Spring (2014) arvostelu – Ihana sekasikiö

spring kansi
Spring (2014)

Tämän kevään Night Visions oli ja meni, mutta jatketaan vielä tovi Night Visions Distrubution -elokuvien parissa. En ole varma, pyörikö Spring-elokuva (Yhdysvallat 2014) koskaan Night Visionsin festarinäytöksissä; ainakin festivaalin levitysjaostolla on sormensa pelissä VLMedian julkaiseman Spring-DVD:n synnyssä. Romanttinen scifi-kauhuelokuva on sen verran erikoinen genresuhmura, ettei tällaista tuo Suomeen käytännössä koskaan kukaan muu kuin Night Visions.

Spring kertoo parikymppisestä Evanista (Lou Taylor Pucci), jota elämä riepoo ja runtelee. Evan on joutunut jättämään yliopisto-opintonsa kesken elättääkseen huonokuntoisia vanhempiaan. Kun aika sitten jättää sekä isästä että äidistä, on Evan yksin ja eksyksissä. Murheiden ja stressin raskauttaman nuorukaisen päässä napsahtaa, ja hän moukaroi satunnaisen suunpieksijän sairaalakuntoon. Poliisien kolkutellessa ulko-ovella Evan päättää ottaa äkkilähdön lain kouran ulottumattomiin ja istuu pian Italiaan suuntaavassa lentokoneessa.

Spring Evan Lou Taylor Pucci
Evan kotiutuu Italiaan nopeasti.

Italialaisessa pikkukaupungissa Evan kohtaa kauniin Louisen (Nadia Hilker) ja rakastuu. Alkuun tyttö käyttäytyy oudon etäisesti, mutta alkaa ankaran hakkailun jälkeen lämmetä Evanille. Kun Evan tutustuu Louiseen paremmin, hän huomaa, että tytössä on jotakin outoa – aivan kuin hän salaisi Evanilta jotakin. Takaraivoon hiipii ilkeitä muistikuvia Hostel-elokuvista.

Elokuvan alkupuolisko on tasalaatuista, raikasta, romanttista draamaa. Kun kauhuelementtejä sitten alkaa elokuvan puolivälin tienoilla nousta esiin, pistävät ne katsojan kuin katsojan miettimään elokuvan lajityyppiä uudelleen. Pusutteluromantiikka ja lonkerokauhu eivät ole tyypillisin mahdollinen yhdistelmä, ja hutilyönnin riski tällaisessa kombossa on valtava. Onneksi genreyhdistely on saatu tällä kertaa toimimaan suorastaan hämmästyttävän hyvin.

Spring Loise Nadja Hilker
Unelmatyttöystävä Louisessa on myös huonot puolensa.

Elokuvan synkkään perusluonteeseen viitataan kyllä elokuvan alkupuolella jatkuvasti. Vaikka auringon kultaama, keväinen Italia on kaunis kuin kuva, kätkeytyy sen kuivettuneisiin puistoihin ja jyrkkiin rotkoihin jotakin uhkaavaa. Kamera poimii Evanin ympäriltä jatkuvasti merkkejä kuolemasta ja rappiosta: on eläinten raatoja, kuihtuneita kasveja, toukkia ja muita olentoja, joita katsellessa tekee mieli nostaa jalat ihan varmuuden vuoksi lattialta sohvapöydälle. Taitavalla kuvauksella nämäkin asiat on saatu näyttämään visuaalisesti kiinnostavilta ja kiehtovilta. Ylipäätään elokuva on kuvattu todella nätisti. Erityisesti pitkät kamera-ajot italialaisen pikkukaupungin kaduilla ja yläpuolella ovat upeita.

Lou Taylor Pucci tekee Evanina mahtavan roolin. Erityisesti hänen kasvonsa ovat käsittämättömän ilmaisuvoimaiset: hän kykenee välittämään pienellä ilmeellä tai äänensävyn muutoksella valtavasti asiaa. Nadia Hilkerin suoritus jää Puccin rinnalla jokseenkin vaatimattomaksi. Häntäkään ei voi silti moittia: Louisen rooli on hyvin haastava. Ottaen huomioon sen, kuinka korkealle rima on asetettu, tekee Hilker elokuvassa kelpo työtä.

Louisen ja Evanin lisäksi elokuvassa pyörii harmaantunut leskimies Angelo, jonka maatilalla Evan asuu ja työskentelee. Vaikka Angelo jää varsinaisen tarinan kannalta merkitykseltään vähäiseksi sivuhahmoksi, tuo hän elokuvaan maanläheisellä olemuksellaan mukavaa kepeyttä ja huumoria. VLMedian julkaiseman DVD:n ekstroissa on mukana pätkä, joka kuvaa Angelon taitoja maanviljelijänä ja joka kannattaa aivan katsoa (mutta vasta elokuvan jälkeen).

Spring Angelo
Cafeful with that knife, Angelo.

Kun katselin Springiä, mieleeni tuli Night Visionsissa muutama vuosi sitten pyörähtänyt Resolution (2012, kirjoitin elokuvasta taannoin pidemmälti Asema-blogiin). Sekä Spring että Resolution edustavat kauhuelokuvaa, joka ikään kuin kätkee tai vähättelee omaa kauhuluonnettaan. Molemmissa elokuvissa on satsattu tarinankuljetukseen ja päteviin näyttelijöihin, jotka ylläpitävät elokuvan jännitettä. Kauhuelementit on kasattu mukavaksi namiyllätykseksi elokuvan loppupuolelle. Vasta elokuvan jälkeen tajusin, että Springin ja Resolutionin takaa löytyy sama ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko eli Aaron Moorhead ja Justin Benson – ilmankos elokuvat muistuttavat toisiaan! Parivaljakko työskentelee tällä hetkellä Aleister Crowleysta kertovan Beasts-tuotannon äärellä. Voisi luulla, että olisin saanut Crowley-aiheisista teoksista jo tarpeekseni, mutta ei: huomaan todella odottavani Moorheadin ja Bensonin Crowley-elokuvaa. Toivottavasti tämäkin saadaan Night Visionsin myötävaikutuksella Suomeen. (//edit 11/2019: Aleister Crowley -tuotanto on nähtävästi muuttunut feature-elokuvasta televisiosarjaksi ja mennyt jäihin. Seurataan tilannetta.)

Springille voisi melkein antaa viisi tähteä, niin hyvin se onnistuu lajityyppisekamelskassaan. En lämpene romanttisille elokuville käytännössä koskaan, ja ”romanttisesta” on omassa elokuvaterminologiassani tullut synonyymi ”siirappiselle”. Spring todistaa, että romanttista elokuvaa voi sittenkin tehdä tyylillä. Pusumussuttelu vain vaatii vastapainokseen jotakin karkeaa, rumaa ja limaista.

*****

Olen saanut elokuvan levittäjältä arvostelukappaleen tämän tekstin kirjoittamista varten.

Spring DVD @ Discshop
Spring DVD @ CDON

Francesca (2015) arvostelu & mitä Night Visionsissa jäi näkemättä

FRANCESCA poster
Francesca (2015)

Joko Night Visionsin tämän kevään ohjelmisto on ollut kauttaaltaan täyttä priimaa, tai sitten olen onnistunut valikoimaan katsottavaksi katalogin parhaat elokuvat. Näin mietin katsellessani Francesca-elokuvaa (Italia/Argentiina 2015), joka päättää oman Night Visions -katselmukseni tämän kevään osalta. Francesca on tyylipuhdas kunnianosoitus giallo-genrelle, joka kukoisti Italiassa 60- ja 70-luvuilla. Tuotannossa on nähty valtavasti vaivaa, jotta elokuva näyttäisi ja kuulostaisi mahdollisimman autenttiselta 60-luvun giallolta. Francesca on jopa ”giallompi” kuin alkuperäiset giallot: se korostaa lajityypin ominaispiirteitä niin parahultaisesti, että elokuva on ikään kuin ylisaturoitunut. Homma vedetään överiksi – mutta voi hitto, kuinka tyylikkäästi se onkaan tehty!

Poliisietsivät Moretti (Luis Emilio Rodriguez) ja Succo (Gustavo Dalessanro) saavat tutkittavakseen joukon raakoja murhia. Rikospaikkoja yhdistää kaksi seikkaa: ruumiiden silmien päälle on asetettu kolikot, ja lähistöltä löytyy viesti, jossa siteerataan Danten Jumalaista näytelmää. Murhat näyttävät liittyvän paikallisen Dante-asiantuntijan Viscontin (kiusallisen paljon Robert de Niroa muistuttava Raul Gederlini) tyttäreen Francescaan, joka on kadonnut jäljettömiin 15 vuotta aikaisemmin. Francesca on lapsuudessaan osoittanut merkkejä jonkinlaisesta psyykkisestä epätasapainoisuudesta, ja vaikuttaa siltä, että hän on nyt aloittanut jonkinlaisen henkilökohtaisen kostoprosessin ja lahtaa kaupungin asukkaita oikein urakalla.

Francesca_4
Ei gialloa ilman eyestabbingia?

Murhia kuvataan perinteiseen giallo-tyyliin. Kamera ei ole kiinnostunut murhaajan kasvoista, vaan kääntyy jatkuvasti kohti hänen nahkaisia avokkaitaan tai natisevia, punaisia käsineitään. Murhatilanteisiin liittyy lajityypillie ominaiseen tapaan kummallista nauhoitetta toisteleva nukke, jolla uhri ensin säikäytetään perinpohjaisesti. Lopuksi hänet pistetään nippuun teräaseella. Murhakohtauksissa taustalla soi kiivastahtinen, sopivasti progehtava musiikki.

Tähän mennessä lienee käynyt selväksi, että Francescan vahvuus on ennen kaikkea sen tyylissä. Värimäärittely, näyttämöllepano, kuvaus, leikkaus, musiikki, äänisuunnittelu – kaikki tähtäävät samaan tyylilliseen päätepisteeseen. Erityisesti lavastus ja puvustus on toteutettu pieteetillä: 60-luvun Italia on taiottu kameran eteen elävänä ja värikylläisenä. Lopputulos on todella vaikuttava, eikä elokuvaa katsellessa voi kuin harmitella, kuinka aliarvostettu genre giallo on.

Francesca_1
Nahkakäsineet kuuluvat asiaan.

Mikä voitetaan tyylissä, hävitään elokuvan juonessa. Giallo-elokuvien loppuratkaisut ovat usein jokseenkin kankeita ja kömpelöitä. Tämä pätee myös Francescaan, jonka loppuratkaisu on toki yllättävä, mutta sitäkin kökömpi. On kenties epäreilua moittia Francescaa tästä – taiten hiottu tarina kun ei yksinkertaisesti kuulu giallojen vaatimusmäärittelyyn. Tällä kertaa loppuratkaisu on kuitenkin kömpelö jopa giallo-mittapuulla.

Oikein harmitti nähdä, kuinka vähän perjantain Francesca-näytöksessä oli katsojia – ehkä parikymmentä? Mikä teitä vaivaa, hyvät ihmiset? Mikä on, kun laadukas neo-giallo ei kelpaa? Elokuvan jälkeen Gloriasta oli vaikea päästä ulos – niin täynnä venuen aula oli Cannibal Holocaustin näytöstä odottelevista ihmisistä. Hetken mietin, pitäisikö katua, että jätin Cannibal Holocaust -lipun hankkimatta – tuskin saan elinaikanani toista tilaisuutta nähdä tätä elokuvaa isolta kankaalta ja vieläpä ohjaaja Ruggero Dedaton läsnä ollessa. Olen lopulta kuitenkin iloinen, että skippasin tämän. Cannibal Holocaust on erinomainen elokuva, mutten oikeastaan koe tarvetta katsoa sitä enää koskaan uudestaan. (Cannibal Holocaustin voi muuten käydä katsomassa vielä tänään Dubrovnikissa klo 22.45. Ruggero on ymmärtääkseni jälleen paikalla.)

Kaikkea ei ehdi eikä jaksa katsoa, etenkin kun käytäntönä on blogata kaikesta mitä katsoo. Night Visionsin ohjelmistossa on muutamia nimekkeitä, jotka jouduin vastentahtoisesti skippaamaan – ja joista ainakin osaan palaan myöhemmin. Kaikkein eniten jäi harmittamaan Ryan Goslingin debyyttiohjaus Lost River, jonka värikylläinen synabeat-traileri toi kivasti mieleen viime vuosien Detroit-elokuvat It Follows ja Only Lovers Left Alive. (Onneksi Lost Riveristä on jo saatavilla kotikatselutallene.) Myös ”romanttinen” kauhukomedia (seksikauhukomedia? kauhuseksikomedia?) Nina Forever täytyy tsekata paremmalla ajalla. Natseja ja riivauskauhua yhdistelevä norjalainen Huset jää korvan taa – toivottavasti VLMedia innostuu tekemään tästäkin DVD:n. Loppuun tunnustus: en ole vieläkään nähnyt The Roomia. Toivottavasti se säilyy Night Visionsin ohjelmistossa myös ensi vuonna.

Night Visions: Back to Basics 2016 päättyy minun osaltani tähän, mutta festivaali itsessään pääsee vasta tänään kunnolla käyntiin. Elokuvat alkavat pyöriä iltapäivällä ja jatkuvat Andorrassa ja Dubrovnikissa sunnuntaiaamupäivään asti. Laitan tähän vielä tähdet Francescalle, sitten vetäydyn viikonlopun viettoon. Muistutuksena: myös Francesca pyöritetään festivaaleilla vielä kerran, klo 16.45 Korjaamon Elokuvasalissa.

Ps. Glorian eteispalvelukäytäntö (josta valitin pari päivää sitten) on viikon aikana muuttunut huomattavasti järkevämpään suuntaan: perjantaina sain ottaa laukun mukanani elokuvasaliin, ja ilmeisesti narikkakin olisi tällä kertaa ollut vakuutettu.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.

Darling (2015) arvostelu – Night Visions -torstain satoa, osa 2

Darling_poster
Darling (2015

Darling (Yhdysvallat 2015) on melkoinen kummajainen nykyaikaisen kauhuelokuvan kentässä. Aavistelin jo etukäteen, ettei elokuva tarjoa mitään, mitä trailerissa ei nähtäisi – ei tarinaa, ei henkilöhahmoja, ei tapahtumaympäristöjä. Kävin katsomassa Darlingin Night Visionsin torstainäytöksessä, ja totesin arvanneeni oikein. Tämä ei ole moite. Se, ettei Darlingin kerro katsojalleen tarinaa, ei tee siitä huonoa elokuvaa.

Anonyymiksi jäävä päähenkilö (Lauren Ashley Carter) saa unelmatyöpaikan suuren ja historiallisesti arvokkaan rakennuksen talonvahtina. Mikäs sen mukavampaa kuin ilmainen asunto upeassa talossa keskellä New Yorkia ja työ, jossa palkan eteen ei tarvitse tehdä juuri muuta kuin olla paikalla. Arvaahan sen, että tässä diilissä on jotain hämärää. Raskas ulko-ovi ehtii tuskin sulkeutua tytön takana, kun ensimmäiset säröt jo ilmestyvät hänen todellisuuskäsitykseensä.

Darling Lauren Ashley Carter
Darlingin tytössä on samaa näköä kuin Wednesday Adamsissa.

Jos Darlingiin ei liity juuri lainkaan tarinaa, pitää se sisällään sitäkin enemmän tunnetta. Elokuva on kuin reilun tunnin mittainen musiikkivideo ilman musiikkia. Tytön ahdistukseen ja yksinäisyyteen poraudutaan ennen kaikkea editoinnin ja erilaisten äänitehosteiden keinoin. Mukana on piilokuvamaisia, äärimmäisen nopeita (hyppy)leikkauksia ja kumuavia, raastavia ääniä. Mustavalkoisen kuvan vahvoja kontrasteja on ilo katsella.

Myös näyttämöllepanossa on onnistuttu erinomaisesti. Kummitustalon sisustus on tomuinen, pramea ja vanhanaikainen, ja henkilöt on puvustettu ajattomaan tyyliin. Modernia teknologiaa ei elokuvassa nähdä: päähenkilö pitää yhteyttä ulkomaailmaan lähinnä siirtomaa-aikaisen lankapuhelimen kautta. Näyttämöllepanoon liittyvien valintojen myötä elokuva on irrotettu täysin kaikesta aikaan liittyvästä kontekstista.

Darling on äärimmäisen henkilövetoinen elokuva. Leijonanosa kohtauksista kuvaa pelkästään päähenkilöä. Ne kohtaukset, joissa on mukana muita henkilöhahmoja, voidaan laskea kahden käden sormilla. Jos päähenkilön rooliin olisi valittu väärä näyttelijä, ei mikään jälkituotantotiimi olisi voinut elokuvaa pelastaa. Onneksi valinta on osunut nappiin: Lauren Ashley Carter suoriutuu roolista todella hyvin. Carter ei ole keksinyt pyörää uudelleen, vaan toimii niiden samojen elkeiden pohjalta, joita kauhuelokuvissa on käytetty jo vuosikymmenien ajan. Kliseevaikutelman vaara on olemassa, mutta se onnistutaan kiertämään. Lopputulos on upea.

Darling Lauren Ashley Carter
Lauren Ashley Carter kasvot taipuvat vaikka mihin.

Tässä pyyhkeitä Dubrovnikin koneenkäyttäjälle: torstain näytöksessä elokuvan äänet olivat niin hiljaiset, että dialogista oli ajoittain käytännössä mahdotonta saada selvää. Muutoin Dubrovnik oli esityspaikkana kiva ja sympaattinen – jotain aivan muuta kuin Gloria.

Night Visions järjestää Darlingista vielä kaksi näytöstä: tänään perjantaina 15.4. klo 20.15 Korjaamon Kulmasalissa ja huomenna lauantaina klo 16.4. klo 16.45 Dubrovnikissa. Itse osallistun Night Visionsiin vielä yhden näytöksen verran: tänään menen katsomaan neo-giallo Freancescan. Siitä luvassa juttua huomenna.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.

Schneider vs. Bax (2015) arvostelu – Night Visions -torstain satoa, osa 1

schneider vs. bax poster
Schneider vs. Bax (2015)

Schneider vs. Bax (Hollanti 2015) kuulostaa juonisummauksen perusteella äärimmäisen tylsältä elokuvalta – ainakin niiden yleisöjen korvaan, jotka todennäköisesti saisivat siitä kaikkein eniten irti. Itse päädyin katsomaan elokuvaa Night Visions -festivaaleilla vain ja ainoastaan sen vuoksi, että sen on ohjannut Alex van Warmerdam,  jonka nimi tunnetaan Suomessa valitettavan huonosti. Van Warmerdamin edellinen ohjaustyö Borgman nousee omalla ranking-listallani 2010-luvun parhaiden elokuvien joukkoon (uskallan sanoa näin, vaikka vuosikymmenestä on jäljellä vielä vajaa puolet). Borgman on omituinen yhdistelmä hanekemaista keskiluokan kritiikkiä, romanttisia painajaisnäkyjä ja pirskahtelevaa väkivaltaa. Kirjoitin taannoin Borgmanista Asema-blogiin.

Schneider vs. Bax jatkaa Borgmanin tavoin marginaalin ja valtavirran välisen joutomaan kartoittamista. Palkkatappaja Schneider (Tom Dewispelaere) saa syntymäpäivänään Mertensiltä (Gene Bervoets) toimeksiannon: Bax-niminen mies pitäisi hoitaa pois päiviltä mahdollisimman nopeasti. Hetken nikoteltuaan Schneider suostuu ja suuntaa kohti Baxin järvenrantamökkiä, joka sijaitsee kaukana sivistyksestä valtavien suoalueiden keskellä. Mertens ei kuitenkaan paljasta Schneiderille aivan koko kuviota.

Bax (jota näyttelee ohjaaja-käsikirjoittaja van Warmerdam itse) valmistautuu viettämään mukavaa päivää yhdessä aikuisen tyttärensä Francescan (Maria Kraakman) kanssa. Kohtaaminen tyttären kanssa alkaa ankeasti, kun vanhat perheen sisäiset jännitteet nousevat esille. Isän ja tyttären ankea laatuaika keskeytyy jo ennen Schneiderin saapumista, kun yllätysvierailulle pakkaa niin sukulaisia kuin (entisiä) naisystäviäkin. Pian rantamökissä on populaa ruuhkaksi asti.

Bax van Warmerdam
Kenenkään housut eivät säily tästä mylläkästä kuivina. Kuvassa kahlaa Bax.

Elokuvassa on kiinnostavaa se, kuinka tavanomaisia keskeiset henkilöhahmot päällisin puolin ovat – ja kuinka väkivaltaisesti ja häikäilemättömästi he silti toimivat. Bax ei olekaan pelkkä kirjailijanurasta haaveileva tylsimys, vaan pitkän linjan sekakäyttäjä ja hämärämies. Vielä voimakkaammin ulkokuoren ja todellisen elämäntavan välinen ero nousee esiin Schneiderin hahmon myötä: palkkatappaja pitelee toisessa kädessään kivääriä ja toisessa puhelinta, jonka kautta hän vakuuttelee vaimolleen ehtivänsä hyvin syntymäpäiväillalliselle. On vaikea uskoa, ettei vaimo näe puolisonsa palturin läpi – pikemminkin vaikuttaa siltä, ettei häntä kiinnosta, mitä mies elannokseen tekee. Pääasia on, että lapsilla on siistit vaatteet ja kaikille illallisvieraille riittää viiniä.

Samalla elokuvassa painottuu se, kuinka yhdentekevää päähenkilöiden – ja oikeastaan koko ihmiskunnan – elämä pohjimmiltaan on. Autioista järvenrantamaisemista tulee mieleen Terrence Malickin Veteen piirretty viiva: kaikesta väkivallasta ja pelosta huolimatta tuuli puhaltaa ja linnut laulavat. Maailmankaikkeus on inhimilliselle kärsimykselle välinpitämätön. Kaislikko aaltoilee Baxin kotipihalla hyvin samaan malliin kuin Malickin klassikkoelokuvassa, ja metsän siimeksestä löytyvä rauniotalo muistuttaa, ettei mikään ihmiskäden rakentama ole ikuista.

schneider vs. bax francesca
Francesca löytää metsän siimeksestä hylätyn talon.

Schneider vs. Baxista tekee hankalan elokuvan se, ettei siitä tiedä, onko se lintu vai kala. Night Visionsin ohjelmavihkosessa elokuvaa luonnehditaan mustaksi komediaksi. En keksi osuvampaa luonnehdintaa; elokuvassa on muutamia kohtauksia, joille me nauramme, vaikka olemme epävarmoja, saisiko tai pitäisikö niin tehdä. Toisaalta elokuvan nimittäminen komediaksi (edes mustaksi sellaiseksi) tuntuu liioittelulta – pikemminkin kyse on elokuvasta, jossa on jonkin verran komediallisia piirteitä.

Schneider vs. Bax ei ole rikoselokuva tai trilleri. Se ei ole kauhua tai draamaa. Se on vähän kaikkea ja samalla ei mitään. Lajityypin epämääräisyys ei tee Schneider vs. Baxista huonoa elokuvaa – mutta voi pojat, että se tekee elokuvan markkinoinnista vaikeaa. Markkinointiosasto onkin näköjään lyönyt hanskat tiskiin Schneider vs. Baxin kohdalla. Elokuvan promojuliste on ruma ja harrastelijamainen, eikä trailerista ole näköjään vaivauduttu tekemään englanniksi tekstitettyä versiota. Ei ihme, jos tämä elokuva ei tavoita yleisöään.

Ehkä van Warmerdam on luomassa elokuvillaan jotakin niin uutta ja erilaista, että me katsojat emme yksinkertaisesti vielä ymmärrä sen nerokkuutta. Toinen vaihtoehto on, ettei hän tiedä mitä tekee. Vaikea sanoa, mistä on kyse. Siitä kuitenkin olen varma, että raahaudun elokuvateatteriin joka kerta, kun van Warmerdam tekee jotain uutta.

Schneider vs. Baxista järjestetään Night Visionsin puitteissa vielä yksi näytös tänään perjantaina 15.4. klo 18.15 Andorrassa.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.