John Dies at the End (2012) arvostelu

John Dies at the Endin (2012) ohjaaja Don Coscarelli muistetaan lähinnä 80-luvun merkkiteoksista: Phantasm – yön kauhut ja Voittamaton kostaja pääsivät Suomessakin teatterilevitykseen. Myös Night Visionsissa vuonna 2005 esitetty Bubba Ho-Tep on varmasti jäänyt monien mieleen.

Coscarellin ohjaustyylille on ominaista eri lajityyppien sekoittaminen. Samaa reseptiä on käytetty myös John Dies at the Endiin: Coscarellin tuoreinta täyspitkää on luonnehdittu niin scifi-elokuvaksi kuin kauhukomediaksi. Kyseessä on omalaatuinen sekoitus hirtehistä väkivaltaa ja juonellista sukkulointia, jossa todellisuuden tasot sekoittuvat metkasti keskenään.

”Aika on valtameri, ei puutarhaletku”

John Dies at the End alkaa hullulla kohtauksessa, jossa päähenkilö Dave Wong (Chase Williamson) myllyttää oman voice-over-kerrontansa säestämänä zombiuusnatsin pään irti, rikkoo vahingossa kirveensä ja painelee rautakaupan kautta kotiinsa, jossa kirveelle tulee lisää käyttöä. Avauskohtauksen tahti on hengästyttävä, eikä se liity elokuvan varsinaiseen juoneen kovinkaan kiinteästi. Silti se antaa elokuvan katsojalle hyvän käsityksen siitä, mitä on tulossa: Wongin voice-over-kerronnan kannattelema, sekava ja ripeätahtinen selostus kummallisesta, epätodennäköisestä ja väkivaltaisesta tapahtumaketjusta. Avauskohtauksen hurmeinen mättö on omiaan pudottamaan herkkähermoisimmat katsojat pois katsomosta heti alussa, mikä on sinänsä hyvä asia – sama rujo ja verinen meno nimittäin jatkuu koko elokuvan.

Dave ja kehyskertomuksen mise-en-scene

Elokuvan kehyskertomuksessa Dave kertoo tarinaansa toimittaja Arnie Blondestonelle (Paul Giamatti) kiinalaisessa ravintolassa. Daven kertomuksen ydinaihe on ”soijakastikkeeksi” kutsuttu huume, joka herkistää ihmiset atmosfäärissä leijuvalle hiljaiselle tiedolle. ”Soijakastiketta” nauttimalla kuka tahansa voi nähdä maailman todellisen rakenteen ja oppia tarkastelemaan aikaa ei-lineaarisena ilmiönä. Elokuvan todellisuuden metafyysistä rakennetta kuvaa hyvin soosia kaupittelevan diilerin luonnehdinta:

Time is an ocean, not a garden hose. Space is a puff of smoke, a wisp of cloud. Your mind… is a flying corn snake hovering through all the possibilities.

Dave kertoo toimittajalle erinäisistä soosissa (pun intended) kokemistaan tilanteista. Näissä omituisissa seikkailuissa hänen kumppaninaan häärii John (Rob Mayes), joka on päässyt hieman paremmin perille siitä, millainen ”soijakastikkeen” toimintamekanismi on. Aineen vaikutuksen alaisina miehet alkavat oivaltaa, että universumia uhkaa vakava vaara ja että heidän tehtävänsä on estää häämöttävä tuho.

John valmistautuu suoraan toimintaan.

Douglas Adams kohtaa Stephen Kingin

John Dies at the End on erittäin hauska elokuva. Absurdi huumori liittyy lähinnä dialogeihin, joihin taottu sellaisia koomisia koukkuja, että elokuvasta on mahdoton olla pitämättä, mikäli suinkin sietää mukaan ahdettua väkivaltaa. Etenkin Johnin ja hämmentyneen Daven väliset keskustelut ovat uskomattoman hauskoja ja kekseliäitä. Olen valmis listaamaan maailman hauskimpien elokuvahetkien joukkoon ainakin kohtauksen, jossa Dave puhuu toiselle todellisuuden tasolle siirtyneen Johnin kanssa nakkisämpylän välityksellä. Vielä sitäkin hullumpi on tilanne, jossa Dave istuu Johnin kanssa kahvilassa, vastaa puhelimeensa ja… no, loput voitte katsoa elokuvasta.

John Dies at the End pohjautuu samannimiseen romaaniin, jonka on kirjoittanut päähenkilön kokonimikaima David Wong. Ohjaaja Coscarelli innostui Wongin romaanin omaperäisestä ideasta ja osti oikeudet teoksen filmaamiseen jo vuonna 2007. ”[Wong is] like a mash-up of Douglas Adams and Stephen King, both smart and goofy, scary and funny”, Coscarelli toteaa.

Sama luonnehdinta kuvaa melko hyvin myös elokuvan tyylillisiä ominaisuuksia, kokonaisuudesta jää uupumaan ainoastaan Kingin teoksille ominainen pelottavuus. Pitkin poikin elokuvaa vipeltävät öttimöttiäiset ovat inhottavia ja rumia, mutta eivät (ainakaan valkokankaalle projisoituina) pelottavia. Ylipäätään hyvin harva kauhukomedia onnistuu olemaan samanaikaisesti aidosti hauska ja pelottava, eikä varsinaista kauhua tämän lajityypin elokuvilta pitäisikään kai odottaa.

Tehosteiden taso vaihtelee paljon. Irtoileven raajojen ja muun väkivallan visuaalinen toteutus edustaa tarkoitushakuisen keinotekoista ja hurttia B-luokan estetiikkaa. Sen sijaan siellä täällä vilahtelevat jättikokoiset ravut ja muut mönkiäiset on loihdittu eloon melko taitavasti, joskin paikoin myös ötökkätehosteissa on havaittavissa selvää keinotekoisuutta. Väkivallan on tässä elokuvassa tarkoitus olla kornia ja hauskaa, vipeltäjien taas limaisia ja ellottavia – tätä seikkaa vasten efektien vaihteleva laatu on ymmärrettävää ja perusteltua.

Varsinainen komistus!

Hyvät:

  • Absurdi huumori ja hauskat dialogit
  • Elokuvan maailman kekseliäs metafysiikka

Pahat:

  • Juonen poukkoilussa on välillä pysytellä mukana

Rumat:

  • Splatter-henkinen väkivalta

Teksti on julkaitu alun perin huhtikuussa 2014 edesmenneessä Asemablogissa.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s