The Lighthouse (2019) arvostelu

The Lighthouse (2019)

The Lighthouse (2019) on kokeellinen kauhuelokuva kahdesta toisilleen tuntemattomasta miehestä, jotka ovat ottaneet vastaan majakanvartijan pestin kuukauden ajaksi. The Lighthousen ohjaaja Robert Eggersin esikoiselokuva The Witch (2015) sai ilmestyessään kovasti positiivista huomiota osakseen. Odotukset The Witchin jälkeen ovat kovat.

The Lighthouse lunastaa ne täysin.

Willem Dafoe esittää senior-levelin majakanvartijaa, joka näyttää nuoremmalle kaapin paikan välittömästi, kun kurjalle luodolle on astuttu. Nuoremman majakanvartijan roolissa nähdään Robert Pattinson. – Käytän selkeyden vuoksi tässä tekstissä hahmoista heidän näyttelijöidensä nimiä, sillä elokuvan maailmassa hahmojen nimet tuodaan esiin varsin myöhäisessä vaiheessa, ja silloinkin  niihin liittyy tiettyä tulkinnanvaraisuutta.

Ennen kuin sukelletaan syvemmälle elokuvan juonikulkuun, todettakoon seuraavaa: The Lighthousen tapahtumia ei kannata tulkita järin kirjaimellisesti. Tai kai niinkin voi tehdä – en vain itse näe tapahtumien kirjaimellisessa tulkinnassa juurikaan mieltä. Alusta asti elokuvassa annetaan viitteitä siihen, että Pattinsonin ja Dafoen hahmot ovat saman persoonallisuuden kaksi osaa – tai pikemminkin näin: Dafoe on Pattinsonin sisäisten ilmiöiden manifestoituma. Ja mitä pidemmälle The Lighthousen juoni kulkee, sitä helpompaa on vakuuttua siitä, ettei elokuvan juonta kannata arvioida sarjana todellisia tapahtumia, vaan pikemminkin eräänlaisena sairaskertomuksena rikkinäisen mielen sisäisistä liikkeistä.

The Lighthousen taivas ja miehet ovat ankean harmaita. Takana Dafoe, etualalla Pattinson.

Dafoe on Pattinsonille samaan aikaan kuin vaatelias isä, ankara esimies ja oikeuden syyttäjä. Tekee Pattinson mitä vain, moitteelle löytyy aina sija. Dafoe kasaa Pattinsonin kontolle saaren raskaimmat työt. Hiilien kuljetus ja lapiointi mölyisän sumutorven koneistoon, raskaiden öljysäiliöiden nostelu, rapumertojen kokeminen ja miesten alusastioiden tyhjennys ovat vain alkua Pattinsonin tehtävälistassa. Pattinson tottelee kuuliaasti, mutta vastentahtoisesti.

Vasta illalla, kun Dafoe alkaa tyrkyttää ruokajuomaksi kirkasta viinaa, Pattinson asettuu vastahankaan. Paskan lapiointi ja raskas hiilen roudaaminen ylämäkeen päivä toisensa jälkeen menettelee, mutta viinaa nuori mies ei suostu juomaan.

Pumppu puskee mukiin likaista vettä. Pakko juoda viinaa, kun muutakaan ei ole.

Vaikka majakanvartioiden ohjekirjassa neuvotaan, että molempien miesten on tehtävä vuorotellen kaikkia työtehtäviä, kieltäytyy Dafoe kokeneemman auktoriteettiin vedoten päästämästä Pattinsonia lyhtyhuoneeseen. Vaikuttaa siltä, että Dafoe piilottelee majakan lyhtyhuoneessa salaisuutta. Asia alkaa vaivata Pattinsonia, ja hän yrittää urkkia, mitä kummaa lyhtyhuoneesta löytyy.

Uteliaisuutta eivät lainkaan tyynnytä Dafoen kertomukset Pattinsonin edeltäjästä. Dafoe kertoo, että hänen edellinen apulaisena oli saanut päähänsä, että majakka on lumottu – ja menettänyt järkensä.

Yksisilmäinen lokki riivaa Pattinsonia.

Viikko toisensa jälkeen miehet tekevät töitään napit vastakkain. Lopulta jatkuvasta kinasta alkaa kuoriutua lihallisia jännitteitä. Molemmat miehet kaipaavat tyhjällä saarella naista rinnalleen enemmän kuin mitään muuta. Ja kun naista ei ole tarjolla, alkavat he tehdä toisistaan itselleen naista.

Jo elokuvan alussa Pattinson toteaa Dafoelle, ettei ole pestautunut majakanvartijaksi päästäkseen toimimaan jonkun vaimona. Myöhemmin Dafoe solahtaa ämmän rooliin ja loukkaantuu verisesti, kun Pattinson ei suostu kehumaan tämän kokkaustaitoja. Aivan kuin kaksi pikkupoikaa leikkisi kotia – kun tyttöjä ei ole saatu mukaan leikkiin, on molempien vuorollaan esitettävä äidin roolia.

Onko se…?

The Lighthousen ilmiasu on katsojaa kohtaan tyly ja väkivaltainen. Sen äänet ovat miekka, joka lävistää katsojan elokuvan jokaisena sekuntina. Sumutorven syke, viiltävä myrsky ja Dafoen suustaan ja perseestään päästelemät töräykset takaavat, että koko elokuvan ajan olo on ilkeä ja epämukava. The Lighthousen kutsuminen mustavalkoelokuvaksi ei tee sille oikeutta – pikemminkin se on likaisen harmaa. Puhki palavaa valkoista elokuvassa nähdään lähinnä silloin, kun kamera kääntyy kohti majakan valoa. Harmaan sävyissä katsojan verkkokalvoille heitetään elokuvan mittaan muun muassa kuolleita eläimiä, vinkuroivia äyriäisiä ja yksi irtopää. Nähdäänpä elokuvassa myös, kuinka Robert Pattinson saa kasvoilleen kunnon lastin paskaa.

Sumu nielee koko saaren.

Elokuvan keskipiste, majakka, on jonkinlainen miehisen seksuaalisuuden ilmentymä. Ennen kuin syytätte minua liiasta freudilaisuudesta: miettikää nyt itsekin, miltä jykevänä keskellä sileää kalliota sojottava majakka näyttää. Seksuaalisuuteen liittyvä kuvasto nousee esiin heti elokuvan alussa, kun Pattinson löytää patjansa sisältä paljasrintaista merenneitoa esittävän luuveistoksen. Elokuvan mittaan hän käy nyrkkipyykillä majakan varastossa ja hivelee samalla merenneitoveistosta.

Dafoe toteuttaa seksuaalisuuttaan hieman toisin… tai siltä ainakin vaikuttaa. Selvää on vain, että majakan lyhtyhuoneessa tuntuu tapahtuu jotakin todella outoa.

The Lighthousessa meri kuuluu alitajunnan ja unien maailmaan – se on tumma, arvaamaton ja vaarallinen. Koskaan ei tiedä, mitä aallot heittävät rannalle tai mitä pinnan alle sukeltava löytää edestään. Ja mikä pahinta, kuten alitajuntaa tai unta, ei merta pääse pakoon. Toisinaan myrsky ajaa aallot niin korkeiksi, että ne pyyhkivät karun luodon yli. Vain majakka seisoo myrskyn keskellä ehjänä ja lannistumattomana, kaiken muun meri pyyhkii altaan.

Uuden-Englannin rannikon idyllisiä rantatunnelmia

The Lighthouse on täynnä viittauksia antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan. Dafoe raivostuu ja kiroaa merenjumala Neptunuksen ja tämän pojan Tritonin Pattinsonin kimppuun. Pattinson alkaa nähdä näkyjä merenneidosta, joka tuo mieleen itse Odysseuksen kohtaamat seireenit. Elokuvan loppukohtaus puolestaan on ilmiselvä viittaus erääseen antiikin myyttiin – mihin, jätetään se spoilerin välttämiseksi mainitsematta

Seuraava tuskin tulee kellekään Lyhtyä pidempään lukeneelle yllätyksenä: näen The Lighthousessa tutun tarinan ihmisen ja paholaisen lankeemuksesta. Pattinsonin hahmon määrittäviä piirteitä ovat toisaalta syyllisyydentunne, toisaalta kapinahenki ja tottelemattomuus. Pikku-Lucifer tekee ja on tehnyt asioita, joita ei pitäisi: hän kurkistelee majakan lyhtyhuoneeseen ja runkkaa salaa varastossa.

Mahtava leffa.

*****

 

The Witch (2015) arvostelu

the witch poster
The Witch (2015)

Keltään ei varmaankaan ole jäänyt huomaamatta, että kulttielokuvafestivaali Night Visions alkoi eilen. Festivaalin avajaiselokuva, Robert Eggersin debyyttiohjaus The Witch: A New-England Folktale (Yhdysvallat/Iso-Britannia/Kanada/Brasilia 2015) on kirvoittanut alan harrastajissa sen verran kuplintaa, että pakkohan tämä oli käydä katsomassa. Niille, jotka eivät jatka lukea juttua loppuun asti, kerrottakoon tämä: parempaa avajaiselokuvaa Night Visions tuskin olisi voinut valita.

Vuosi 1630, Massachuttes. Maanviljelijä William (Ralph Ineson) riitaantuu uudisraivaajayhteisön silmäätekevien kanssa ja muuttaa perheineen syrjäistäkin syrjäisemmän ryteikön laidalle. Pian koko perhe saa huomata, ettei elämä parane asuinpaikka vaihtamalla. Vilja ei ota kasvaakseen uusilla kotikulmilla, perheen kaksoslapset juttelevat vuohipukin kanssa ja lapsikatraan vanhin Thomasin (Anya Taylor-Joy) lähestyy uhkaavasti murrosikää. Kaiken kukkuraksi perheen nuorin tulokas, vauvaikäinen Samuel, katoaa jäljettömiin kesken viattoman leikin.

THE WITCH thomasin caleb
Thomasinin ja Calebin maailman on harmaa ja ahdas.

Tapahtumia kuvataan ennen kaikkea Thomasinin näkökulmasta. Tyttö käy läpi hankalaa elämänvaihetta: hän ei ole enää yksi perheen lapsista, muttei myöskään pääse vielä osalliseksi aikuisten maailmaan. Olin huomaavinani pitkin elokuvaa hyvin hienovaraisia viittauksia Thomasinin heräilevään seksuaalisuuteen, mutten ole varma, mikä tällä kertaa oli katsojan silmässä ja mikä itse elokuvassa. Myös toiseksi vanhin lapsi Caleb (Harvey Scrimshaw) alkaa aavistella, ettei viaton lapsuusaika jatku ikuisesti.

Perhe kärsii kylmää ja nälkää, äiti Katherine (Kate Dickie) suree menetettyä Samuelia, Williamia stressaa muuten vain ja purkaa ahdistustaan hakkaamalla kasapäin halkoja. Maailma on tunkkaisen harmaa, eikä toivoa paremmasta ole näköpiirissä. Selittämätön uhka alkaa värittää perheen arkea yhä tummemmin varjoin.

THE WITCH william
Isä William käyttää kirvestä stressinhallintaan.

Pidän jokseenkin omituisena ja erittäin harmillisena, ettei The Witch päässyt Suomessa kaupalliseen teatterilevitykseen. Kyseessä on sentään erittäin tasainen, joka suhteessa huoliteltu elokuva. Siitä ei voi osoittaa yhtäkään osa-aluetta, joka olisi laiminlyöty tai hoidettu hutiloiden – melko harvinaista, kun puhe on 2010-luvulla tehdystä kauhuelokuvasta.

Ja sen kauhunkin kanssa on vähän niin ja näin. Monet kirjoittajat ovat pitäneet The Witchiä ennen kaikkea pelottavana elokuvana – itse en osaa tähän kokemukseen samaistua. Elokuvassa on toki pari nokkelaa ja raastavaa kauhukohtausta, mutta kokonaisuutena The Witch on velkaa pikemminkin (psykologisen) draaman kuin kauhun traditioille.

Itse en siis kuvailisi The Witchiä pelottavaksi, vaan pikemminkin kauniiksi, visuaalisesti ainutlaatuiseksi elokuvaksi. Elokuvan värimaailma on kuulaan harmaa ja nostalgisen tunkkainen. Aurinko näyttää sammuneen Uuden Englannin yläpuolelta kokonaan, ja taivas roikkuu perheen kotitalon yllä raskaana ja kosteana. Kasvillisuus on kituliasta ja kuihtunutta – aivan kuin elokuvan maailmassa vallitsisi ikuinen lokakuu. Ei ihme, että keskushahmojen mielenterveys joutuu koetukselle. Elokuvan raisu loppukohtaus tuntuu yli tunnin jatkuneen harmauden jälkeen upean värikylläiseltä ja raivokkaalta.

THE WITCH katherine caleb
Katherine ja Caleb, taustalla kinastelevat kaksoset.

The Witchin näyttelijäntyö on huiman laadukasta. Parikymppinen Anya Taylor-Joy vetää Thomasinin roolin hämmästyttävän kypsästi. Samaan kehun voi lausua myös Calebia näyttelevästä Harvey Scrimshaw’sta. Game Of Thronesin Lysa Arrynina tunnetun Kate Dickien mielipuolista työskentelyä Katherine-äitinä on ilo katsella. Ainoastaan perheen kaksosia esittävien lapsinäyttelijöiden suoritukset jäävät jokseenkin kankeiksi – mutta eipä alakouluikäisiltä näyttelijöiltä voi kummoisia roolisuorituksia odottaa.

Ja sitten ne huonot uutiset: Night Visions järjestää The Witchistä vielä yhden näytöksen lauantaina 16.4. klo 16:45. Valitettavasti näytös on kuitenkin loppuunvarattu. Viime hetken peruutuspaikkoja voi tulla kärkkymään paikan päälle.

Märisen vähän tähän loppuun: Kulttuuriareena Gloria (jossa kävin The Witchin katsomassa) on elokuvien katselupaikkana melkoinen antikliimaksi. Ensimmäinen vastoinkäyminen tapahtui jo aulassa, kun selvisi, että narikkakäytäntö kieltää laukkujen viemisen saliin. Lähipiiriini on sattunut liian monta tapausta, joissa narikasta on erehdyksessä ojennettu ison rahan edestä omaisuutta väärälle asiakkaalle, enkä siksi nykyään mielelläni jätä narikkaan mitään rahanarvoista. Tiedustelin, kuka korvaa, jos tavaraa ei esityksen jälkeen löydykään narikasta, ja arvasihan sen: ei ainakaan paikan omistaja eli Helsingin kaupunki. Voi saakeli, miten asiakaslähtöistä toimintaa – laukku on pakko jättää narikkaan, mutta vastuu tavaran säilymisestä pysyy asiakkaalla. Damned if you do, damned if you don’t. Narikan kundit olivat kuitenkin sen verran symppiksiä, etten pahoittanut mieltäni kovin pitkäksi aikaa. (Ja kyllä: sain kaikki kamani esityksen jälkeen takaisin.)

Kuten kaikki varmasti tietävät, Gloriaa ei ole ensisijaisesti suunniteltu elokuvahommia silmällä pitäen. Kevyistä irtotuoleista järjestetty katsomo ja vaatimattoman kokoinen kangas vielä menevät, mutta katsomon porrastuksen puuttuminen on melko paha puute. Siinä vaiheessa, kun salin pisin raitapaitahipsteri päätti parkkeerata ruhonsa eteeni tasalattiaisessa katsomossa, arvelin saavani katsella seuraavat kaksi tuntia sänkistä niskaa hyvän elokuvan sijaan. Onneksi kaikkeen löytyy ratkaisu: kenottamalla omaa rankaani tarpeeksi mielikuvituksellisiin kulmiin saavutin lähes esteettömän näköyhteyden valkokankaalle. Selkä ei kiitä, ei myöskään niska. Tulevissa Gloria-näytöksissä pidän visusti huolen siitä, että istun jonkun itseäni lyhyemmän takana tai mielellään salin eturivissä. Festivaalin järjestäjät ovat varmasti tehneet parhaansa hyvien esityspaikkojen löytämiseksi, joten asiasta nillittäminen tuntuu hieman epäreilulta. Toivottavasti Night Visions pääsee mahdollisimman pian pyörittämään elokuvia Maximissa ja voi lausua hyvästit Glorialle.

Tänään käyn tsekkaamassa pari festivaalinäytöstä lisää: vuorossa ovat Alex van Warmerdamin Schneider vs. Bax ja Mickey Keatingin Darling. Palataan näihin huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

Vielä tähdet The Witchille. Se viiteen tähteen vaadittava ekstramagia jää tällä kertaa uupumaan, muuten kokonaisuus on erinomainen. Jään seuraamaan mielenkiinnolla ohjaaja Eggersin tulevia edesottamuksia.

*****

Olen saanut tapahtuman järjestäjältä lehdistölipun tämän tekstin kirjoittamista varten.