The Northman (2022) on Robert Eggersin pseudohistoriallinen elokuva kuninkaan pojasta, joka päättää kostaa isänsä murhan. Tarinan alku mukailee William Shakespearen Hamlet-näytelmän juonta: kuningas Aurvandill (Ethan Hawke) palaa valloitusretkeltä kotiinsa Hrafnseyn saarelle, jossa hänen poikansa Amleth (Alexander Skarsgård) ja vaimonsa (Nicole Kidman) odottavat häntä. Jälleennäkemisen tuoma onni on lyhyt, sillä pian kuninkaan veli Fjölnir (Claes Bang) surmaa Aurvandillin. Amleth pakenee Hrafnseylta vannoen palaavansa tappamaan Fjölnirin.

Amleth päätyy viikinkien huomaan ja varttuu heidän keskuudessaan soturiksi. Viikingit hyökkäävät itäiseen Rusin maahan ja ottavat vangikseen joukon kyläläisiä myydäkseen heidät orjina. Amleth saa kuulla, että Fjölnir on menettänyt valtakuntansa Norjan kuninkaalle ja elää nyt maanpaossa Islannissa. Siispä Amleth tekeytyy orjaksi ja hyppää Islantiin matkaavaan veneeseen, joka kuljettaa Fjölnirille orjia.

Amlethilta viedään tarinan alussa kaikki: isä, äiti, koti, kotimaa. Hän joutuu pienestä pojasta lähtien selviämään yksin. Hän ei ainoastaan näe julmuutta ja raakuutta, vaan myös syyllistyy näihin itse: viattomien kyläläisten teurastaminen viikinkien joukossa ei ole hänelle ongelma. Hänen persoonallisuutensa tyhjenee vihaan Fjölniriä kohtaan.

Odotukseni The Northmania kohtaan olivat suuret. Olen pitänyt kovasti Eggersin aiemmista elokuvista eli The Witchistä ja erityisesti The Lighthousesta, joka on 2010-luvun parhaita elokuvia. Suuret odotukset johtivat kuitenkin tällä kertaa suureen pettymykseen. The Northmanissa olisi ainekset vaikka kuinka hyvään elokuvaan, mutta hyvistä aineksista onkin syntynyt kankea ja kolkko elokuva – ei ainoastaan tyyliltään, vaan myös sisällöltään.

Näyttelijäntyö on tyhjää, arkaaista ja suorittavaa. Kaikki elokuvan miehet näyttävät Jouni Hynyseltä ja kuulostavat yliopisto-opiskelijoilta, jotka ovat opetelleet lausumaan ulkoa Eddaa tai Nibelungein laulua. Dialogi on tomuista ja kankeaa, ja merkittävä osa siitä kommunikoidaan huutamalla. Toisaalta joissakin elokuvan avainkohtauksista käytetään tehokeinona kuiskausta – tästä elementistä pidin kovasti. Kohtaus, jossa Amleth tapaa Björkin esittämän näkijän ja kuulee tämän kuiskaaman profetian, on elokuvan parhaita.

The Northmanissa on kohtauksia, joita on vaikea katsoa meneillään olevassa maailmantilanteessa. Viittaan ennen kaikkea kohtaukseen, jossa Amleth hyökkää osana viikinkien sotajoukkoa kylään. He tappavat kylää puolustavat miehet, poimivat henkiinjääneiden joukosta muutamia orjiksi ja tappavat loput kyläläisistä sulkemalla heidät puiseen taloon, joka sytytetään tuleen.

Kirjoitan tätä tekstiä aikana, jolloin Venäjän armeijan Ukrainassa tekemistä raakuuksista uutisoidaan viikoittain. Euroopan maaperällä tapahtuu sotarikoksia. Julmien tekojen kuvaaminen tekijän näkökulmasta taiteen avulla on kiinnostavaa ja tarpeellista, mutta näiden asioiden käsittely on kuitenkin parempi säästää rauhan ajalle. The Northmanin tekijät eivät tietenkään ole voineet ennustaa Ukrainan sotaa – kyse on epäonnisesta sattumasta.

Lähes alusta loppuun asti minua vaivasi tunne siitä, että The Northman ei tarjoa mitään uutta – että tämä kaikki on tehty jo kertaalleen. Viittaan tällä erityisesti Nicolas Vinding Refnin Valhalla Risingin (2009), joka on yhtä raaka ja kolkko kuin The Northman – ja joka oikeasti onnistuu tarjoamaan enemmän kuin mölisevän kostotarinan. Barbaarisen kylmyyden lisäksi The Northmania leimaa outo sekoitus vanhoja ja moderneja myyttejä ja tarinoita: Halmetia, Oidipusta ja Tarua sormusten herrasta. Aivan kuin käsikirjoittajat olisivat irtokarkkihyllyllä: vähän tota tuolta ja tätä täältä. Valmis pussi on liian iso kerralla syötäväksi, ja siitä tulee vain paha olo.

Ai niin! Elokuvassa on myös Olga (Anya Taylor-Joy), jonka tehtävä on näyttää kauniilta valkokankaalla ja olla Amlethin seksuaalisen mielenkiinnon kohde. Koska The Northmania levitetään isoissa teattereissa, on siihen täytynyt kirjoittaa tyttö, johon päähenkilö voi nyyttinsä tyhjentää. Lisäksi elokuvassa vilahtaa ysäriltä tuoksahtavalla Luis Royo -tyylisellä CGI:llä ympäröity valkyria, jolla on hammasraudat, paitsi ei olekaan – ne ovatkin eräänlainen hampaisiin kaiverrettavan body modificationin muoto, kuulemma, koska sellaisia viikingit harrastivat. Mutta koska kukaan tätä tuskin tietää, suurin osa katsojista todennäköisesti ihmettelee, hallitsivatko valkyriat todella oikomishoidon jalon taidon.

Hetken ajan The Northman ojentuu asentoon, joka on metakerronnallisesti kiinnostava. Se tuo esiin näkökulman merkityksen: Kuka oikeastaan määrittää, keitä ovat tarinan hyvät tyypit ja keitä pahikset? Jos näkökulmaa vaihtaa, kuinka helppoa asetelman kääntäminen ylösalaisin on? Jos hyvän ja pahan perustukset katoavat, mitä tarinalle tapahtuu? Hetken ajan luulin, että The Northman hahmottuisi metafiktiona kiinnostavaksi elokuvaksi – mutta ei. Pian ojennuksen jälkeen tämä näkökulma unohtuu ja hukkuu lopun hurmeiseen mättöön.

Olen kuitenkin ilmeisesti kriittisten mielipiteideni kanssa osa harvaa joukkoa. The Northman on saanut pääasiassa kiittäviä arvioita, ja ilmeisesti osa katsojista löytää siitä sellaista esoteerista syvyyttä, jota en itse elokuvassa näe. Kuulemani mukaan The Northman sisältää runsaasti Conan-viittauksia, joita en itse tunnista, koska en edelleenkään pidä Conan-elokuvista. (C)onanistit saattavat kuitenkin saada The Northmanista irti sellaisia säväreitä, joiden päälle minä en ymmärrä.

Eggers, nyt pitää skarpata.

*****