Tiny Shoulders (2018), Mansfield 66/67 (2017) ja Leaving Neverland (2019) arvostelu

Otetaas pari poimintaa Yle Areenan valikoimasta. Kaikki alla esitellyt dokumentit ovat tällä hetkellä (toukokuu 2019) katsottavissa Yle Areenassa. Dokumenttien yhdistävänä teemana on se, että ne kaikki käsittelevät populaarikulttuurin ikoneita kriittiseen sävyyn.

Tiny Shoulders, Rethinking Barbie (2018)

Tiny Shoulders, Rethinking Barbie (2018)

Tiny Shoulders, Rethinking Barbie-dokumentti kuvaa Barbie-nuken syntyä, sen läpikäymiä muutoksia ja merkityksiä, joita tähän pieneen muoviseen nukkeen on vuosikymmenien saatossa liitetty. Dokumentissa kuvataan Barbie-nukkeja valmistavaa Mattelia äärimmäisen myönteisessä valossa. Olisikin hauska tietää, kenen aloitteesta ja millaisella premissillä dokumenttia on alun alkaen ryhdytty tekemään. Dokumentin suuri tarinan kaari ei kuvaa niinkään Barbien historiaa, vaan vuonna 2016 julkaistua suurta uudistusta, jossa Barbien perinteinen keho sai rinnalleen kolme uutta vartalotyyppiä: muodokkaan, siron ja pitkän.

Olisi omituinen sattuma, jos itsenäinen dokumenttiryhmä olisi ottanut Matteliin yhteyttä dokumentin tiimoilta juuri silloin, kun Mattel valmisteli Barbie-brändin merkittävää uudistusta. Ei mene läpi. Veikkaanpa siis, aloite dokumenttiin on tullut Mattelin suunnalta.

Dokumentissa haastatellaan lähes ainoastaan naisia, ennen kaikkea nimekkäitä kirjoittajia ja feministejä (Gloria Steinem, uu-uuuuuh! <3) sekä Barbien suunnittelu- ja markkinointiosastojen henkilöstöä. Tämä onkin loogista: Barbie on ensisijaisesti tyttöjen suosima lelu, ja siksi on luonnollisesta, että siitä puhuvat nimenomaan entiset tytöt, nykyiset naiset.

Heillä on Barbiesta sekä hyvää että pahaa kerrottavaa.

Otetaan ensimmäiseksi ne pahat. Barbieta on syytetty vuosien saatossa ulkonäköpaineiden luomisesta ja yksiulotteisen kauneusihanteen vahvistamisesta. Barbie on pitkä, hoikka ja valkoinen. Hänen vartalonsa malli on täysin epärealistinen ja elinkelvoton. Joitakin Barbie-malleja voi syyttää myös suhteellisen omituisen naiskuvan edistämisestä: esimerkiksi vuonna 1992 julkaistu Teen Talk Barbie oli ohjelmoitu lausumaan virkkeitä kuten ”Math is class tough!” ja ”Let’s plan our dream wedding”. Yörgh.

Ja sitten ne hyvät. Barbie on alusta lähtien ollut nimenomaan itsenäisen, työssäkäyvän naisen kuva. Hän ei ole ydinperheen kiltti äiti, vaan sinkkunainen, jonka auto ja talo on ostettu omalla rahalla. Käsikynkässä saattaa olla Ken-nukke tai sitten ei. Mattel on nuken varhaisista vuosista lähtien valmistanut hyvin monenlaisissa ammateissa toimivia nukkeja: on astronautti-Barbie, lentoemäntä-Barbie, lääkäri-Barbie, muotisuunnittelija-Barbie, valokuvaaja-Barbie, Olympia-voittaja-Barbie, yritysjohtaja-Barbie… ”Naisten työt” painottuvat Barbien ammattivalinnoissa, mutta mukana on runsaasti positiivisia yllätyksiä. Tytöt pystyivät projisoimaan omia tulevaisuuden haaveitaan ja suunnitelmiaan Barbieihin. Barbie ei ollut pelkkä nukke – se oli myös esikuva, ikoni.

Mattel on hyvin tietoinen Barbie-brändiinsä liittyvistä ristiriidoista. PR-henkilöt, markkinointitiimit ja suunnittelijat tekevät työtään äärimmäisellä varovaisuudella. Välillä heitä käy jopa sääliksi: tekivät he mitä tahansa, osa yleisöstä vihaa ja kritisoi heitä. Pelissä on myös paljon rahaa. Jokainen uudistus voi maksaa perhanasti. Toisaalta se vasta maksaa, jos uudistuksia ei tehdä – Barbie uhkaa unohtua lelulaatikon pohjalle.

Barbien suunnittelijat ovat raskaassa taloudellisessa vastuussa työstään. Vaikka nuken suunnittelijat haluaisivat tehdä kuinka edistyksellisiä ja monimuotoisia leluja, on yleisön mielipide otettava huomioon. Dokumentissa tuodaan esille, että Barbielle on suunniteltu muodokkaampaa vartaloa jo monta kertaa aiemminkin. Suunnitelmat ovat kuitenkin tyssänneet siihen, että lapset eivät ole pitäneet mallikappaleiden runsaammista muodoista, vaan ovat kutsuneet sitä ”läskiksi”.

Tällaista on markkinatalous. Turha valmistaa kehopositiivisia asenteita promotoivaa nukkea, jolla kukaan ei halua leikkiä.

Tiny Shoulders haisee vahvasti Mattelin markkinointimateriaalilta. Toisin kuin varsinaiset mainokset, sitä voidaan esittää yleisradiokanavilla. Kriittisempi dokumentintekijä olisi varmaankin ottanut käsittelyyn myös Barbien (ja koko modernin leluteollisuuden) valmistukseen liittyvät eettiset haasteet. No, ne nyt jäivät – silti se on dokumenttina ilahduttavan monipuolinen.

Tiny Shoulders on katsottavissa Yle Areenassa.

Mansfield 66/67 (2017)

Mansfield 66/67 (2017)

Siirrytään sitten muovi-Barbeista tosielämän Barbiin eli näyttelijätär Jayne Mansfieldiin, joka menehtyi kummallisessa auto-onnettomuudessa vuonna 1967 vain 34-vuotiaana. Mansfieldin elämä oli yhtä merkillinen kuin hänen kuolemansa. Hänessä yhdistyvät monet seikat, jotka harvoin kohtaavat: Hän oli viiden lapsen äiti ja ”huora”, joka esitteli fyysisiä avujaan Playboyn sivuilla ja elokuvissa. Hän oli viaton kuin nukke, ja vietti silti aikaa Church of Satanin perustajan ja Saatanallisen Raamatun kirjoittajan Anton LaVeyn kanssa. Hän menestyi – näin väitetään – hyvin yliopisto-opinnoissa ja oli lahjakas viulisti, mutta valitsi kuitenkin julkisuudessa ”tyhmän blondin” roolin.

Mansfield hakeutui jatkuvasti juhlien keskipisteeksi ja kerjäsi toisinaan huomiota suorastaan epätoivoisesti. Silti hänen todellisesta luonteestaan ja ajatuksistaan tiedetään tuskin mitään. Siksi hänestä on myös vaikea kertoa mitään. Tämän myöntävät auliisti myös Mansfield 66/67 -dokumentin tekijät, jotka luonnehtivat elokuvaa sanoin ”a true story based on rumour and hearsay”.

Mansfield on eräänlainen liioiteltu ja materialistinen versio Marilyn Monroesta. Monroen kehossa ei loppujen lopuksi ollut mitään järin erikoista – hänen vartalonsa oli kaunis, mutta se ei tehnyt hänestä kuuluisaa. Karisma teki Marilynista legendan. Mansfieldin kohdalla on toisin: hänen suosionsa perustui pitkälti hänen fyysisille avuilleen ja karikatyyrinomaiselle hahmolleen. Hän osasi yhden roolin, jota hän esitti uransa alusta loppuun asti – niin elokuvissa kuin vapaa-aikanaan. Mansfieldiin verrattuna Marilyn on huiman monipuolinen näyttelijä.

Mansfieldin jälkeen saimme Mamie van Dorenin ja Anna Nicole Smithin, sitten Lindsay Lohanin. Maailma muuttuu vuosikymmen toisensa jälkeen kamalammaksi.

Mansfield 66/67 kuvaa tähden viimeisiä elinvuosia. Hänen uransa parhaat hetket olivat jo jääneet taakse. Hän liukui huonosta parisuhteesta toiseen, yritti parhaansa mukaan pitää nimensä otsikoissa ja huolehtia viidestä lapsestaan. Sitten hän tutustui Anton LaVeyhyn. Mitä sen jälkeen tapahtui, sitä kukaan tuskin osaa varmaksi sanoa.

Oliko Mansfieldilla ja LaVeylla suhde? Kirosiko LaVey Mansfieldin puolison? Oliko Mansfieldin tapaturmainen kuolema LaVeyn syytä? Pelastiko LaVey loitsuillaan Manfieldin pojan, joka oli vähällä kuolla leijonan hyökättyä tämän kimppuun? Irtosiko Mansfieldin pää auto-onnettomuudessa, vai pelkkä päänahka, vai ainoastaan peruukki?

Oliko Mansfield satanisti? Vai oliko hänen ja LaVeyn välinen ystävyys sittenkin molemmille osapuolille vain julkisuustemppu, jonka ansiosta molemmat saivat otsikkotilaa?

Mansfield 66/67 osaa esittää hyviä kysymyksiä, mutta vastauksia se ei juuri tarjoa. Mansfield pysyy mysteerinä. Tämä johtuu pitkälti siitä, että dokumentin puhuvilla päillä ei ole kovinkaan paljon sanottavaa. Juuri kellään haastateltavista ei ole omakohtaista kosketuspintaa Mansfieldiin. On vaikea ymmärtää, millä kriteereillä heidät on mukaan otettu.

Dokumentin mittaan toistetaan muutamaa jo aivan liiankin laajalle levinnyttä väärinkäsitystä satanismista. Onneksi LaVeyn hahmoa osataan sentään kommentoida kriittisesti. Olenkin kummastellut, kuinka kukaan voi ottaa tosissaan julkisuudenkipeää satanistia, joka pukeutuu lasten Halloween-asuun ja todistelee omaa rankkuuttaan pitämällä lemmikkileijonaa kellarissaan.

Osa mysteereistä on parhaimmillaan silloin, kun yritykset etsiä niihin ratkaisua osoittautuvat sitkeistä yrityksistä huolimatta täysin turhiksi.

Mansfield 66/67 on katsottavissa Yle Areenassa.

Leaving Neverland (2019)

Leaving Neverland (2019)

Otetaan loppuun muutama sana vuoden kohudokumentista eli Leaving Neverlandista. Moni luulee, että Leaving Neverland on dokumentti Michael Jacksonista, mutta ei – oikeasti se on dokumentti lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Michael Jackson on pelkkä houkutin – se ripaus glamouria ja unelmaa, joka tarvitaan vetämään yleisöjä elokuvateattereihin. Kukaan ei mene katsomaan dokumenttia, jonka ensisijaisena vetonaulana on lasten hyväksikäyttö.

Dokumentti on rakennettu Wade Robsonin (s. 1982) ja James Safechuckin (s. 1978) haastatteluiden varaan. Molemmat pojat tapasivat Jacksonin alle 10-vuotiaina ja ystävystyivät tämän kanssa 1980-luvun lopulla. Samalla myös poikien perheet lähentyivät Jacksonin kanssa. Poikien oli vaikea käsittää, mitä tapahtuu: Jackson oli molemmille tärkeä idoli ja ihailun kohde, ja yhtäkkiä tämä suorastaan ylimaallinen olento halusikin ystävystyä heidän kanssaan. Myös poikien vanhemmille tilanne on ollut hämmentävä – olihan Jackson ajan suurin poptähti, joka yhtäkkiä toivotti koko perheen tervetulleeksi kotiinsa.

Hiljalleen Jackson alkoi kuitenkin lähennellä poikia. Safechuck oli 10-vuotias, kun Jackson alkoi kohdistaa tähän seksuaalisia tekoja, Robson puolestaan vain 7-vuotias. Molemmat kuvaavat suhdetta Jacksoniin romanttiseksi: he olivat ensin Jacksonin ystäviä, sitten rakastajia. Kumpikaan ei tekojen tapahtumahetkellä kokenut, että asiassa olisi varsinaisesti mitään väärää, eikä tekoihin liittynyt väkivaltaa. Jackson päätti suhteensa poikiin näiden tultua teini-ikään.

Dokumentin kenties suurin ansio on se, kuinka se kuvaa hyväksikäytön henkisiä seurauksia. Hyväksikäyttöä on vaikea tunnistaa, koska uhri ei välttämättä oireile lainkaan silloin, kun hyväksikäyttöä tapahtuu. Näin kävi myös Robsonin ja Safechuckin tapauksessa: ahdistus, masennus ja univaikeudet tulivat vasta aikuisena.

Minun on vaikea ymmärtää niitä kriittisiä ääniä, jotka syyllistävät poikien vanhempia. Dokumentissa kuvataan uskottavasti, kuinka Jacksonista tuli poikien perheystävä. Vanhemmat olivat aina tervetulleita Neverlandiin, ja koko perhe nautti Jacksonin seurasta. Jackson ei ollut ”tuntematon”, vaan pikemminkin kuin sukulainen: tuttu, ystävällinen, luotettava. Siinä, että lapset jätettiin toisinaan yksin hänen kanssaan, ei tuntunut vanhempien mielestä olevan mitään outoa – se olisi sama asia kuin lapsi olisi jätetty sukulaisen hoiviin.

Lisäksi maailma oli 1980-luvun lopulla erilainen kuin tänä päivänä. Tietoisuus pedofilian ja lasten hyväksikäytön suhteen oli huomattavasti vajavaisempaa kuin tänä päivänä.

En malta olla sanomatta paria sanaa myös sukupuolesta – sillä sukupuoli vaikuttaa aivan varmasti monien kokemukseen dokumentista, halusi asiaa myöntää tai ei. Parasta, mitä voimme tehdä, on tunnistaa ja tunnustaa oma asenteellisuutemme. Minussa dokumentti herätti seuraavan asenteen: olisiko asiasta tehty näin iso numero, jos Jacksonin uhrit olisivat olleet tyttöjä? Moni tuntuu (ehkä alitajuisesti) ajattelevan, että vanhemman miehen (hetero)seksuaaliset teot tyttöä kohtaan olisivat vähemmän paha juttu kuin (homo)seksuaaliset teot poikaa kohtaan. Mukana on todennäköisesti aimo annos vanhaa kunnon homokammoa.

Naisten ja tyttöjen kokemukset seksuaalirikoksista eivät herätä kaikissa ymmärrystä eikä välttämättä edes empatiaa. Osalla suuresta yleisöstä reaktiot ovat varmaankin päinvastaisia – ehkäpä joidenkuiden on vaikea ottaa Robsonin, Safechuckin ja muiden Jacksonin hyväksikäyttämien poikien kertomuksia todesta sen vuoksi, että seksuaalirikoksen uhrin rooli on ikään kuin varattu tytöille. Eikä se mikään ihme ole: tilastojen mukaan tytöt joutuvat seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi paljon todennäköisemmin kuin pojat. Jokainen hyväksikäyttökokemus on yksilöllinen, ja olisi väärin spekuloida sitä, kummalle sukupuolelle hyväksikäyttökokemukset ovat raskaampia.

Leaving Neverland on katsottavissa Yle Areenassa.

Adam Parfrey (toim.): Apocalypse Culture (1987/1991) arvostelu

Apocalypse culture
Apocalypse Culture (1987/1991)

Adam Parfrey (toim.): Apocalypse Culture (1987, uudistettu painos 1991)
Lukuhaasterasti: 25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja.
Mistä peräisin: omasta hyllystä -> myyntiin.

Huijaan taas lukuhaasteessa. Yritin etsiä syntymävuotenani julkaistujen nimekkeiden joukosta jotakin kiinnostavaa, mutta mitään ei löytynyt. Koska pyrin osana lukuhaastetta perkaamaan tänä vuonna hyllystäni toistaiseksi lukemattomia kirjoja ja pistämään niitä edelleen kiertoon, yritin seuraavaksi keksiä tähänkin raksiin hyllystä jonkinlaisen kompromissiratkaisun – ja sellainen löytyi. En ole syntynyt samana vuonna kuin Apocalypse Culture ilmestyi, vaan jossakin alkuperäisen ja uudistetun painoksen julkaisun välissä, joten kyse on hyvin pienestä vilpistä.

Kiinnostuin Apocalypse Culture -antologiasta alun perin Boyd Ricen kautta. Kirjan nimi vilahti Ricen Standing in Two Circles -kirjoituskokoelman lähdetiedoissa… tai ei oikeastaan: eräs kokoelman artikkeli ilmestyi Apocalypse Culturen jatko-osassa vuonna 2000. Antologian otsikko jäi mieleen. Mitä ihmettä käsittelee kirja, jolla on tuollainen nimi? Kun sitten törmäsin siihen Adlibriksen katalogissa muutama vuosi sitten, tilaus lähti menemään.

Apocalypse Culturen aihekenttää on mahdoton määritellä lyhyesti. Jos jokin kirjan tekstejä yhdistää, niin se, että niissä maailma näyttäytyy hulluimmillaan. Antologia liikkuu inhimillisen olemassaolon äärirajoilla. Kirjan toimittaja Adam Parfrey luonnehtii teoksen esipuheessa sen luonnetta näin: It is instructive — — to notice, that nothing in Apocalypse Culture is a fiction; reality has taken such a dire and phantasmagoric cast that fictionalizing has become superfluous.

Kirja on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen kantaa nimeä Apocalypse Theologies ja toinen nimeä The Invisible War. Parfrey kuvaa tekstien jaottelua kahteen osaan seuraavasti: ”Apocalypse Theologies” surveys the thanatoxic smptoms. ”The Invisible War” pieces together the psychopolitical consequences of the sub rosa convergences behind apocalypse culture. Ensimmäisessä osassa artikkelit etenevät ikään kuin yksilöllisestä yleiseen: tekstit käsittelevät tiettyjä henkilöitä tai ilmiöitä paikoin hyvinkin yksityiskohtaisesti. Toinen osa on sen sijaan teoreettisempi ja keskittyy laajempiin kuvioihin.

The Invisible War -osassa varsin suuren painoarvon saavat ihmiskunnan (ydin)tuhoa ja siihen tähtääviä verkostoja käsittelevät tekstit. Osan aloittaa Anton LaVeyn essee, joka kantaa niin ikään nimeä The Invisible War. Kyseinen essee on koko antologian hölmöin teksti. Tämä on jo aika paljon sanottu ottaen huomioon, että teoksessa on mukana myös skitsofreenikon vapaista assosiaatioista koostuva luku – ei muuten kummoinen tekele sekään… (Anteeksi vaan kaikille laveylaisille satanisteille, jos teitä on vielä olemassa.) LaVeyn tekstin ansioksi voi kuitenkin laskea sen, että se hahmottelee teoksen jälkimmäisen osan suuntaviivat suhteellisen hyvin.

Tekstien taso on vaihteleva. Vaikuttaa jopa siltä, että kirjaa on haluttu tietoisesti rytmittää vaihtelemalla asiapitoisen ja älyllisen lähestymistavan ja puolihuolimattoman hupsuttelun välillä. Kikka toimii, mutta olisin silti pudottanut teoksesta ainakin muutaman tekstin pois. Ainakin epämääräisistä sitaateista koostuva Infernal Texts, Hakim Beyn Instructions for the Kali-Yuga sekä Abraxas Foundationin nimiin laitettu Long Live Death! olisivat puolestani saaneet jäädä pöydälle. G. G. Allinia käsittelevä Portrait of the Enemy tuntuu tähän päivään mennessä menettäneen merkityksensä, miehen edesottamuksia kun on sittemmin käsitelty muualla laajemminkin. Julkaisuaikanaan, kun Allin ei ollut yhtä tunnettu hahmo kuin nykyään, sillä on ollut aivan toisenlainen arvo.

Apocalypse Culturella on kirjana ilmeisesti jotensakin huono maine – tai ainakin Adam Parfrey pyrkii luomaan kirjan esipuheessa tällaista mielikuvaa:

A buyer for a major book chain yelled at my distributor’s sales manager for actually suggesting she stock such an abomination. For the first six months or so, writers could not place reviews of Apocalypse Culture anywhere; editors where weary of ”that book.” — — I heard of it busting up a couple of marriages, one partner drawing a line over ”that book.”

Missä kuplassa mahdan oikein elää, jos tämä kirja herättää sen ulkopuolella näin voimakkaita reaktioita? Parfrey puhuu tässä tietenkin teoksen ensimmäisestä painoksesta – sisältääkö se jotakin, mikä selittäisi tällaisen vastaanoton? Kyse voi tietenkin olla – ja luultavasti onkin – vain markkinointikikasta. Myönnettävä silti on, että teoksesta löytyy muutamia kiistanalaisia tekstejä. Ainakin Peter Sotosin ja Karen Greenleen (Google kertoo kiinnostuneille, mistä heidät tunnetaan) haastattelut sekä kirjan loppupuolen salaliittoteoriatekstit saattavat aiheuttaa närkästystä ainakin sellaisissa henkilöissä, jotka ovat allergisia poikkeaville mielipiteille ja maailmankatsomuksille.

Juuri Sotosia ja Greenleetä käsittelevät tekstit saivat minut pohtimaan tabujen roolia nykymaailmassa. Aikamme tabut liittyvät suurelta osin seksiin ja erityisesti sellaiseen seksiin, jossa on jotakin normista poikkeavaa. Viime kevään aikana nähtiin, että normit ovat suhteellisen joustavia. Ne muuttuvat. Sukupuolineutraalin avioliittolain valmistelun yhteydessä on käynyt hiljaa ilmi, että 2010-luvun Suomessa homojen oikeuksien tukeminen on valtavirtaa – siitä kertovat ainakin kansalaisaloitekampanjan ja sitä taustoittaneen somepöhinän mittavuus sekä Finlaysonin Tom of Finland -tuoteperheen jättisuosio. Viimeistään siinä vaiheessa, kun marginaaliryhmän identiteetti ja ominaispiirteet väännetään massatuotannon masuuneissa lakanoiksi ja kauppakasseiksi, voidaan varmaan todeta, että kyseisen ryhmän oikeuksien ajaminen ei vaadi yksilöltä kummoistakaan herooisuutta tai kapinahenkeä. Emme elä enää 1900-luvulla. Bataatti housuissaan postailevista viiksiniekoista on tullut salonkikelpoisia keskiluokkaisten kotien koristajia. Homojen oikeuksien puolustaminen on valtavirtainen oletusarvo – ja hyvä niin.

Jos itseään ja omaa ajatteluaan haluaa kuitenkin syystä tai toisesta haastaa, kannattaa fokus suunnata niihin vähemmistöihin, joista valtavirta kääntää edelleen katseensa inhoten pois. Tarkoituksenani ei ole väittää, että Greenlee, Sotos ja homoyhteisö ovat moraalisesti jotenkin rinnastettavissa toisiinsa. Eivät ne ole. Pointti on siinä, kuinka me suhtaudumme ihmisiin, joiden maailmankuva ja käsitykset siitä, mitä voi tehdä ja mitä ei, eroavat omistamme – siis marginaalisiin ilmiöihin. Ja marginaalilla tarkoitan sitä oikeaa marginaalia: hyljeksittyä, inhottua, vihattua – sitä, mitä emme haluaisi hyväksyä osaksi ihmisyyttä, mutta joka sitkeästi jatkaa olemassaoloaan. (Homoyhteisö on joskus kuulunut tähän oikeaan marginaaliin, mutta kuten voimme Sokoksen lakanaosastolla huomata, ei kuulu enää.) Kuinka reagoimme, kun törmäämme ihmiseen, jonka käsitys sopivaisuuden rajoista eroaa radikaalisti omista rajoistamme? Onko meille ylipäätään mahdollista suhtautua tällaisiin olentoihin ihmisinä sen sijaan, että pidämme heitä rikollisina ja hirviöinä? Voimmeko sysätä moraalisesti tuomitsevan asenteen syrjään edes hetkeksi, edes periaatteessa?

Sotosin ja Greenleen haastattelut on toteutettu hyvin neutraaliin sävyyn, ja siksi pidän niitä melkeinpä kirjan kiinnostavimpina teksteinä. Haastattelija ei ilmaise minkäänlaista paheksuntaa haastateltaviaan kohtaan, millä tuntuu olevan etenkin Greenleen kohdalla suuri merkitys. Ihminen puhuu vapautuneemmin, kun häneen ei edes epäsuorasti kohdisteta tuomitsevaa asennetta tai ylenkatsetta.

Luulen, että Apocalypse Culture menee nyt myytävien pinoon. Luulen – en ole varma. Kirjassa on nimittäin muutamia tekstejä, jotka ansaitsisivat ehdottomasti toisenkin lukukerran. En muista törmänneeni muualla yhtä kiinnostavaan taidekritiikkiin kuin John Zerzanin The Case Against Art –tekstissä – ja taidekritiikillä en tarkoita nyt sitä, mitä sillä yleensä tarkoitetaan, vaan kriittistä suhtautumista taiteeseen ilmiönä. Kaikkien kulttuurialalla työskentelevien tai alaa opiskelevien olisi hyvä lukea tämä teksti ja miettiä taiteen olemusta kerrankin vähän toisenlaisesta näkökulmasta.

Myös tekstin loppupään ydintuhossa, uskontotieteessä ja salaliittoteorioissa kyntävä amok-juoksu ansaitsee kunniamaininnan. Kirjan viimeiset tekstit – James Shelby Downardin A Call to Chaos sekä kokoelman päättävä Dennis Stillingsin Meditations on the Atom and Time – ovat koko niteen haasteellisimmat ja samalla syväluotaavimmat tekstit. Erityisesti Stillingsin rinnastukset vanhatestamentillisen, uhrilampaita vaativan Jumalan ja ydintuhon välillä ovat kiinnostavia – ainakin taiteidentutkimuksen, ehkä myös uskontotieteen näkökulmasta. Liian tosissaan näitäkään tekstejä ei kannata ottaa.

Teoksen uudistettu painos poikkeaa ilmeisesti varsin paljon ensimmäisestä painoksesta. Tekstejä on poistettu, uusia juttuja on kirjoitettu tilalle. Ehkäpä järkevämpää olisi ollut sittenkin jättää Apocalpse Culture silleensä ja sen sijaan julkaista Apocalypse Culture II jo 90-luvun alussa. Huvittavaa on, että toimittaja Parfrey toteaa teoksen esipuheessa, ettei jatko-osaa tule: How do you grind a sequel out of the End of the World? Mutta niinhän siinä sitten kävi, että jatko-osa julkaistiin vuonna 2000. Kiinnostaisi lukea myös se, artikkelien otsikko- ja kirjoittajalista on nimittäin aika kova. Mukana on myös yksi Pentti Linkolan (!) teksti, jolle on suotu jopa oma esipuheensa. Sen kirjoittajaksi mainitaan muuan Michael Moynihan. (En malta olla ihmettelemättä, millä kielitaidolla Moynihan on mahtanut Linkolaan perehtyä niin hyvin, että häntä voidaan pitää kompetenttina kirjoittamaan esipuhe tämän tekstiin. Onko Linkolaa muka käännetty englanniksi muuallakin kuin Apocalypse Culture II:n sivuilla?) Valitettavasti jatko-osan saatavuus on tällä hetkellä melko huono. Amazonista taitaa löytyä käytettynä.

Apocalypse Cultureen kannattaa perehtyä, mikäli sisällysluettelon tsekattuaan uskoo, että oma kantti kestää kirjan lukemiseen.

Mieltä olemisesta

Have you ever dreamed of
killing all the stupid people?
Not just the unintelligent people
but the sort that don’t know anything about anything
but seem to have opinions about everything
They’re only too ready to offer their advice about
how to run your life
And yet look at how they run their own lives
For the most part they’ve accomplished nothing
They’ve contributed nothing
Their lives are miserable
But they talk, talk, talk
– Boyd Rice: People (1990)

Boyd Riceä lainaamalla asetan itseni alttiiksi pahoille väärinymmärryksille. Otan silti riskin, sillä People-kappaleen ihmisvihamielinen etukeno kuvaa erinomaisesti ihmisten välille syntyviä jännitteitä sekä niiden syitä ja seurauksia. Ei, en halua tappaa ketään, enkä usko että Boyd Ricekaan haluaa. Peoplen lyriikan käsitän ennen kaikkea kuvaukseksi harhasta, joka syntyy tunnekuohun valtaaman ihmisen mielessä. (Boyd Rice olisi tästä tulkinnasta varmaankin eri mieltä, mutta mitäs minä hänen näkemyksistään välittäisin.)

Kirjoitin alkuviikosta Boyd Ricen hyvän ystävän ja uskontoverin Anton LaVeyn Saatanallisesta Raamatusta. Jo kirjaa lukiessani tajusin langenneeni ansaan: pyrin mielessäni argumentoimaan LaVeyn näkemykset suohon ja taivastelin, miten joku voi olla näin kujalla. Tämä on ehkäpä huonoin mahdollinen lähestymistapa, oli kyseessä millainen kirja tahansa. Jos aloittaisin Saatanallisen Raamatun lukemisen nyt uudelleen, pyrkisin tietoisesti painottamaan toisenlaista lähestymistapaa – yrittäisin kahlata läpi sivun toisensa jälkeen muodostamatta LaVeyn ajatuksista minkäänlaisia mielipiteitä.

Me kaikki olemme kohdanneet ihmisiä, jotka tuputtavat omia mielipiteitään jokaiseen väliin. Ihmisiä, jotka tietävät mielestään kaikesta kaiken tai ainakin enemmän kuin muut. Ihmisiä, joilla on älykästä sanottavaa joka asiaan. Ihmisiä, jotka eivät osaa olla hiljaa. Pahimmillaan dialogi tällaisten ihmisten kanssa on mahdotonta. Heidän itseilmaisunsa on niin jyräävää ja kyky kuunnella vastapuolen näkemyksiä niin olematon, että puhe lipsahtaa monologin puolelle. Saatanallista Raamattua lukiessani minusta tuli yksi tällaisista ihmisistä.

Lopulta näistä ihmisistä tulee usein aika yksinäisiä. Miksiköhän?

Silti tiedän, että oikeastaan minun pitäisi hakeutua juuri tällaisten ihmisten luokse. Siitä hyötyisivät – tavallaan – molemmat osapuolet: monologin pitäjä saisi ego-onanoida rauhassa, minä taas oppisin olemaan hiljaa. Jokainen meistä osaa puhua, pitää itsestään ja omista mielipiteistään meteliä. Se on helppoa: sen kun avaa suunsa ja antaa ripulin virrata ulos. Paljon vaikeampaa on olla hiljaa ja kuunnella. Puhuminen ei tee ihmisestä yhtään viisaampaa – kuunteleminen sen sijaan saattaa tehdä.

Nuorempana luulin, että ihmiset, jotka tietävät paljon, ovat arvostettuja ja pidettyjä. Enpä olisi juuri pahemmin voinut erehtyä. Tämän harhaluulon vallassa tuhlasin vuosikausia elämästäni ”yleissivistyksen” haalimiseen, erilaisten mielipiteiden muodostamiseen ja oikeassa olemiseen.  Sitten aloin kiinnittää huomiota siihen, mikä yhdistää ihmisiä, joista pidän ja joita arvostan – ja toisaalta ihmisiä, joiden seurassa koen oloni epämukavaksi. Miellyttäviä tyyppejä leimasi tietty asenne: he kuuntelevat ja kyselevät (mutteivät utele) ja antavat sitten itsestään jotain vastineeksi. Vähemmän miellyttävät tyypit vain puhuvat, puhuvat ja puhuvat – usein kauhistelevaan, paisuttelevaan tai tuomitsevaan sävyyn. Heillä on vahvoja mielipiteitä. He harvoin kysyvät keskustelukumppaniltaan mitään – paitsi silloin, kun he olettavat saavansa vastauksesta pönkän omille näkemyksilleen.

Luin taas tovi sitten pitkästä aikaa Rudolf Steinerin teoksen Kuinka saavutetaan tietoja korkeammista maailmoista (1905). Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, joilla on elämässään muitakin tavoitteita kuin syödä ja naida. Teoksella on paljon tarjottavaa myös sellaisille, joita korkeammat maailmat eivät kiinnosta ja jotka eivät sellaisten olemassaoloon usko. Minuun kyseinen teos tekee kerta toisensa jälkeen suuren vaikutuksen – siitäkin huolimatta, etten muutoin ole koskaan ollut erityisen innoissani Steineristä tai antroposofiasta.

Joku on lainannut mainitun teoksen suomennoksen hyllystäni, joten joudutte tyytymään englanninkieliseen sitaattiin:

Of very great importance for the development of the student is the way in which he listens to others when they speak. He must accustom himself to do this in such a way that, while listening, his inner self is absolutely silent. If someone expresses an opinion and another listens, assent or dissent will, generally speaking, stir in the inner self of the listener. Many people in such cases feel themselves impelled to an expression of their assent, or more especially, of their dissent. In the student, all such assent or dissent must be silenced. — — He will have to begin by doing so in special cases, deliberately selected by himself. —  — The student feels it his duty to listen, by way of practice, at certain times to the most contradictory views and, at the same time, bring entirely to silence all assent, and more especially, all adverse criticism. The point is that in so doing, not only all purely intellectual judgment be silenced, but also all feelings of displeasure, denial, or even assent. — — He must listen, for example, to the statements of people who are, in some respects, far beneath him, and yet while doing so suppress every feeling of greater knowledge or superiority. (lihavoinnit minun)

Sen, joka pitää yllä olevaa jatkuvana periaatteenaan ihmisten välisessä kanssakäymisessä, mielentila on varmasti autuaallinen. Toki aluksi on vaikeaa oppia olemaan muodostamatta mielessään arvosteluita ja mielipiteitä kaikenlaisista asioista – etenkin, jos keskustelukumppani esittää pointtinsa aggressiiviseen ja raflaavaan tyyliin. Mutta miten mukavaa se sitten lopulta onkaan, kun kukaan ulkopuolinen ei voi horjuttaa mielenrauhaasi provosoimalla ja kailottamalla mielipiteitään.

Vastavoimat tuppaavat vahvistamaan toisiaan. Kun kaksi eri mieltä olevaa ihmistä käy väittelemään siitä, kumman näkemys on oikea, on lopputuloksena yleensä se, että he siirtyvät mielipiteineen vielä kauemmas toisistaan. Joskus harvoin voi todellakin käydä niin, että yhteinen sävel löytyy, mutta se vaatii vähintään toiselta osapuolelta kykyä kuunnella tyynesti toista osapuolta.

Miettiessään, kuinka väärässä se toinen siinä ja siinä asiassa onkaan, tulee ihminen itse asiassa sitoneeksi itsensä tuohon ”väärään” mielipiteeseen – ja siten vahvistamaan sen olemassaoloa. Vaikeneminen on paras tapa kitkeä ympäriltään provokaatiot ja muut ei-toivotut ilmaukset. Nälvimällä kristinuskoa Anton LaVey tulee vahvistaneeksi kristinuskon olemassaoloa ja jatkuvuutta. Nälvimällä Anton LaVeyta tulin itse vahvistaneeksi hänen ajattelunsa olemassaoloa ja jatkuvuutta. Epic fail.

Kaikki yllä oleva on paradoksia ottaen huomioon, millaisessa julkaisukontekstissa nyt liikutaan. Taikalyhty on elokuvablogi, johon kirjoittelen mielipiteitäni elokuvista ja välillä muistakin asioista. Se on tietenkin tavallaan ristiriidassa sen periaatteen kanssa, että ihmisen pitäisi pyrkiä vaimentamaan sisäinen besserwisserinsä ja mieltäolijansa.

Olen huomannut arvostavani eniten sellaisia (elokuva-, kirja- ja peli)arvosteluita, joissa arvostelijan mielipide käsillä olevasta teoksesta jää toisarvoiseen asemaan. Se saa tulla tekstissä toki ilmi – eihän arvostelu ole mikään arvostelu, ellei se millään tavalla arvota kohdettaan, ja arvottaminen taas on aina jollain tavalla mielipideasia – mutta tekstin pääpointti se ei saisi olla. Arvostelijan pitäisi nähdä omaa nenäänsä pidemmälle. Tässä mielessä omaa LaVey-tekstini on surkeasti epäonnistunut.

Rauhaa.

Anton Szandor LaVey: Saatanallinen Raamattu (1969/2007) arvostelu

saatanallinen raamattu
Saatanallinen Raamattu (1969)

Anton Szandor LaVey: Saatanallinen Raamattu (The Satanic Bible, 1969, suom. 2007)
Lukuhaasterasti: 37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa.
Mistä peräisin: kirjastosta.

(Tämä teksti vilahti blogissa jo viime torstaina – olin epähuomiossa ajastanut kaksi tekstiä samalle julkaisupäivälle. Sori!)

Lukuhaasteen suorittaminen on edennyt viime aikoina nihkeästi. Tähän on kaksi syytä: 1) minulla on kesken lähes 500-sivuinen kirja, jota en haluaisi lukea loppuun, mutta jota en voi jättää keskenkään (tästä lisää myöhemmin), 2) alkukesästä vapaa-aika on kulunut lähinnä videopelien ja mökkielämän merkeissä. Juhannuksen tienoolla sain luku-urakoita sentään vähän eteenpäin. Viimeistään tässä vaiheessa on kuitenkin päivänselvää, että kaikkia lukuhaasteen kohtia en ehdi tänä vuonna suorittaa.

Anton Szandor LaVeyn pääteos Saatanallinen Raamattu valikoitui lukulistalle lähinnä tuleepa tämäkin luettua -periaatteella. Lisäksi maailman kiellettyjen kirjojen listalla ei yksinkertaisesti ole mitään järisyttävän mielenkiintoista. LaVeyn kirjan ansiot kiellettynä kirjana jäävät vaatimattomiksi: Saatanallinen Raamattu oli kielletty Etelä-Afrikassa vuosina 1973–1993. Tämä on pelkkää spekulaatiota, mutta luulenpa, että kirjoittajaa itseään tämä harmitti. Koska kyse on miehestä, joka tykkää korostaa omaa rooliaan väärinymmärrettynä kapinallisena ja vastarannankiiskenä, lienee hän toivonut, että kirja olisi vaivauduttu kieltämään edes yhdessä länsimaassa. Sama egoismin pullistama antagonistisyndrooma näyttää vaivaavan montaa muutakin vasemman käden polulla retkeillyttä kirjoittajaa.

Minulla on ollut aika selkeä käsitys LaVeyn filosofiasta jo toisen käden lähteiden perusteella. Saatanallisen Raamatun sisältö lähinnä vahvisti ja kirkasti entisestään tuota käsitystä. Vaikken edes teinivuosinani ollut mainittavan kiinnostunut satanismista, tulin väkisinkin tutustuneeksi sen moniin muotoihin ainakin pintapuolisesti: vietin hyvän siivun nuoruudestani black metalin parissa, eikä kyseisen alakulttuurin vaikutuspiirissä voi eristää itseään täysin satanismin vaikutuspiiriltä. Silti en ole kai koskaan tuntenut henkilökohtaisesti ketään, joka pitäisi itseään nimenomaan ns. laveylaisena satanistina. En usko, että kyse olisi oman tuttavapiirini suppeudesta – aika tuntui yksinkertaisesti tuolloin 2000-luvun alussa jo ajaneen LaVeyn ajatusmaailman ohi. Satanistiset ja vkt-painotteiset (vkt = vasemman käden tie, versus okt = oikean käden tie) suuntaukset ovat kehittyneet ja eriytyneet omiksi yhteisöikseen ja filosofioikseen sitten LaVeyn ”kultakauden”. Näistä asioista kiinnostuneille löytyy nykyään paljon jännempääkin luettavaa kuin LaVeyn perusteokset. Kokemukseni asiasta olisivat varmasti toisenlaisia, jos olisin kymmenen vuotta vanhempi.

Olen mieltänyt LaVeyn ansioiden perustuvan ennen kaikkea siihen, että hän nosti satanismin käsitteen julkisuuteen ennen kuin kukaan muu ehti sitä tehdä ja että hänen tuotannollaan oli joihinkuihin myöhempiin kirjoittajiin inspiroiva vaikutus.  Ja siihen ne ansiot taitavat aika pitkälti jäädäkin. On surullista, että Saatanallinen Raamattu on saatu suomennetuksi vasta vuonna 2007. Kirjan arvo tulee nimittäin ilmi lähinnä julkaisuajankohtansa kontekstissa: LaVeyn teos ja ajatusmaailma näyttäytyvät kiinnostavina ennen kaikkea 60-luvun vastakulttuurin ilmiöitä vasten.

Joku tätä silti lukee. Käytettyjen suomenkielisten Saatanallisten Raamattujen hinnat taitavat liikkua tällä hetkellä noin 50 euron tietämillä. (Tämä tosin voi kertoa myös lähinnä siitä, että suomenkielisestä käännöksestä on otettu huomattavan pieni painos. Jos niteiden lukumäärä on kolminumeroinen ja alkaa ykkösellä, ei ole mikään ihme, jos niteiden hinnat alkavat jossain vaiheessa nousta. – Väärinkäsityksien välttämiseksi: tämä on pelkkää arvelua, eikä minulla ole minkäänlaista faktatietoa suomennoksen painosmäärästä.) Itse jouduin kiirehtimään Saatanallisen Raamatun lukemista, koska joku oli tehnyt kirjaston ainoasta, jo hajoamisen merkkejä osoittavasta niteestä varauksen.

Saatanallisessa Raamatussa esitetty ajatusjärjestelmä ei oikeastaan ole edes mikään järjestelmä, vaan sekava läjä antikristillistä paasausta ja kiihkomielistä hedonismia. LaVeyn önkkäystä lukiessa miestä käy melkein sääliksi. Kyse on klassisesta antikristityn paradoksista: ollessaan anti-jotakin tulee aina sitoneeksi itsensä ja oman maailmankuvansa siihen, mitä nyt sitten vastustaakin. LaVeyn termistö ja ajattelutapa ovat lähinnä heijastelua ja vastareaktiota tiettyihin kristillisiin ja oikean käden polun traditioihin – tästä kertoo jo kirjan nimi, jonka molemmat sanaosat (saatanallinen ja Raamattu) ovat periytyneet nykyiseen kielenkäyttöömme nimenomaan kristinuskon kautta. LaVey on paljosta velkaa juuri maailmanuskonnoille, erityisesti kristinuskolle: ilman niitä hänellä ei olisi mitään, mitä vastustaa ja minkä varjolla pitää itsestään meteliä.

Mitä pidemmälle Saatanallista Raamattua lukee, sitä vakuuttuneemmaksi tulee, että LaVey ei edes yritä ymmärtää kovasti kritisoimaansa kristillistä uskoa. Hän näkee erilaisista elementeistä ainoastaan pintapuolen, jolloin ilmiöiden ja esimerkiksi ritualistiikan henkinen sisältö jäävät täysin huomaamatta. LaVeyn oma, eenokinkielisten loitsujen varaan rakentuva ritualistiikka näyttäytyy eräänlaisena vääristyneenä peilikuvana siitä, millaisena LaVey kristillistä ritualistiikkaa pitää: sekavana ja pömpöösinä höpöttelynä. Suuri osa ritualistiikassa käytetystä terminologiasta on muuten juutalais-kristillistä perää, joskin mukana on myös muista kulttuuripiireistä kantautuneita käsitteitä.

(Off-topic: Sinänsä on mielenkiintoista, kuinka vasemman käden polun edustajien suunnalta ollaan usein syyttämässä oikean käden polun toimijoita ulkokultaisuudesta ja tyhjistä rituaaleista – ja pian sen jälkeen kuvaillaan sivukaupalla, kuinka se tai tämä vasemman käden polun kulkijalle soveltuva rituaali suoritetaan. Yksityiskohtainen ulkoisten rituaalinen kuvailu ja ohjeiden antaminen vaikuttaa olevan pikemminkin vkt-suuntausten, ei okt:n ominaisuus. Siksi okt-suuntauksiin kohdistettu kritiikki tyhjänpäiväisestä ritualistiikasta ja vaatteilla koreilusta tuntuu hieman… erikoiselta.)

Palaan vielä siihen ymmärtämiseen.

”Valkoisen” ja ”mustan” magian välillä ei ole muuta eroa kuin ”valkoisten” maagikkojen omahyväinen tekopyhyys, syyllisyyden riivaama hurskaus ja itsepetos. – – Yksikään ihminen maan päällä ei tutki okkultismia tai metafysiikkaa eikä harjoita joogaa tai mitään muutakaan ”valkoiseen valoon” liittyvää tavoittelematta egon tyydyttämistä ja omaa voimaa. (s. 123)

Tässä LaVeyn oman katsantokannan rajoittuneisuus ja toisaalta rajaton omahyväisyys ja luottamus omaan kaikkitietävyyteen tulevat ehkä paremmin esille kuin missään muussa kirjan kohdassa. Sellainen okkulttinen tutkiskelu, joka ei tähtää egon tyydyttämiseen, ei tue LaVeyn omaa, varsin ahdasta ja rajoittunutta käsitystä valkoisen magian harjoittajista. Toisin sanoen: LaVeyn käsitys kristillisestä hengellisyydestä (tai hengellisyydestä ylipäätään) kertoo lähinnä LaVeysta ja hänen katsontakantansa rajallisuudesta, ei juuri muusta. Muurahainen ei ehkä ymmärrä, mitä sellaiset käsitteet kuten puunlatva tai vaikkapa valtameri tarkoittavat, muttei se tarkoita, että puilla ei olisi latvoja eikä maailmassa valtameriä.

En malta olla poimimatta kirjasta vielä toista suoraa sitaattia:

Satanismissakin käytetään pentagrammia, mutta koska satanismi edustaa ihmisen lihallisia vaistoja, tai hengellisyyden vastakohtaa, pentagrammi on käännetty ylösalaisin sopimaan täysin yhteen vuohen pään kanssa – –. (s. 148, lihavointi minun)

Siinähän se aika hyvin tuleekin sanotuksi: ”satanismi edustaa — hengellisyyden vastakohtaa”. Olisi muuten kiinnostavaa tietää, onko hengellisyys käännetty sanasta spirituality – sen kun voi kääntää paitsi hengellisyydeksi, myös henkisyydeksi, joiden välillä on vissi ero. Luulen, että kääntäjä on kyllä miettinyt tämän asian loppuun asti: ehkä LaVey ei sentään vastuta henkisyyttä, ainoastaan hengellisyyttä.

On helppo ymmärtää, miksi LaVeyn kirja on aikanaan ollut jossakin kielletty – jo sen nimi saa monissa piireissä hiukset pystyyn, raflaavasta kansikuvasta puhumattakaan. Mutta onko se vaarallinen? Ainoastaan yhdessä mielessä: se on ajanhukkaa. Pysykää Saatanallisesta Raamatusta kaukana, hankkikaa parempaa luettavaa.

Edit: Kirjoitin myöhemmin tälle tekstille eräänlaisen jatko-osan; se löytyy täältä.