Have you ever dreamed of
killing all the stupid people?
Not just the unintelligent people
but the sort that don’t know anything about anything
but seem to have opinions about everything
They’re only too ready to offer their advice about
how to run your life
And yet look at how they run their own lives
For the most part they’ve accomplished nothing
They’ve contributed nothing
Their lives are miserable
But they talk, talk, talk
– Boyd Rice: People (1990)

Boyd Riceä lainaamalla asetan itseni alttiiksi pahoille väärinymmärryksille. Otan silti riskin, sillä People-kappaleen ihmisvihamielinen etukeno kuvaa erinomaisesti ihmisten välille syntyviä jännitteitä sekä niiden syitä ja seurauksia. Ei, en halua tappaa ketään, enkä usko että Boyd Ricekaan haluaa. Peoplen lyriikan käsitän ennen kaikkea kuvaukseksi harhasta, joka syntyy tunnekuohun valtaaman ihmisen mielessä. (Boyd Rice olisi tästä tulkinnasta varmaankin eri mieltä, mutta mitäs minä hänen näkemyksistään välittäisin.)

Kirjoitin alkuviikosta Boyd Ricen hyvän ystävän ja uskontoverin Anton LaVeyn Saatanallisesta Raamatusta. Jo kirjaa lukiessani tajusin langenneeni ansaan: pyrin mielessäni argumentoimaan LaVeyn näkemykset suohon ja taivastelin, miten joku voi olla näin kujalla. Tämä on ehkäpä huonoin mahdollinen lähestymistapa, oli kyseessä millainen kirja tahansa. Jos aloittaisin Saatanallisen Raamatun lukemisen nyt uudelleen, pyrkisin tietoisesti painottamaan toisenlaista lähestymistapaa – yrittäisin kahlata läpi sivun toisensa jälkeen muodostamatta LaVeyn ajatuksista minkäänlaisia mielipiteitä.

Me kaikki olemme kohdanneet ihmisiä, jotka tuputtavat omia mielipiteitään jokaiseen väliin. Ihmisiä, jotka tietävät mielestään kaikesta kaiken tai ainakin enemmän kuin muut. Ihmisiä, joilla on älykästä sanottavaa joka asiaan. Ihmisiä, jotka eivät osaa olla hiljaa. Pahimmillaan dialogi tällaisten ihmisten kanssa on mahdotonta. Heidän itseilmaisunsa on niin jyräävää ja kyky kuunnella vastapuolen näkemyksiä niin olematon, että puhe lipsahtaa monologin puolelle. Saatanallista Raamattua lukiessani minusta tuli yksi tällaisista ihmisistä.

Lopulta näistä ihmisistä tulee usein aika yksinäisiä. Miksiköhän?

Silti tiedän, että oikeastaan minun pitäisi hakeutua juuri tällaisten ihmisten luokse. Siitä hyötyisivät – tavallaan – molemmat osapuolet: monologin pitäjä saisi ego-onanoida rauhassa, minä taas oppisin olemaan hiljaa. Jokainen meistä osaa puhua, pitää itsestään ja omista mielipiteistään meteliä. Se on helppoa: sen kun avaa suunsa ja antaa ripulin virrata ulos. Paljon vaikeampaa on olla hiljaa ja kuunnella. Puhuminen ei tee ihmisestä yhtään viisaampaa – kuunteleminen sen sijaan saattaa tehdä.

Nuorempana luulin, että ihmiset, jotka tietävät paljon, ovat arvostettuja ja pidettyjä. Enpä olisi juuri pahemmin voinut erehtyä. Tämän harhaluulon vallassa tuhlasin vuosikausia elämästäni ”yleissivistyksen” haalimiseen, erilaisten mielipiteiden muodostamiseen ja oikeassa olemiseen.  Sitten aloin kiinnittää huomiota siihen, mikä yhdistää ihmisiä, joista pidän ja joita arvostan – ja toisaalta ihmisiä, joiden seurassa koen oloni epämukavaksi. Miellyttäviä tyyppejä leimasi tietty asenne: he kuuntelevat ja kyselevät (mutteivät utele) ja antavat sitten itsestään jotain vastineeksi. Vähemmän miellyttävät tyypit vain puhuvat, puhuvat ja puhuvat – usein kauhistelevaan, paisuttelevaan tai tuomitsevaan sävyyn. Heillä on vahvoja mielipiteitä. He harvoin kysyvät keskustelukumppaniltaan mitään – paitsi silloin, kun he olettavat saavansa vastauksesta pönkän omille näkemyksilleen.

Luin taas tovi sitten pitkästä aikaa Rudolf Steinerin teoksen Kuinka saavutetaan tietoja korkeammista maailmoista (1905). Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, joilla on elämässään muitakin tavoitteita kuin syödä ja naida. Teoksella on paljon tarjottavaa myös sellaisille, joita korkeammat maailmat eivät kiinnosta ja jotka eivät sellaisten olemassaoloon usko. Minuun kyseinen teos tekee kerta toisensa jälkeen suuren vaikutuksen – siitäkin huolimatta, etten muutoin ole koskaan ollut erityisen innoissani Steineristä tai antroposofiasta.

Joku on lainannut mainitun teoksen suomennoksen hyllystäni, joten joudutte tyytymään englanninkieliseen sitaattiin:

Of very great importance for the development of the student is the way in which he listens to others when they speak. He must accustom himself to do this in such a way that, while listening, his inner self is absolutely silent. If someone expresses an opinion and another listens, assent or dissent will, generally speaking, stir in the inner self of the listener. Many people in such cases feel themselves impelled to an expression of their assent, or more especially, of their dissent. In the student, all such assent or dissent must be silenced. — — He will have to begin by doing so in special cases, deliberately selected by himself. —  — The student feels it his duty to listen, by way of practice, at certain times to the most contradictory views and, at the same time, bring entirely to silence all assent, and more especially, all adverse criticism. The point is that in so doing, not only all purely intellectual judgment be silenced, but also all feelings of displeasure, denial, or even assent. — — He must listen, for example, to the statements of people who are, in some respects, far beneath him, and yet while doing so suppress every feeling of greater knowledge or superiority. (lihavoinnit minun)

Sen, joka pitää yllä olevaa jatkuvana periaatteenaan ihmisten välisessä kanssakäymisessä, mielentila on varmasti autuaallinen. Toki aluksi on vaikeaa oppia olemaan muodostamatta mielessään arvosteluita ja mielipiteitä kaikenlaisista asioista – etenkin, jos keskustelukumppani esittää pointtinsa aggressiiviseen ja raflaavaan tyyliin. Mutta miten mukavaa se sitten lopulta onkaan, kun kukaan ulkopuolinen ei voi horjuttaa mielenrauhaasi provosoimalla ja kailottamalla mielipiteitään.

Vastavoimat tuppaavat vahvistamaan toisiaan. Kun kaksi eri mieltä olevaa ihmistä käy väittelemään siitä, kumman näkemys on oikea, on lopputuloksena yleensä se, että he siirtyvät mielipiteineen vielä kauemmas toisistaan. Joskus harvoin voi todellakin käydä niin, että yhteinen sävel löytyy, mutta se vaatii vähintään toiselta osapuolelta kykyä kuunnella tyynesti toista osapuolta.

Miettiessään, kuinka väärässä se toinen siinä ja siinä asiassa onkaan, tulee ihminen itse asiassa sitoneeksi itsensä tuohon ”väärään” mielipiteeseen – ja siten vahvistamaan sen olemassaoloa. Vaikeneminen on paras tapa kitkeä ympäriltään provokaatiot ja muut ei-toivotut ilmaukset. Nälvimällä kristinuskoa Anton LaVey tulee vahvistaneeksi kristinuskon olemassaoloa ja jatkuvuutta. Nälvimällä Anton LaVeyta tulin itse vahvistaneeksi hänen ajattelunsa olemassaoloa ja jatkuvuutta. Epic fail.

Kaikki yllä oleva on paradoksia ottaen huomioon, millaisessa julkaisukontekstissa nyt liikutaan. Taikalyhty on elokuvablogi, johon kirjoittelen mielipiteitäni elokuvista ja välillä muistakin asioista. Se on tietenkin tavallaan ristiriidassa sen periaatteen kanssa, että ihmisen pitäisi pyrkiä vaimentamaan sisäinen besserwisserinsä ja mieltäolijansa.

Olen huomannut arvostavani eniten sellaisia (elokuva-, kirja- ja peli)arvosteluita, joissa arvostelijan mielipide käsillä olevasta teoksesta jää toisarvoiseen asemaan. Se saa tulla tekstissä toki ilmi – eihän arvostelu ole mikään arvostelu, ellei se millään tavalla arvota kohdettaan, ja arvottaminen taas on aina jollain tavalla mielipideasia – mutta tekstin pääpointti se ei saisi olla. Arvostelijan pitäisi nähdä omaa nenäänsä pidemmälle. Tässä mielessä omaa LaVey-tekstini on surkeasti epäonnistunut.

Rauhaa.