these bands (I mean Death in June, Sol Invictus, Blood Axis etc.) was their dark and mystic aura, their uncompromising ’darkness’, their stern lyrics and their works which betrayed a seious interest in the occult and magic realms. They reinforced my existing obsessions almost totally and for me were the serious faction of the Gothic scene, which had already started to place more importance in the superficial (lifestyle) than in authentic being (living real alternatives).

Luulen, että suurin osa genren ystävistä jakaa tämän viehtymyksen neofolkin ”tinkimättömään pimeyteen” ja vakavuuteen. Samalla sitaatissa tulee hyvin esille se, kuinka vahvasti neofolk on kasvanut elänyt ikään kuin goottikulttuurin kyljessä – samanlaisena, mutta silti niin ehdottoman erilaisena.

Suomalaisesta näkökulmasta asia avautuu hieman toisella tavalla. Suomessa neofolk on elänyt vahvasti goottikulttuurin ja äärimetallin (black metalin) välimaastossa. Kun Suomessa järjestetään neofolk-keikka, ovat järjestäjinä yleensä ihmiset, jotka ovat sekaantuneet joko black metal -undergroundiin tai goottialakulttuuriin. Näkökulmani saattaa olla puolueellinen, mutta arvelisin, että Suomessa äärimetalliporukka on kuluvan vuosituhannen aikana ollut goottisakkia aktiivisempi neofolk-keikkojen järjestäjänä. En tiedä, onko tämä vain suomalaisen neofolk-skenen erityispiirre – ehkäpä muualla neofolkin ja black metalin välinen suhde ei ole näin vahva?

Neofolkia ja black metalia yhdistää lisäksi eräs seikka, jonka teoksen kirjoittajat ohittavat mielestäni liiankin nopeasti: ”a serious interest in the occult and magic realms” (kuten Pockrandt asiaa luonnehtii). En ole tainnut koskaan törmätä goottiin, jonka maailmankatsomus ihan oikeasti pohjautuisi salatieteisiin ja esoteriaan. Sen sijaan tunnen valtavan määrän black metalin parissa puuhailevia henkilöitä, joiden maailmankatsomus on rakennettu (enemmän tai vähemmän uskottavalla tavalla) okkulttiselle pohjalle. Näkökulmani saattaa olla vääristynyt; olen viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut tekemisissä enemmän black metal -maailman kuin goottien parissa. Väitän silti, että havaintooni kätkeytyy totuuden siemen.

Goottikulttuuri imee kyllä huimalla voimalla esteettisiä vaikutteita okkultismista ja magiasta, mutta siihen se sitten jääkin. Kasarigootti kananluutöyhdössään kai sentään tiesi, mitä hänen kaulassaan killuva ankh-risti merkitsi – vaan kysypä tämän päivän uusgootilta, millaisia merkityksiä kätkeytyy Killstarilta ostetun kissapaidan Lucifer-sigiliin tai Actual Painilta tilattujen, ökyhintaisten Lorraine-leggingsien kuvioon. Lausun tämän huomion kaikella rakkaudella goottikulttuuria kohtaan: voisinpa olla yhtä kaunis, yhtä huoleton ja yhtä ylpeä kuin te.

Ja takaisin asiaan: suhde okkultismiin ja mystiikkaan luo neofolkin ja black metalin välille vahvan siteen – niin vahvan, että sitä olisi mielestäni pitänyt käsitellä myös Looking for Europessa. Ehkä tämä side kuitenkin avautuu keskieurooppalaisesta näkövinkkelistä hieman toisenlaisena – tai sitten syy löytyy jostain aivan muualta. Mistä, mene ja tiedä.

Neofolk-historiikki ei olisi mitään ilman seikkaperäistä selontekoa neofolkin kiinnostuksesta kolmatta valtakuntaa ja sen symboliikkaa kohtaan. Looking for Europessa aihetta käsitellään pitkästi ja perinpohjaisesti – jopa siinä määrin, että koko teoksesta tulee eräänlainen neofolk-apologia. Kirjoittajat asennoituvat kysymykseen neofolkin ja RAC:n &cet. välisistä yhteyksistä hyvin ehdottomasti:

It should be emphasized that there are no thematic connections between neofolk and so called Rechtsrock (Rightist Rock), nationalist singer-songerwriters and NS Black metal, even though some influential fanzines have tried to contstruct such relationships, and even though some homeland-obsessed acoustic projects from the extreme right wing Black Metal scene sometimes call their music neofolk.

Itse en luonnehtisi neofolkin ja mainittujen poliittisesti sensitiivisten musiikkigenrejen suhdetta aivan näin yksioikoisesti. Neofolk-skeneä on jo vuosien ajan pakotettu jatkuvasti puolustuskannalle ja oikeuttamaan oma olemassaolonsa selityksin siitä, ”ettei me olla natseja”. Lopputuloksena Looking for Europen sivuilla asiaa käydään niin pitkästi läpi, että lopulta levy jää junnaamaan samaan raitaan, eikä juttu enää etene.

Ymmärrän hyvin, miksi Looking for Europen sivuilla asiaa käsitellään niin yksisilmäisesti. Perusajatus on ehdoton: Neofolk ei ole oikeistolainen genre, eikä oikeistolaisten tekemä musiikki ole neofolkia. Itse en näe asiaa lainkaan näin yksioikoisesti. On totta, että neofolk ei ole oikeistolainen genre. Sen sijaan se, että genrellä ei ole mitään tekemistä oikealle kallellaan olevien tendenssien kanssa, on mielestäni liioittelua. Oikeistolaista ajattelua tai sen puutetta saati vastustusta ei voida pitää kategorisesti neofolkille ominaisena piirteenä. Jokaisella genreen kytkeytyvällä on täysi vapaus muodostaa omat poliittiset mielipiteensä.

Teokseen liitetyssä Capricious Democracy -esseessä tuodaan esiin kiinnostava ja osuva huomio demokratian luonteesta:

Democracy is uncomfortable. It is not a cozy club where we are all buddies.

Pidän neofolkin genreluonteesta niin paljon osittain juuri siksi, että sen piirissä tämä ajatus hyväksytään ehdottomammin kuin kenties missään muussa alakulttuurissa. Ainakin vanhaan hyvään aikaan neofolk-keikoilla heiluivat sulassa sovussa kaikki kuviteltavissa olevat ääripäät. Sittemmin vasemman laidan edustajat ovat käyneet keikoilla vähiin – ei siksi, että heitä olisi yritetty työntää ulos, vaan uskoakseni siksi, että neofolk nähdään vasemmistopiireissä yhä vahvemmin ehdottoman vaarallisena musiikkina, jonka kuuntelu ja supportointi ohjaa suoraan helvettiin.

Kaikkiaan Looking for Europen pohdinta neofolkin ”kyseenalaisen” kuvaston ja tematiikan suhteen on kiinnostavaa, mutta lipsuu paikoin jo liikaakin selittelyn puolelle. Homma on ok niin kauan kun kyse on skenen sisäisestä asioiden käsittelystä ja analysoinnista. Mutta heti, kun lipsahdetaan selittelemään ja hakemaan hyväksyntää sellaisilta toimijoilta, joilla ei ole mitään tekemistä neofolkin kanssa, ollaan eksytty polulta ja pahasti. Mitä neofolk on velkaa ympäröivälle maailmalle? Miksi sen pitäisi saada hyväksyntää tahoilta, jotka ovat sen oman elinvoiman ja kehityksen kannalta täysin yhdentekeviä? Ennakkoluulottomalle ja uteliaalle yksilölle, joka hyväksyy demokratian sisäsyntyisen epämukavuuden, neofolkiin tutustuminen käy kyllä vaivattomasti, joskin kenties hitaasti. Muunlaisille ihmisille ei neofolkia kannata eikä tarvitse avata tai selitellä.

Looking for Europen vahvuus on sen kattavuus. Bändeihin keskittyvässä luvussa paneudutaan lähes 70 neofolk-bändin tuotantoon ja historiaan. Osaa yhtyeistä käsitellään pidemmälti, osa kuitataan parin kappaleen esittelyllä. Vaikka olen kuunnellut neofolkia hyvin aktiivisesti yli 15 vuotta ja seurannut skenen tapahtumia suhteellisen hartaasti, löytyi Looking for Europesta myös minulle (lähes) uusia tuttavuuksia: Scivias, Agnivolok, Ernte, A.C.T.U.S., Unto Ashes…

Aivan kaikkia teoksen sisältöjä koskevia valintoja en kuitenkaan pidä onnistuneina. Erityisesti Allerseelen saa teoksessa kohtuuttoman paljon palstatilaa; bändiä käsitellään ensin kymmenisen sivua omassa luvussaan, ja sen lisäksi erittäin pitkällisesti teokseen liitetyssä, Aleš Pickarin kirjoittamassa Capricious Democracy -esseessä. Tämä on kummallinen valinta, sillä Allerseelen ei minkään kriteerin perusteella ole neofolkia, mikä myönnetään myös Looking for Europessa selvin sanoin:

[W]ith the exception of a few songs, the music of ALLERSEELEN can hardly be called (Neo-) Folk — — [.]

Tämä ei ole estänyt kuluttamasta Allerseelenin uran ja vaiheiden kuvaamiseen kymmeniä pitkiä sivuja. Allerseelenissä kyllä kenties kiteytyy neofolkille ominainen väärinymmärretyn ja suotta sorsitun rooli. Hyviä esimerkkejä tahallisista ja tahattomista väärinkäsityksistä ja niitä seuranneista boikoteista ja keikkojen perumisista olisi kuitenkin löytynyt parahultaisesti myös skenen sisältä, joten miksi ihmeessä kuluttaa sivuja Allerseelenin kaltaiseen industrialbändiin?

Teoksen sivuilta löytyy myös muutama muu ongelmallinen bändimaininta. Laibach on päässyt teoksen soundtrack-levylle ja jopa englanninkielisen käännöksen takakanteen, vaikkei Laibachilla ole musiikillisesti mitään tekemistä neofolkin kanssa. Myös Coilin ja Boyd Ricen käsittely omissa luvuissaan ovat tässä kontekstissa hieman kyseenalaisia, mutta ymmärrettäviä ja tavallaan myös hyväksyttäviä ratkaisuja.

Myös Current 93:een ja Death in Juneen liittyy erikoinen painotusvalinta. En varmaankaan osu kauhean kauas totuudesta, jos sanon, että Death in Junen vaikutus neofolkin soundiin, ideaaleihin ja traditioon on suurempi kuin minkään toisen yhtyeen. Tuskin olen pahasti väärässä myöskään silloin, jos väitän, että Death in June oli maailman ensimmäinen neofolk-bändi. Rakastan Current 93:n musiikkia, ja olenkin viime vuosina kuunnellut enemmän sitä kuin Death in Junea. Silti en voi mitenkään ymmärtää, miksi Looking for Europen bändejä käsittelevä osio aloitetaan Current 93:sta. Vasta sen jälkeen seuraa Death in Junea koskeva luku.

Ajattelen Current 93:a eräänlaisena neofolkin laitailmiönä; sen valoisa, värikäs ja leikkisä musiikillinen tyyli eroaa huomattavasti neofolkin keskimäärin sangen synkästä ilmeestä. Sen sijaan Death in June on ”as neofolk as neofolk gets”; erityisesti bändin 90-luvun alun levyt muodostavat omassa ymmärryksessäni eräänlaisen peruskiven ja universaalin mittatikun neofolkin estetiikalle ja soundimaailmalle.

Teoksen sisällysluetteloa tarkastellessaan tulee väkisinkin pohtineeksi, kuinka neofolk kaikessa eurooppalaisuudessaan onkin painottunut niin vahvasti Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Riimuilla ja skandinaavisella mytologialla on keskeinen rooli neofolkin kuvastossa – ja silti nimenomaan Skandinaviassa ja muualla Pohjois-Euroopassa tehdään suorastaan hämmentävän vähän (hyvää) neofolkia. Tanskalainen :Of the Wand and the Moon:, ruotsalainen Ordo Rosarius Equilibrio, suomalainen Tenhi – siinäpä ne mainitsemisen arvoiset pohjoismaiset neofolk-bändit pitkälti ovat. (Em. yhtyeiden lisäksi Looking for Europessa käsitellään lisäksi norjalaista Ulveria – miksi, sitä en aivan ymmärrä, sillä Ulverilla ei ole juuri mitään tekemistä neofolkin kanssa.) Näiden lisäksi nostan esille heleää mutta tummasävyistä, suomenkielistä neofolkia tekevän Pyhä Kuolema -yhtyeen, joka on perustettu vasta teoksen saksankielisen version julkaisun jälkeen (v. 2009) ja joka siten on luonnollisesti jäänyt teoksesta pois. Jos Looking for Europe kirjoitettaisiin uudelleen nyt, kerrottaisiin sen sivuilla toivottavasti omassa luvussaan myös Pyhästä Kuolemasta. (Käykää nyt hitossa kuuntelemassa: Saturnuksen minä saavutan hetkessä, raatelen itseni kylmyydellä.)

Lienee on reilua kirjoittaa sananen myös CD-kokoelmasta. Levy pitää sisällään näytebiisit merkittävimmiltä neofolk-bändeiltä – tosin Current 93 puuttuu biisilistasta, kummallista kyllä. Lisäksi mukaan on ahdettu runsaasti kiinnostavia maistiaisia vähemmän tunnetuilta nimiltä. Kun vuonna 2006 tutustuin levykokoelmaan ensimmäistä kertaa, bongasin sen myötä monia kiinnostavia yhtyeitä; olen tutustunut ja ihastunut tämän kokoelman ansiosta muun muassa In Gowan Ringiin ja Ordo Equitum Solisiin.

Kun nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin kuuntelin jälleen kokoelmalevyä tiiviisti, esiin nousivat ennen kaikkea Scott Walkerin Angels of Ashes, T.A.C.:in eli Tomografia Assiale Computerizzatan The End of Day (joka tosin on kai oikeasti Kirlian Cameran kappale… tai jotain?), Arginen In Silenzio ja – hieman yllättäen – Siebenin Love’s Promise. Myös Sorrow’n Nomadic Man on ihana. Sorrow on valitettavasti jäänyt minulle eräänlaiseksi sokeaksi pisteeksi; vaikka bändin konsepti on ollut minulle jo vuosia tuttu, on bändin levyjä harmillisen vaikea saada käsiinsä. Sama pätee Sorrow’n keskushahmon eli neofolkin grand old lady Rose McDowallin ja Boyd Ricen yhteiseen Spell-yhtyeeseen, jolta ei valitettavasti ole napattu levylle näytekappaletta.

(En malta olla kertomatta tässä yhteydessä pientä anekdoottia. Osalistuin pari vuotta sitten erään Suomen ”oudon musan skenessä” vaikuttavan pariskunnan tupaantulijaisiin. Kyseisissä juhlissa eräs minulle ennestään tuntematon henkilö hihkaisi minut nähdessään: ”Hei, susta tulee ihan mieleen Rose McDowall!” Minulle on tuskin koskaan lausuttu kauniimpaa kohteliaisuutta. Valitettavasti yhtäläisyydet ihanan Rosen ja minun välillä taitavat tosiasiassa rajoittua hiusten väriin ja huulipunamieltymyksiin. Silti tämä jäi lähtemättömästi mieleeni.)

Looking for Europe on aikaa ja vaivaa säästämättä toteutettu teos, jota voin suositella lämpimästi erityisesti kaikille, joilla on omakohtainen suhde neofolkiin. Kirjalla on prujuineen mittaa yli 500 sivua, joten teoksen summittaiseenkin läpilukuun tarvitaan melkoisesti motivaatiota. Teos ei pahemmin rasita kenenkään kukkaroa: pehmeäkantinen englanninkielinen versio irtoaa britti-Amazonista tällä hetkellä alle 9 eurolla (+ toimituskulut).