Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä (2014)
Lukuhaasterasti: 23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä.
Mistä peräisin: kirjastosta.

125 myyttiä suomen kielestä on kevyttä kesälukemista parhaimmillaan – kevyttä sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Aloitetaan siitä kirjaimellisesta puolesta: kirja on niin ohut lipare, että sen lukaisee helposti laiturinnokassa (tai missä tahansa muuallakin) parissa tunnissa. Sivuja on vaivaiset 133, ja sivukoossakin ollaan lähempänä Aku Ankan taskukirjoja kuin Isoa suomen kielioppia. Jos nide ei ihan mahdu taskuun, niin rantakassiin ainakin.

Mutta kuka hullu haluaa tuhlata kesäpäiviään lukemalla kielenhuollosta? Ainakin ne, jotka ovat huolissaan suomen kielen rappiosta ja lähettelevät kiukkuisia lukijakirjeitä lehtien toimituksiin bongattuaan uutistekstistä jonkin kielellisen kompastuksen. Ville Eloranta tietää hyvin, mistä tässä on kyse – hän sentään työskentelee Helsingin Sanomissa kielenhuollosta vastaavana artikkelitoimittajana. Hän kirjoitti pari vuotta sitten Kielikelloon kiinnostavan artikkelin maan suurimman sanomalehden kielenhuoltotyön arjesta – se on luettavissa Kielikellon arkistossa.

Miksi tämä sitten kiinnostaa minua? Olen itse tehnyt oikoluku- ja editointitöitä peruskouluikäisestä lähtien – ensin ansaitakseni taskurahaa, myöhemmin ns. oikeina töinä. Aluksi kyse oli lähinnä digitointiroskien siivoamisesta, sittemmin osaaminen on laajentunut myös kielenhuollon puolelle (näin uskon ja toivon). En ole koskaan opiskellut noppaakaan suomen kieltä, ellei sitten kaikille yliopisto-opiskelijoille pakollista tieteellisen kirjoittamisen kurssia lasketa. Tämä tuntuu usein yllättävän tuttaviani, kirjallisuuden- ja suomen kielen opinnot kun liitetään jostain syystä lähes automaattisesti yhteen. Myöhemmin on harmittanut, että skippasin suomen kielen kurssit kokonaan. Eipä niihin tosin paljoa kielenhuoltoa kuulu, kuten Eloranta toteaa Kielikukkasessa. Oman oppimiseni kannalta keskeisessä osassa ovat olleet Kielitoimiston sanakirja, Kielikello ja muut Kotimaisten kielten keskuksen eli Kotuksen julkaisut, joista monia myös Eloranta on käyttänyt kirjansa lähteinä.

Elorannan kirja pitää sisällään 125 väärinkäsitystä, joihin kielenhuoltaja usein työssään törmää – suurin osa on myös minulle tuttuja tapauksia jo entuudestaan. Jokaista myyttiä käsitellään korkeintaan yhden sivun verran, eikä yksityiskohtaisiin analyyseihin jonkin muodon oikeellisuudesta tai virheellisyydestä tämän teoksen puitteissa mennä. Eloranta spekuloi myyttien syntyhistorioilla ja oikoo (Kotuksen suositusten valossa) virheellisiä käsityksiä. Osa kirjassa luetelluista väärinkäsityksistä perustuu vanhoihin suosituksiin, joita on sittemmin muutettu. Tällaisiin myytteihin tuntuu usein liittyvän tiukkanutturaisia ja tuikeita äidinkielenopettajia, jotka ovat iskostaneet (aikanaan kenties täysin oikeellisia, mutta sittemmin vanhentuneita) ohjeita oppilaidensa kalloihin vähän turhankin peräänantamattomasti.

Olen ehkä aiemminkin maininnut, että lakkautin viime vuonna lähes kaikki lehtitilaukseni – jätin jäljelle vain yhden tilauksen, eli Kielikellon. (Luen tietenkin myös mahtavaa Martat-lehteä, se kun kuuluu meidän marttojen jäsenmaksuun. Joo’o, tämä ei ollut vitsi: olen paitsi elokuvaharrastaja, myös martta.) Yksi syy Kielikellon säästämiselle oli se, että kyseisen lehden sivuilla käytetty kieli on vertaansa vailla. Harvoin saa lukea yhtä sujuvaa ja siloista suomea! Saman kehun voi lausua myös Elorannan kirjan kielestä: teksti on huoliteltua, muttei kuitenkaan tylsän dogmaattista, vaan paikoin suorastaan humoristista. Ainoa seikka, joka alkoi hieman häiritä kirjan loppua kohden, on liitepartikkeleiden runsaus; etenkin muutamia –pa– ja –kin-partikkeleita (vaikkapa, sekin) olisin itse jättänyt rannalle. Tämä on niin pieni kauneusvirhe, että tuntuu melko turhalta mainita koko asiasta. (Ja myönnettävä se on: välillä vanhoja tekstejäni lukiessani punastelen, kun bongailen sieltä täältä täysin turhia liitepartikkeleita.)

Elorannan tekstistä heijastuu sama asenne, joka näkyy myös Kielikellon toimituksellisessa linjassa: oikeakielisyydestä nipottaminen ei kannata. Kieli on käyttämistä, ei oikomista ja korjaamista varten. Olen huomannut, että ammatikseen kielenhuollon ja -tutkimuksen parissa työskentelevät ihmiset ovat harvoin järin huolissaan nykysuomen tilasta. Ihmiset, ”joita huolestuttaa suomen kielen rappio” (kuten asia ilmaistaan Yhdyssana on yhdyssana -Facebook-ryhmän kuvauksessa), tuppaavat olemaan ihan tavallisia tallaajia vailla mitään ammatillista kosketusta kielenhuoltoon.

Kielellisen rappion vetelä voi-voivottelu ja ilkeämielinen kielikömmähdyksille naureskelu on ankeaa puuhaa, eivätkä kielenhuoltajat sitä (ainakaan omien havaintojeni mukaan) harrasta. Vähän sama asia kuin kuvaisi someen videon, jossa joku liukastuu banaaninkuoreen, ja sitten videolle naureskeltaisiin oikein porukalla. Onko kivaa? No ei minusta. Pahin mahdollinen tilanne on se, että ihmiset vaikenevat pelätessään tekevänsä kielioppivirheitä, mikä on sulaa hulluutta. Kielenhuollon tarkoitus on (tai pitäisi olla) sujuvoittaa ihmisten välistä viestintää, ei tukahduttaa sitä. – Itse en näe ympärilläni suomen kielen rappiota enkä siksi ole myöskään järin huolissani tästä paljon puhutusta kielen syöksykierteestä. Rappion sijaan näen suomen kielessä jatkuvaa muutosta – ja ajoittain myös huolimattomuutta ja resurssien puutteissa hutiloiden tehtyä oikolukutyötä, valitettavasti.

Dogmatistit voivat viihdyttää itseään pitämällä Elorannan kirjaa lukiessaan tukkimiehen kirjanpitoa siitä, kuinka monet esitetyistä esimerkkilauseista he osaavat korjata omin päin. Vieläkin kovemman kaliiperin kielitietäjät vetävät viivan kirjanpitoon ainoastaan silloin, kun osaavat paitsi korjata esimerkkilauseen, myös perustella, miksi esimerkkilause on väärin. Moni osaa varmasti intuitiolla vääntää lauseet oikeaan malliin – paljon vaikeampaa on sitten kaivella muististaan se sääntö, johon nojautuen tuo korjaus tehdään.

Kirjasta löytyy yksi myytti, jonka kohdalla fasisti sisälläni herää ja jota minun on hyvin vaikea myöntää  väärinkäsitykseksi: ”Kaksi kertaa enemmän on kolminkertainen määrä.” Kirjassa esitetään, että ”[v]altaosa kielenkäyttäjistä — tarkoittaa kuitenkin sellaisilla ilmaisuilla kuin kaksi kertaa enemmän nimenomaan kaksinkertaista määrää, ei kolminkertaista. Luonnollinen kieli ei aina ole käänteissään aivan yhtä eksakti kuin matematiikan kieli.” Eloranta on toki oikeassa, ainakin jos auktoriteettina pidetään Kotusta: ”Yleisen kielenhuoltokannan mukaan kaksi kertaa enemmän merkitsee samaa kuin kaksi kertaa niin paljon.” Samalla Kotus myöntää, että kirjaimellisesti tulkittuna kaksi kertaa enemmän tarkoittaa tietenkin kolminkertaista: x+2x=3x. Mutta koska suurin osa kielenkäyttäjistä ei tällaiseen pikaiseen päässälaskuun taivu, on ollut pakko antaa periksi. – Minua tällainen epätäsmällinen kielenkäyttötapa ärsyttää suunnattomasti. Ihmiset ovat erehtyväisiä, matematiikka ei. Onneksi Kotus ei suosittele tällaisen ilmaisun käyttöä, vaan tarjoaa tilalle muotoa kaksi kertaa niin paljon. Se kelpaa minullekin.

125 myyttiä suomen kielestä @ Adlibris