I’ll Be Gone on the Dark on true crime -dokumenttisarja naisista: heistä, jotka joutuivat julmien seksuaali- ja henkirikosten uhreiksi, ja yhdestä, joka selvitti murhaaja-raiskaajan henkilöllisyyttä kuumeisesti kuolemaansa asti. Tuo nainen on Michelle McNamara (1970-2016), ja hänen jäljittämänsä rikollinen tunnetaan nimillä Original Night Stalker ja Golden State Killer.

I’ll Be Gone on the Dark on myös McNamaran kirjoittama, vuonna 2016 postuumisti julkaistu teos Original Night Stalkerista ja McNamaran tutkimustyöstä. Tämä teksti käsittelee sekä McNamaran kirjaa että dokumenttisarjaa, tosin jälkimmäinen saa enemmän painoarvoa.

Original Night Stalker murhasi 70- ja 80-luvuilla 13 ihmistä ja raiskasi yli 50 naista. Tämän verran hänestä on hyvä tietää – ja se riittää. McNamaran teoksessa kiinnostavaa on se, ettei McNamara koskaan saa kiinni jahtaamaansa murhaajaa. Me tiedämme hänen henkilöllisyytensä, mutta McNamara ei. Original Night Stalker onkin eräänlainen musta aukko keskellä McNamaran kirjaa – kysymys, joka ei saa kirjassa koskaan vastausta. Vastaus tulee vasta myöhemmin.

McNamara kiinnittää I’ll Be Gone in the Dark -teoksessaan poikkeuksellisen paljon huomiota rikollisen uhreihin. Tämä on edelleen true crime -kirjallisuudessa harvinaista. Liian usein jumitumme tuijottamaan yksittäisen tekijän rikossarjaa – näemme hänen uhrinsa kuin helminauhan helminä, osana suurta kokonaisuutta. McNamara katsoo asiaa toisin: hän kertoo meille uhreista, joilla on menneisyys ja osalla myös tulevaisuus. McNamaran kerronnan ansiosta ymmärrämme, että rikossarjan uhrit eivät ole vain uhreja, vaan ihmisiä. McNamara on kiinnostuneempi ihmisistä kuin väkivallasta tai rikoksista.

Tästä on pidetty kiinni myös I’ll Be Gone in the Dark -dokumenttisarjassa. Kuudesta jaksosta viisi kertoo rikossarjan uhreista ja rikollisen jäljittäjistä: poliiseista, etsivistä ja Michellen kaltaisista nettisalapoliiseista. Lisäksi ne kertovat Michellestä ja hänen perheestään, erityisesti hänen miehestään ja tyttärestään. Viimeinen jakso on omistettu Original Night Stalkerille – sille, kuka hän todella on, millaisen elämän hän on elänyt, kuinka hän jäi kiinni ja millaisen tuomion hän sai.

Sarjassa tuodaan ansiokkaasti esille se, millaisena rikoksena raiskausta pidettiin 70-luvulla. Käytännössä raiskaus oli verrattavissa pahoinpitelyyn – ei sen kummempaa. Puheet, joissa raiskauksen uhria syyllistetään rikoksesta, olivat yleisiä: ei pitäisi olla ulkona yksin pimeän aikaan, ei liioin pukeutua liian paljastavasti tai olla liian kaunis. Ja kun joku sitten raiskattiin, ei uhri olisi saanut puhua kokemuksestaan – loogista, olihan raiskaus ajalle ominaisen ajattelun mukaan aina osittain uhrin vika. Nämä asenteet elävät sitkeästi edelleen, mutta yleinen mielipide nämä jo onneksi tuomitsee.

Dokumenttisarjassa uhrien annetaan puhua pitkään ja yksityiskohtaisesti. Sarjan tärkein sanoma ja sisältö onkin juuri uhrien kertomuksissa. He kuvaavat yksityiskohtaisesti ja ilman häpeää, mitä tuntematon hyökkääjä heille teki ja millaista tuhoa tuo kokemus heidän elämässään aiheutti. Olemassaolollaan he todistavat, että kokemuksesta on mahdollista selviytyä – että seksuaalirikoksen uhrin elämä ei pääty rikokseen ja että kokemuksesta huolimatta uhri voi elää hyvää, onnellista elämää. Selviytyminen ei ole helppoa, mutta mahdollista se on, jopa todennäköistä.

Original Night Stalkerille oli ominaista kohdistaa hyökkäyksensä pariskuntiin. Hänellä oli tapana sitoa mies ja viedä nainen viereiseen huoneeseen raiskattavaksi. Vaikka miehet itse eivät joutuneet juurikaan fyysisen väkivallan uhreiksi, on kokemus varmasti ollut myös miehille murskaava. On vaikea kuvitella, kuinka avuttomuutta ja raivoa ihminen kokee tajutessaan hyvin, mitä viereisessä huoneessa tapahtuu, ja ollessaan itse täysin kyvytön tekemään asialle mitään.

Elämä jatkuu seksuaalirikoksen uhriksi joutumisen jälkeenkin, mutta parisuhde saattaa joutua karille. Vain yksi Original Night Stalkerin uhreiksi joutuneista pariskunnista pysyi yhdessä. Miehet halusivat tukea rikoksen uhriksi joutuneita vaimojaan ja tyttöystäviään, mutta lähes kaikille pareille kokemus oli liian raskas käydä läpi yhdessä.

I’ll Be Gone in the Darkin viimeinen jakso kuvaa paitsi Original Night Stalkeria, myös tämän tuomioon johtanutta oikeusprosessia. Koska tekijä tunnusti syyllisyytensä, oli oikeudenkäynti nopea: noin kaksi kuukautta tunnustuksen jälkeen langetettiin tuomio. Sarjassa kuvataan, kuinka Original Night Stalkerin uhrit iloitsevat oikeusprosessin päätöstä. Vaikka langettava tuomio ei saa tehtyä tekemättömäksi, on se omiaan luomaan rikoksen uhreille tuntua sulkeumasta. Jos tekijä ei saa tuomiota tai jää lainkaan kiinni, on toipuminen vaikeampaa ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus voimakkaampi.

Kun Original Night Stalkerin uhrit kokoontuvat yhteen juhlistamaan langettavaa tuomiota, syntyy dokumenttiin sulkeuma – ehkä liiankin voimakas sellainen. Dokumentin tekijöiden ajatus tuntuu olleen, että ehkä tästä seurasi jotain hyvääkin: uhrit ja rikoksen selvittäjät muodostavat eräänlaisen yhteisön.

Pieni kritiikin sana: Minulle lopun puutarhajuhlat olivat jo liikaa. Väkivalta- ja seksuaalirikoksen uhriksi joutuneen kokemukset eivät koskaan pääty juhliin – eivät edes silloin, kun tekijä saadaan kiinni ja tuomitaan.

Tyypillisesti seksuaalirikosten diskurssissa uhrin kokemusta kuvataan jonain sellaisena, josta ei voi selviytyä ja joka pirstoo ihmisen lopullisesti. I’ll Be Gone in the Dark -dokumentti heilauttaa kuitenkin puheen sävyn liian kauas toiseen äärilaitaan: uhrien kokemusten päälle liimataan illuusio siitä, että tuomio ja muihin uhreihin solmitut suhteet ikään kuin päättävät kokemuksen. Juodaan yhdessä kuohuviiniä, aurinko paistaa kauniisti ja kaikilla on mukavaa.

Ei se niin mene. Ja tässä piileekin aihepiirin vaikeus: liikumme harmaan sävyjen epämääräisimmällä alueella. Uhri selviytyy, muttei ruhjeitta. Elämä jatkuu, mutta muistot ja haavat ovat ikuisia.

McNamara ei juuri valittele kirjansa sivuilla omaa vointiaan, enkä itse teosta lukiessani hahmottanut, kuinka uupunut sen kirjoittaja oli. Vasta dokumenttia katsellessani ymmärsin kaavan. Jos asian haluaa niin nähdä, McNamara oli Original Night Stalkerin viimeinen uhri: tahto saada tekijä kiinni ajoi McNamaran jaksamisensa äärirajoille ja reseptilääkkeiden liikakäyttöön. Tässä mielessä McNamaran kuolema muistuttaa The Last Victim -teoksen kirjoittajan eli Jason Mossin kohtaloa.

Sääli. Uskon, että McNamara olisi voinut kirjoittaa paljon ja hyvää. Niin, sanoinko jo, että McNamara on loistava kirjoittaja? Katsokaa vaikka In the Footsteps of a Killer -artikkelia – tai tätä:

One day soon, you’ll hear a car pull up to your curb, an engine cut out. You’ll hear footsteps coming up your front walk. Like they did for Edward Wayne Edwards, twenty-nine years after he killed Timothy Hack and Kelly Drew in Sullivan, Wisconsin. Like they did for Kenneth Lee Hicks, thirty years after he killed Lori Billingsley in Aloha, Oregon.

The doorbell rings.

No side gates are left open. You’re long past leaping over a fence. Take one of your hyper, gulping breaths. Clench your teeth. Inch timidly toward the insistent bell.

This is how it ends for you.

“You’ll be silent forever, and I’ll be gone in the dark,” you threatened a victim once.

Open the door. Show us your face.

Walk into the light.

Michelle McNamara: Letter to an Old Man

I’ll Be Gone in the Dark -dokumenttisarja on katsottavissa HBO Nordicista. McNamaran kirja julkaistiin suomeksi nimellä Katoan yön pimeyteen vuonna 2019.