Joker (2019) arvostelu – Hirviön synty

Joker (2019)

Joker (2019) on elokuva, joka kääntää koko Batman-franchisen päälaelleen. Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) työskentelee esiintyviä taiteilijoita välittävän agentuurin klovnina ja yrittää elättää pienellä palkallaan itseään ja sairasta Penny-äitiään (Frances Conroy). Arthurilla on vaiva, joka tekee ihmisten keskellä olemisesta hänelle vaikeaa: kun hän hermostuu, ahdistuu tai säikähtää, hän alkaa nauraa pakonomaisesti. Arthur vältteleekin ihmisiä ja elää hyvin eristäytynyttä elämää kahden äitinsä kanssa.

Arthur on jo lapsuudessaan saanut pelattavakseen huonot kortit. Elämä ei muutu siitä helpommaksi – häntä simputetaan, huijataan ja lyödään. Silti Arthur yrittää. Hänellä on unelma: hän tahtoo stand-up-koomikoksi. Ongelmana kuitenkin on – kuten Arthurin äiti rutikuivaan sävyyn toteaa – ettei Arthur ole hauska. Hän on yhä lähellä unelmansa toteutumista kuin reilusti ylipainoinen tyttö, joka haaveilee ballerinan urasta.

Arthur yrittää, kestää ja pinnistelee. Lopulta hänen identiteettinsä alkaa järkkyä ja särkyä. Jäljelle jää tyhjä taulu, jonka pinnalle Arthur voi luoda itsensä uudelleen. Pintaan ei ilmestykään Arthurin omakuvaa, vaan uusi, värikkäämpi ja ilkeämpi hahmo.

Jokeri on syntynyt.

Arthur haluaa tuoda ihmisille iloa, mutta joutuu itse ottamaan turpaansa kerta toisensa jälkeen.

Jokerin alkupuolella Arthur käy purkamassa sydäntään sosiaalityöntekijälle. Juuri näissä kohtaamisissa Arthurin sisäinen elämä paljastuu kaikessa ankeudessaan. Kun sosiaalityöntekijä kyselee kuulumisia, alkaa Arthur avautua:

You just ask the same questions every week. ”How’s your job? Are you having any negative thoughts?” All I have are negative thoughts.

”All I have are negative thoughts.”

Tuskin olen kamalasti väärässä, jos oletan, että suunnilleen näin melkein jokainen masennuksesta kärsivä haluaisi lääkärilleen sanoa. Jo kysymyksenasettelun ja vastauksen välinen epätasapaino kertoo, kuinka eri maailmoissa parantaja ja parannettava elävät. Miten tästä pitäisi sitten jatkaa, kun aivoissa huutaa jatkuvasti moittiva ja musertava ääni? Miten tästä pitäisi nousta jaloilleen? Kuinka tulla näkyväksi, kun koko maailma ummistaa itsepäisesti silmänsä?

Arthur on niin rikki, että pelkkä ajatuskin hänen korjaamisestaan tuntuu – no, suorastaan naurettavalta.

Arthurin nauru tekee kipeää.

Juuri kouristuksenomainen ja tuskansekainen nauru on Fleckin tunnusomaisin piirre. Hänen äitinsä on kehottanut pienestä pitäen poikaansa hymyilemään ja olemaan iloinen. Nuori Fleck ottaa kehotuksen juuri niin tosissaani kuin lapsi vain vanhempansa kehotuksen voi: kivuliaimpina hetkinään hän hymyilee ja lopulta nauraa. Nauru kääntyy itseään vastaan – siitä tulee kivun merkki.

Joker tuo mieleen Victor Hugon hämmästyttävän syvästi unohdetun L’Homme qui rit -romaanin ja sen pohjalta tehdyn Nauruihminen-filmatisoinnin (A Man who Laughs, 1928). Tiettävästi Nauruihminen vaikutti tuntuvasti vuonna 1940 ensiesiintymisensä tehneen Jokerin syntyyn. Nauruihminen kertoo nuoresta miehestä, jonka kasvot on silvottu siten, että hän näyttää nauravan jatkuvasti. Tosiasiassa hän on syvästi traumatisoitunut kokemansa pahoinpitelyn ja laiminlyönnin seurauksena. Glasgow-hymy hänen kasvoillaan on groteski merkki kärsimyksestä.

Arthurin pellemaski muistuttaa Glasgow-hymyä.

Mainittakoon samalla myös, että Joker muistuttaa paikoin Ichi the Killer -elokuvan Kakiharasta, jonka pukeutumistyyli ja kasvoihin leikattu hymy muistuttavat Jokeria hämmästyttävän paljon. Myös Kakiharan hahmo on syntyisin sarjakuvasta. Erojakin on: Arthur pakenee konflikteja ja ahdistuu kohdatessaan väkivaltaa – Kakihara suorastaan etsiytyy vaikeisiin tilanteisiin ja nauttii väkivallasta ja kivusta. Molemmille on kuitenkin ominaista se, että tuska ja nauru sekoittuvat toisiinsa. (Muistaako Ichi the Killeriä enää kukaan? Se oli niin kova juttu joskus 2000-luvun alussa.)

Joaquin Phoenix on Jokerin/Arthur Fleckin roolissa upea. Kuka yllättyi? Mestarin, Herin ja Walk the Linen jälkeen tuskin kukaan. Phoenix laihdutti roolia varten verrattain nopeasti yli 20 kiloa. Hänen kehonsa on elokuvassa niin luiseva ja outo, että toisinaan mietin, onko jälkituotannossa käytetty CGI-apuja. Hänen rintakehänsä näyttää suorastaan epämuodostuneelta – kuin valtavalta pajukopalta. Phoenix tuo roolihahmonsa rumuuden, herkkyyden ja pahuuden pintaan hämmentävän elävästi.

Tyhjään tauluun ilmestyvät Jokerin kasvot.

Olemme tottuneet näkemään Bruce Waynen orporessukkana, joka kasvaa lopulta vanhempiensa kuoleman kostavaksi ja rikollisia niittaavaksi heerokseksi. Joker paljastaa kolikon toisen puolen ja kuvaakin Thomas Waynen (eli Bruce Waynen isän) upporikkaana kusipäänä ja roistokapitalistina. – Wayne kuvataan niinkin ”mulkkuna” ja retorisesti taitamattomana  hahmona, ettei hahmo ole enää täysin uskottava. Politiikassa todennäköisesti toimii henkilöitä, jotka ajattelevat Waynen tavoin – ja jotka onnistuvat nousemaan valtaan keskiluokan ja jopa köyhemmän kansanosan äänillä, koska he ajattelevat ennen kuin puhuvat. Waynen kusipäisyys on liian julkista.

Olen kuullut väitteitä, joiden mukaan Joker ihannoi väkivaltaa (ehkä jopa kannustaa siihen?) ja mielisairauksia. En ymmärrä, mistä tällaiset kommentit tulevat.

Arthur luo nahkaansa.

Tai siis ymmärränhän mä: on kiva itkeä julkisesti aina, kun elokuvantekijä yrittää ymmärtää maailmaa ympärillään sen sijaan, että paukuttelisi vain menemään DC Cinematic Universe -hengessä.

Pum pum! Kräts, pa-dam!

Joker yksinkertaisesti pyrkii kuvaamaan, kuinka jo lapsena rikkoutunut, periaatteessa hyväntahtoinen ihminen kohtaa päivä toisensa jälkeen laiminlyöntiä, torjuntaa ja menetyksiä. Hän on maailmalle näkymätön – kuten Muumi-tarinoiden Ninni. Hänen todellisuudentajunsa järkkyy, ja hän alkaa vahingoittaa muita. Pohjimmiltaaan Jokerin tarina onkin tarina kouluampujista ja muista joukkomurhaajista. Hänen kohtaloaan ei esitetä hohdokkaana. Hän ei ole sankari. Hän on surullinen, traaginen hahmo.

Penny-äiti on yksi Arthurin harvoista sosiaalisista kontakteista.

Jotkut ovat osoittaneet huolensa siitä, että Joker kannustaa ihmisiä väkivaltaan. En usko tähän tai pelien ja elokuvien raaistavaan vaikutukseen ylipäätään. Elokuvat eivät tee yksinäisistä nuorista miehistä väkivaltaisia – maailma tekee. Lisäksi on hyvä kysyä, mikä tekee Jokerin väkivallasta pahempaa kuin DC:n, Marvelin, Stallonen tai Lundgrenin elokuvien väkivallasta. Tiedänhän minä vastauksen itsekin: Jokerin väkivalta – se vähä, mitä elokuvassa näemme – on luonteeltaan ahdistavaa. Se järkyttää ja inhottaa. DC:n ja Stallonen väkivalta on kuin tanssia – näyttävää ja taiten organisoitua. Siitä ei tule kenellekään paha mieli.

Jokerista tulee.

*****

Outlast: The Murkoff Account (2015–2017) arvostelu

The Murkoff Account: Issue 1
The Murkoff Account: Issue 1

Muistatteko vielä maailman kamalimman videopelin eli Outlastin? Tein kerrankin fiksun päätöksen ja jätin Outlast 2:n pelaamatta (katsokaa pelin traileri, niin ymmärrätte, miksi). Se ei suinkaan tarkoita, ettenkö olisi paneutunut sen juoneen ja katsonut kiinnostavimpia cutscenejä YouTubesta.  Outlastissa minua kiinnostavat ennen kaikkea pelin tarinat ja maailma, ja niihinhän voi onneksi paneutua myös ilman unettomia öitä ja superintensiivistä ensimmäisen persoonan pelikokemusta.

Noh. Outlast 2:n juonta kartoittaessani törmäsin Outlast-sarjaan kuuluvaan The Murkoff Account -sarjakuvaan, joka osoittautui niin perin jänskäksi että luin sen kaikki viisi osaa läpi yhdellä istumalla. Huh! Luvassa ei ole varsinaisia spoilereita ensimmäisen tai toisen Outlast-pelin suhteen; luet silti tästä eteenpäin omalla vastuullasi.

The Murkoff Account kertoo pääosin Outlastin ja Outlast 2:n tarinoiden väliin sijoittuvasta ajanjaksosta.  Paul Marion ja Pauline Glick työskentelevät Murkoff Corporationin vakuutuksiin liittyvien taloudellisten menetysten ehkäisyn parissa ja saavat selvitettäväkseen oudon ja brutaalin murhasarjan. Myöhemmin heidät määrätään tutkimaan Mount Massiven mielisairaalaan liittyviä outoja tapahtumia. Edelleen he ajautuvat tutkimaan tapauksia, jotka johdattavat heidät Outlast 2:n tarinan tietämille.

Juoni rullaa eteenpäin voimakkaan Glickin ja humaanin, villasukkamaisen Marionin välisen jännitteen varassa. Hiljalleen työpari alkaa ajautua erilleen. Marionin moraali ei ole tarpeeksi joustava, jotta työskentely Murkoffin alaisuudessa sujuisi ongelmitta. Glick puolestaan tavoittelee häikäilemättömästi omaa ja työnantajansa etua.

Vaikka Glick hapuilee omia tavoitteitaan hyvin kyseenalaisin menetelmin, ei hän ole varsinaisesti paha. Hän yksinkertaisesti tarttuu niihin tilaisuuksiin joita hänen eteensä tulee. Samalla hän ymmärtää oman elämänsä tyhjyyden: hänellä ei ole perhettä, ei rakastettuja, ei ystäviä. Vaikka Marion on Murkoffin arvoasteikossa Glickin alapuolella, on hän perheellisenä miehenä Glickiä onnellisemmassa asemassa.

Glick on kaikessa moraalittomuudessaan The Murkoff Accountin kiinnostavin hahmo. Hän on paitsi umpikiero, myös erittäin hauska olento, jonka sysimustat sivallukset tuovat sarjakuvan synkkään maailmaan huumoria.

En osaa sanoa koko sarjakuvasta kovinkaan paljon muuta kuin että suosittelen sitä Outlast-pelien ystäville lämpimästi. Jos vähintään ykköspelin tarina ei ole ennalta tuttu, ei sarjakuva todennäköisesti avaudu kovin hyvin. Sarjakuvassa tavataan vähintään ohimennen lukemattomia ykköspelistä tuttuja hahmoja, ja Mount Massiven mielisairaalan tapahtumat saavat lisävalaistusta.

Outlast: The Murkoff Account on luettavissa Read Comic Online -sivustolla. Outlast 2:n jälkimainingeista kertova epilogi puolestaan löytyy Red Barrelsin kotisivuilta.

J.T. Petty & The Black Frog: The Murkoff Account, osat 1-5 (2015-2017)
Lukuhaasterasti: 12. Sarjakuvaromaani (ei ehkä ihan mutta tarpeeksi lähellä).
Mistä peräisin: PDF-tiedostot netistä.

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012) arvostelu

My Friend Dahmer (2012)
My Friend Dahmer (2012)

My Friend Dahmer on ensimmäinen ja siten myös heittämällä paras sarjakuvakirja, jonka olen 2010-luvulla lukenut. Sarjakuvaromaani on Derf Backderfin (oik. John Backderf) silminnäkijäkuvaus sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin (1960-1994) elämästä junior ja senior high’n ajalta. ajalta. Backderf ja Dahmer olivat luokkatovereita 1970-luvun alkupuolelta aina vuoteen 1978, jolloin he valmistuivat high schoolista ja muuttivat kumpikin tahoilleen kotikaupungistaan Bathista.

Jeffrey Dahmer on poikkeuksellinen sarjamurhaaja siksi, että hän ei tiettävästi nauttinut väkivallasta, vaan pikemminkin inhosi sitä. Väkivalta oli hänelle väline tavoitteen saavuttamiseen, ei tavoite tai nautinnon lähde sinällään. Muihin tunnettuihin sarjamurhaajiin verrattuna hän on poikkeuksellisen empaattinen ja ”herkkä”. Hän ei ollut psykopaatti tai narsisti, joskin jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä hän ilmeisesti kärsi. Hän tiettävästi pyrki jossain määrin jopa vähentämään uhriensa kärsimyksiä tainnuttamalla nämä unilääkkeillä ennen murhaa (tämä ajatus on tosin ristiriidassa tiettyjen todistajanlausuntojen kanssa – mutta ei mennä nyt siihen tarkemmin). Hän joutui juomaan itsensä säälittävään humalaan pystyäkseen ylipäätään murhaamaan ketään. Hän oletattavasti katui aidosti tekojaan ja koki luultavasti jonkinlaista helpotusta jäätyään kiinni.

Backderf kuvaa Dahmeria teoksessaan omituisena nuorukaisena, joka luisuu päivä päivältä syvemmälle yksinäisyyteen. Hän ei pyri tarjoamaan lukijalle tyhjentäviä selityksiä Dahmerin teoille. Sen sijaan hän onnistuu erinomaisesti välittämään kuvan siitä, kuinka eristäytynyt ja tuskainen Dahmer nuoruudessaan oli.

Backderf keskittyy tarinassa siihen, mitä hän sai itse omakohtaisesti Dahmerin elämässä todistaa. Koska hän hädin tuskin tapasi Dahmerin isää tai pikkuveljeä, on hän rajannut nämä hahmot kertomuksensa ulkopuolelle. Hän ei myöskään kuvaa sarjakuvassa Dahmerin tekemiä murhia – siinä vaiheessa kun Dahmer tappoi ensimmäisen uhrinsa, oli Backderfin ja Dahmerin välinen kaveruus jo käytännössä katkennut. Backderf kyllä taustoittaa oman näköpiirinsä ulkopuolelle jääviä seikkoja pitkällisesti teoksen loppuviitteissä.

Loppuviitteet muodostavatkin merkittävän osan My Friend Dahmeria, ja kulutin niiden lukemiseen pidemmän ajan kuin itse sarjakuvan läpikäyntiin. Niiden ansiosta myös sellainen lukija, joka ei ole suuremmin perehtynyt Dahmerin elämään ennalta, ymmärtää sarjakuvan hennot viittaukset Dahmerin luonteeseen ja myöhempiin tekoihin.

Vaikka olen lukenut Dahmerin elämästä melko paljon, ymmärsin vasta Backderfin teoksen myötä, kuinka toivottoman alkoholisoitunut Dahmer oli jo lukioikäisenä. Backderfin ansioksi on laskettava myös se, että hän selittää Dahmerin alkoholismin hänen seksuaalisuuteensa ja fantasioihinsa liittyvällä ahdistuksella. 1970-luvulla oman homoseksuaalisuutensa kohtaaminen on ollut kenelle tahansa kova paikka. Homoseksuaalisuus ei kuitenkaan ollut teini-ikäisen Dahmerin ainoa ongelma. Hänen fantasioihinsa alkoi jo teini-iässä liittyä lisäksi paljon kovemman luokan ”kiellettyjä” elementtejä: tajuttoman uhrin hyväilyä ja mielikuvia totaalisesta vallasta. Tämä herätti Dahmerissa huonoa omaatuntoa, ahdistusta ja suoranaista kauhua. Alkoholi auttoi ahdistukseen ja turrutti vaaralliset ajatukset.

Dahmerilla ei kenties koskaan kokenut ystävyyttä – ei ainakaan teini-iässä tai sen jälkeen. Hänellä oli kyllä kavereita ja tuttuja, mutta ei ystäviä, joille hän olisi voinut uskoutua ja purkaa sisintään. Lukioikäinen Dahmer oli luokan pelle ja oppilaiden keskuudessa hyvin tunnettu hahmo, mutta silti sorsittu ja yksinäinen. Vaikka hän sai positiivista huomiota ja hyväksyntää tempauksillaan ja esityksillään, ei häntä kutsuttu mukaan yhteisiin illanviettoihin tai harrastuksiin. Backderf kuvaa, kuinka jo näihin aikoihin luokkakaverit havaitsivat, että Dahmerissa on jotakin outoa – jotakin kylmää ja pelottavaa.

Ja vaikka Dahmerilla olisikin ollut ystäviä, olisiko hän voinut kertoa päässään pyörivistä ajatuksista kenellekään? Pelkästään homoseksuaalisuudesta kertominen olisi ollut vaikeaa – puhumattakaan siitä, että hän olisi paljastanut jollekulle fantasioidensa väkivaltaisen ja morbidin puolen. Näistä asioista ei yksinkertaisesti puhuta.

Teoksessa kuvataan kiinnostavalla tavalla myös Dahmerin Joyce-äitiä. On laajalti tunnettua, että Dahmerin äidillä oli mielenterveysongelmia. Millaisia ne olivat luonteeltaan ja mistä ne johtuivat – näihin kysymyksiin en ole löytänyt selkeitä vastauksia, en Backderfin sarjakuvasta tai muualta. Ilmeisesti kyse oli ensisijaisesti masennuksesta. Joyce sai kuitenkin ilmeisesti aika ajoin myös kouristuskohtauksista. Mistä ne johtuivat ja kuinka kauan niitä jatkui? My Friend Dahmerista saa sen käsityksen, että Joyce sai kohtauksia pitkin Jeffreyn lapsuutta ja nuoruutta. Tämä on ristiriidassa sen aiemmin saamani käsityksen kanssa, että Joycen kouristukset olisivat liittyneet nimenomaan Jeffreyn varhaislapsuuteen. (Joyce itse kiistää, että mitään kouristuksia olisi koskaan ollutkaan.)

Ehkäpä parhaimmillaan teos on kuvatessaan Dahmerin vanhempien avioeroa ja tilannetta, johon Dahmer joutui vanhempiensa eron myötä. Ensin Dahmerin isä muutti pois perheen yhteisestä kodista. Sen jälkeen Dahmerin äiti pakkasi tavaransa ja lähti toiseen osavaltioon ottaen Dahmerin David-pikkuveljen mukaansa. Koska Dahmer oli jo täysi-ikäinen, päätti hänen äitinsä jättää hänen asumaan perheen taloa yksin, ilman huoltajaa tai seuralaista.

Näin siis väkivaltaisten seksifantasioidensa riivaama, kroonisesti alkoholisoitunut ja ahdistunut 18-vuotias Dahmer vietti koko high schoolin päättymistä seuraavan kesän vanhempiensa talossa – yksin. Tuon kesän pitäisi olla nuoren miehen elämän parasta aikaa: high school takana, elämä edessä ja koko talo tyhjänä! Dahmer ei kuitenkaan ollut normaali nuori mies. Hän murhasi tuon kesän aikana ensimmäisen uhrinsa.

Jälkikäteen on helppoa ajatella, että nämä olosuhteet suorastaan ajoivat Dahmerin hänen ensimmäiseen murhaansa. Voimme spekuloida, että jos Dahmerin vanhemmat – etenkin hänen äitinsä – olisivat hoitaneet avioeron tyylikkäämmin, olisi Dahmerin ensimmäinen murha kenties jäänyt tekemättä. Lisäksi voidaan ajatella, että jos Dahmerilla olisi ollut vahvoja ja turvallisia ystävyyssuhteita, ehkäpä hänen väkivaltaiset fantasiansa eivät olisi koskaan muuttuneet todeksi.

Jos.

Tämä kaikki on kuitenkin pelkkää ajatusleikkiä. Vaarallisten kehityskulkujen hahmottaminen jälkikäteen on helppoa – mutta kuinka estää Dahmerin kaltaisten rikollisten kehittyminen etukäteen? Backderf pohtii sarjakuvassa omaa vastuutaan ja sitä, miksi hän ei auttanut Dahmeria millään tavalla. Hän puolustautuu sillä, ettei kukaan Dahmerin tuttavapiiristä voinut aavistaa, millaisia ajatuksia tämän mielessä pyöri. Lisäksi jokaisella teini-ikäisellä pojalla on omat ongelmansa – muiden ongelmien pohtimiselle ei jää aikaa. Backderf sälyttääkin vastuuta aikuisille: ”But where were the adults?” hän kysyy ja jättää vihjaavasti kysymyksen vaille vastausta.

Aikuiset voivat kuitenkin lausua puolustuksekseen saman argumentin, jolla Backderf puolustautuu: kukaan ei tiennyt, millaisia ajatuksia Dahmerin päässä vilisti ja kuinka ahdistunut tämä tosiasiassa oli. Itse asiassa Dahmerin ikätoverit ovat nähtävästi olleet hänen tilanteestaan paljon paremmin perillä kuin aikuiset: Backderf tovereineen tiesi hyvin, että Dahmer ryyppäsi rankasti joka päivä – ennen koulua, koulussa ja koulun jälkeen. Aikuiset eivät tätä tajunneet, sillä Dahmer osasi kätkeä juomisensa heiltä. Kuinka aikuiset siis olisivat voineet auttaa, kun he eivät nähneet lainkaan teini-ikäisen Dahmerin alkoholismia? Tapa, jolla Backderf sälyttää vastuun aikuisille, on epäreilu ja perustuu puhtaalle itsepetokselle.

Tosiasiassa Dahmerin kohtalo lienee ollut yksinkertaisesti sattuman käsissä. En usko, että voimme koskaan kehittää sellaista koulutus- tai terveydenhuoltojärjestelmää, jossa pienet dahmerit, kleboldit, auviset ja kaczynskit jäävät haaviin ja jossa heidät voidaan joko ”korjata” tai laitostaa ajoissa. Sarjamurhaajan tai kouluampujan kohtalolta voi pelastaa vain sattuma – ystävyys, rakkaus tai muu syvä, merkityksellinen ja elämää muuttava elementti. Maailmassa on satoja ja tuhansia tulevia väkivaltarikollisia, jotka löysivät ajoissa rakkautta ja joiden rikokset jäävät tekemättä. Siksi emme tiedä heistä mitään. Ehkäpä vastaava kokemus olisi voinut pelastaa myös Dahmerin. Valitettavasti 1970-luvulla nuoren homomiehen oli erittäin vaikea löytää rakkautta kaapista käsin.

En ole oikea ihminen arvioimaan Backderfin piirrosjälkeä. Sanottakoon vain, etten ole hänen tyyliinsä erityisen ihastunut. Erityisesti laatikkomaiset päät ja naisten ylikorostetut, turpeat takamukset näyttävät suorastaan vastenmielisiltä. Erityisen rumaa Backderfin kynänjälki on Joyce Dahmeria kuvaavissa ruuduissa. Backderfin käsiala on huoliteltua, yhdenmukaista ja siistiä; en vain pidä hän tyylistään. Se on omaan makuuni liian matemaattinen, kulmikas ja raskas.

Paikoin Backderf astuu oman tietokenttänsä ja näkökulmansa ulkopuolelle:

June 1, 1978, was the last day of school for graduating seniors. — — [Dahmer’s] life essentially ended on this day. He soon shed his humanity forever. The person I knew became something utterly unknowable. The rest of his life would be living hell.

Tämä ei vastaa omaa käsitystäni Dahmerin elämästä senior high’n jälkeen; pikemminkin tämä heijastelee Backderfin omaa käsitystä Dahmerin tulevista käänteistä. Vaikka Dahmerin ensimmäinen murha varmasti järkytti häntä syvästi, oli hänen elämässään varmasti niin hyviä kuin huonojakin käänteitä. ”Living hell” on vahvaa liioittelua.

Samalla Backderf sortuu ala-astetason ajatusvirheeseen, jonka mukaan tullessaan ”pahaksi” ihminen luopuu ihmisyydestään (humanity). Ja taas kerran ulkoistimme kauniisti pahan jonnekin kauas itsestämme, jonnekin ei-inhimillisen alueelle. Pahuus ei asu meissä, se asuu Jeffrey Dahmerissa – ja hänessäkin vasta silloin, kun hän oli jo lakannut olemasta ihminen (person) ja kun hänestä oli tullut jotakin käsittämätöntä (something utterly unknowable).

Ei se näin mene. Mitä vahvemmin ulkoistamme pahuuden dahmereihin, kleboldeihin, auvisiin ja kaczynskeihin, sitä todennäköisemmin se saa meistä otteen ja alistaa hyväntahtoisen puolemme valtaansa.

Mitä tulee Backderfin muutoin ansiokkaaseen kuvaukseen Dahmerin psyykestä, minua jäi häiritsemään eräs seikka: Backderf kuvaa Dahmerin elämää mustavalkoisesti eräänlaisena tasapainoiluna ”hulluuden” ja ”terveyden” (sanity) välillä. Hän käyttää ilmaisuja kuten ”[Dahmer’s] world was crumbling… along with his sanity” ja ”He was hanging onto his sanity by the thinnest thread.” – Aivan kuin Dahmerin – tai kenenkään muun – elämästä olisi selkeästi mahdollista paikantaa hetki, jona terveys loppuu ja hulluus alkaa. Aivan kuin hulluus ja terveys olisivat yksinkertaisesti toisensa poissulkevia ominaisuuksia: jos et ole terve, olet hullu, ja jos et ole hullu, olet terve. Tämä ei tee oikeutta ihmispsyyken monitahoisuudelle. Terveys ja hulluus ovat pikemminkin akselin ääripisteitä – akselin, jolta me kaikki löydämme oman paikkamme.

My Friend Dahmerista on tehty myös elokuva-adaptaatio. Olen siinä uskossa, että tämä ei olisi tulossa ainakaan laajaan levitykseen Suomessa; elokuva vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoiselta, joten toivotaan parasta. (Edit: Juttuni My Friend Dahmer -elokuvasta on luettavissa.)

Derf Backderf: My Friend Dahmer (2012)
Lukuhaasterasti: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.
Mistä peräisin: Kirjastosta.

My Friend Dahmer (sidottu) @ Discshop
My Friend Dahmer (e-kirja) @ Discshop

Tenavat-elokuva (2015) arvostelu – Blaah blaah

TENAVAT-ELOKUVA 2015
Tenavat-elokuva (2015)

Tenavista on saatu tiristettyä erinomaista kevyenharmitonta viihdettä jo vuosikymmenten ajan, joten miksipä sama kaava ei toimisi edelleen? Alkuperäinen sarjakuvakonsepti on ajaton, ja Charles M. Schulzin strippejä jaksetaan lukea sukupolvesta toiseen (tai näin ainakin toivon; osaakohan nuori polvi arvostaa Tenavien hitaasti kehittyvää huumoria?). Siksi ajatus 2010-luvun Tenavat-adaptaatiosta on ajatuksena ihan hyvä – ainakin periaatteessa.

Käytännön toteutus kuitenkin kompastuu omiin kinttuihinsa jo alkumetreillä.

Tenavat-elokuva (Yhdysvallat 2015) on syntynyt sliipatusta 3D-animaatioteknologiasta, sarjakuvista tutuista perusaihelmista ja kepeästä perusfiiliksesta. Elokuvassa nähdään kaikki sarjakuvien tunnetuimmat perustilanteet ja -hahmot: leijoja syövä puu, Punainen Paroni, Tellun psykiatrinvastaanotto, Jakke Jäyhä ja Jaska Jokusen monet epäonnistumiset urheilukentällä. Puussa vaaniva korppikotka on sentään jätetty tästä elokuvasta pois. Lopputulos: pieniä kaskuja on mukana niin paljon, että perusjuoni tukehtuu.

Jaa mikä perusjuoni? Naapurustoon muuttaa uusi tyttö, johon Jaska Jokunen ihastuu välittömästi. Tenavansa lukeneet arvaavat varmaankin jo tässä vaiheessa, että neitosta kutsutaan elokuvassa yksinkertaisesti Pieneksi punatukkaiseksi tytöksi. Vanhaan tarinaan on kirjoitettu uusia käänteitä ja yksityiskohtia. Juoni ei herätä oikein mitään ajatuksia: ihan ok.

TENAVAT sarja
Tenavat-elokuva muistuttaa katsojia aika ajoin siitä, että kyse on sarjakuvan pohjalta tehdystä animaatiosta.

Schultz piirsi Tenaviaan aikuisyleisöille ja tiettävästi ärsyyntyi aina, kun joku luuli hänen piirtävän lapsille. Tenavat-elokuva on sen sijaan tehty ilmiselvästi nimenomaan perheen pienimmille – ja juuri tässä mennään metsään. Kokonaisuus on lyhytjänteinen ja ylikorostetun hilpeä. Jaska Jokusen hahmolle ominaisesta maailmantuskasta ja angstista ei ole jälkeäkään: hänestä on tehty pirtsakka poika, joka kokee silloin tällöin lyhyitä kevytmelankolian hetkiä ponnistaakseen kohta taas reippaasti kohti uusia haasteita. Blaah.

Kuten suunnilleen kaikki nykyajan lastenanimaatiot, myös Tenavat-elokuva on toteutettu 3D:nä. Katsoin elokuvan 2D:nä, mutta siitä huolimatta en malta olla kommentoimatta 3D-valintaa: mitä kolmiulotteisuudella mahtaa olla annettavana tällaisessa elokuvassa? Tenavien sarjakuvat ja aiemmat animaatiot pohjautuvat nimenomaan rentoon ja suurpiirteiseen piirrosjälkeen. Varmaksi en voi tietää, mutta arvelen, että 3D on tehnyt kokonaisuudesta muovisen. Myös 2D:nä Tenavat-elokuva näyttää sliipatulta ja tylsätä. Olen suunnattoman onnellinen, etten tuhlannut rahojani tämän elokuvan teatterinäytökseen. Mieluummin katselen Jaska Jokusen joulua rapsuvalta ja natisevalta VHS-kasetilta.

TENAVAT ressu kaustinen
Ressu ja Kaustinen ovat aina hauskoja – myös Tenavat-elokuvassa.

Ainoa hyvä puoli Tenavat-elokuvassa on se, että se on lyhyt ja kevyt katsottava, joka sopii mainiosti väsyneisiin sunnuntaipäiviin. Jos haluaa katsoa dagenefteriä potiessaan jotain muutakin kuin Simpsonit-maratonia tai kokkirealityja, on Tenavat-elokuva varteenotettava vaihtoehto.

Ressu ja Kaustinen ovat söpöjä ja välillä jopa hauskoja. Annetaan elokuvalle toinenkin tähti ihan heidän takiaan.

*****

Tenavat-elokuva VOD @ Discshop
Tenavat-elokuva VOD HD @ Discshop
Tenavat-elokuva VOD (suomeksi dubattu) @ Discshop
Tenavat-elokuva VOD HD (suomeksi dubattu) @ Discshop