The Lighthouse (2019) arvostelu

The Lighthouse (2019)

The Lighthouse (2019) on kokeellinen kauhuelokuva kahdesta toisilleen tuntemattomasta miehestä, jotka ovat ottaneet vastaan majakanvartijan pestin kuukauden ajaksi. The Lighthousen ohjaaja Robert Eggersin esikoiselokuva The Witch (2015) sai ilmestyessään kovasti positiivista huomiota osakseen. Odotukset The Witchin jälkeen ovat kovat.

The Lighthouse lunastaa ne täysin.

Willem Dafoe esittää senior-levelin majakanvartijaa, joka näyttää nuoremmalle kaapin paikan välittömästi, kun kurjalle luodolle on astuttu. Nuoremman majakanvartijan roolissa nähdään Robert Pattinson. – Käytän selkeyden vuoksi tässä tekstissä hahmoista heidän näyttelijöidensä nimiä, sillä elokuvan maailmassa hahmojen nimet tuodaan esiin varsin myöhäisessä vaiheessa, ja silloinkin  niihin liittyy tiettyä tulkinnanvaraisuutta.

Ennen kuin sukelletaan syvemmälle elokuvan juonikulkuun, todettakoon seuraavaa: The Lighthousen tapahtumia ei kannata tulkita järin kirjaimellisesti. Tai kai niinkin voi tehdä – en vain itse näe tapahtumien kirjaimellisessa tulkinnassa juurikaan mieltä. Alusta asti elokuvassa annetaan viitteitä siihen, että Pattinsonin ja Dafoen hahmot ovat saman persoonallisuuden kaksi osaa – tai pikemminkin näin: Dafoe on Pattinsonin sisäisten ilmiöiden manifestoituma. Ja mitä pidemmälle The Lighthousen juoni kulkee, sitä helpompaa on vakuuttua siitä, ettei elokuvan juonta kannata arvioida sarjana todellisia tapahtumia, vaan pikemminkin eräänlaisena sairaskertomuksena rikkinäisen mielen sisäisistä liikkeistä.

The Lighthousen taivas ja miehet ovat ankean harmaita. Takana Dafoe, etualalla Pattinson.

Dafoe on Pattinsonille samaan aikaan kuin vaatelias isä, ankara esimies ja oikeuden syyttäjä. Tekee Pattinson mitä vain, moitteelle löytyy aina sija. Dafoe kasaa Pattinsonin kontolle saaren raskaimmat työt. Hiilien kuljetus ja lapiointi mölyisän sumutorven koneistoon, raskaiden öljysäiliöiden nostelu, rapumertojen kokeminen ja miesten alusastioiden tyhjennys ovat vain alkua Pattinsonin tehtävälistassa. Pattinson tottelee kuuliaasti, mutta vastentahtoisesti.

Vasta illalla, kun Dafoe alkaa tyrkyttää ruokajuomaksi kirkasta viinaa, Pattinson asettuu vastahankaan. Paskan lapiointi ja raskas hiilen roudaaminen ylämäkeen päivä toisensa jälkeen menettelee, mutta viinaa nuori mies ei suostu juomaan.

Pumppu puskee mukiin likaista vettä. Pakko juoda viinaa, kun muutakaan ei ole.

Vaikka majakanvartioiden ohjekirjassa neuvotaan, että molempien miesten on tehtävä vuorotellen kaikkia työtehtäviä, kieltäytyy Dafoe kokeneemman auktoriteettiin vedoten päästämästä Pattinsonia lyhtyhuoneeseen. Vaikuttaa siltä, että Dafoe piilottelee majakan lyhtyhuoneessa salaisuutta. Asia alkaa vaivata Pattinsonia, ja hän yrittää urkkia, mitä kummaa lyhtyhuoneesta löytyy.

Uteliaisuutta eivät lainkaan tyynnytä Dafoen kertomukset Pattinsonin edeltäjästä. Dafoe kertoo, että hänen edellinen apulaisena oli saanut päähänsä, että majakka on lumottu – ja menettänyt järkensä.

Yksisilmäinen lokki riivaa Pattinsonia.

Viikko toisensa jälkeen miehet tekevät töitään napit vastakkain. Lopulta jatkuvasta kinasta alkaa kuoriutua lihallisia jännitteitä. Molemmat miehet kaipaavat tyhjällä saarella naista rinnalleen enemmän kuin mitään muuta. Ja kun naista ei ole tarjolla, alkavat he tehdä toisistaan itselleen naista.

Jo elokuvan alussa Pattinson toteaa Dafoelle, ettei ole pestautunut majakanvartijaksi päästäkseen toimimaan jonkun vaimona. Myöhemmin Dafoe solahtaa ämmän rooliin ja loukkaantuu verisesti, kun Pattinson ei suostu kehumaan tämän kokkaustaitoja. Aivan kuin kaksi pikkupoikaa leikkisi kotia – kun tyttöjä ei ole saatu mukaan leikkiin, on molempien vuorollaan esitettävä äidin roolia.

Onko se…?

The Lighthousen ilmiasu on katsojaa kohtaan tyly ja väkivaltainen. Sen äänet ovat miekka, joka lävistää katsojan elokuvan jokaisena sekuntina. Sumutorven syke, viiltävä myrsky ja Dafoen suustaan ja perseestään päästelemät töräykset takaavat, että koko elokuvan ajan olo on ilkeä ja epämukava. The Lighthousen kutsuminen mustavalkoelokuvaksi ei tee sille oikeutta – pikemminkin se on likaisen harmaa. Puhki palavaa valkoista elokuvassa nähdään lähinnä silloin, kun kamera kääntyy kohti majakan valoa. Harmaan sävyissä katsojan verkkokalvoille heitetään elokuvan mittaan muun muassa kuolleita eläimiä, vinkuroivia äyriäisiä ja yksi irtopää. Nähdäänpä elokuvassa myös, kuinka Robert Pattinson saa kasvoilleen kunnon lastin paskaa.

Sumu nielee koko saaren.

Elokuvan keskipiste, majakka, on jonkinlainen miehisen seksuaalisuuden ilmentymä. Ennen kuin syytätte minua liiasta freudilaisuudesta: miettikää nyt itsekin, miltä jykevänä keskellä sileää kalliota sojottava majakka näyttää. Seksuaalisuuteen liittyvä kuvasto nousee esiin heti elokuvan alussa, kun Pattinson löytää patjansa sisältä paljasrintaista merenneitoa esittävän luuveistoksen. Elokuvan mittaan hän käy nyrkkipyykillä majakan varastossa ja hivelee samalla merenneitoveistosta.

Dafoe toteuttaa seksuaalisuuttaan hieman toisin… tai siltä ainakin vaikuttaa. Selvää on vain, että majakan lyhtyhuoneessa tuntuu tapahtuu jotakin todella outoa.

The Lighthousessa meri kuuluu alitajunnan ja unien maailmaan – se on tumma, arvaamaton ja vaarallinen. Koskaan ei tiedä, mitä aallot heittävät rannalle tai mitä pinnan alle sukeltava löytää edestään. Ja mikä pahinta, kuten alitajuntaa tai unta, ei merta pääse pakoon. Toisinaan myrsky ajaa aallot niin korkeiksi, että ne pyyhkivät karun luodon yli. Vain majakka seisoo myrskyn keskellä ehjänä ja lannistumattomana, kaiken muun meri pyyhkii altaan.

Uuden-Englannin rannikon idyllisiä rantatunnelmia

The Lighthouse on täynnä viittauksia antiikin Kreikan ja Rooman mytologiaan. Dafoe raivostuu ja kiroaa merenjumala Neptunuksen ja tämän pojan Tritonin Pattinsonin kimppuun. Pattinson alkaa nähdä näkyjä merenneidosta, joka tuo mieleen itse Odysseuksen kohtaamat seireenit. Elokuvan loppukohtaus puolestaan on ilmiselvä viittaus erääseen antiikin myyttiin – mihin, jätetään se spoilerin välttämiseksi mainitsematta

Seuraava tuskin tulee kellekään Lyhtyä pidempään lukeneelle yllätyksenä: näen The Lighthousessa tutun tarinan ihmisen ja paholaisen lankeemuksesta. Pattinsonin hahmon määrittäviä piirteitä ovat toisaalta syyllisyydentunne, toisaalta kapinahenki ja tottelemattomuus. Pikku-Lucifer tekee ja on tehnyt asioita, joita ei pitäisi: hän kurkistelee majakan lyhtyhuoneeseen ja runkkaa salaa varastossa.

Mahtava leffa.

*****

 

The Ritual (2017) arvostelu

the ritual 2017 arvostelu
The Ritual (2017)

The Ritual (2017) on kauhuelokuva neljästä kolmekymppisestä kaveruksesta, jotka joutuvat vaellusreissulla omituisten, väkivaltaisten tapahtumien keskelle. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä metsärämistelystä, vaan tapahtumien taustalla on päähenkilö Luken trauma, joka palaa metsässä yhä uudelleen hänen mieleensä. Kokonaisuudessaan elokuva on sekoitus The Wicker Mania, Blair Witch Projectia ja Vertigoa (sillä erotuksella, että The Ritualin päähenkilö ei menetä elokuvan alussa rakastettuaan, vaan parhaan ystävänsä).

Kaikki alkaa miesten yhteisestä illanvietosta, jossa suunnitellaan yhteistä matkaa. Mahdollisista kohteista käydään tiivistä keskustelua: Belgia? Amsterdam? Rob tekee villin ehdotuksen: lähdetään vaeltamaan Ruotsiin! Muut eivät innostu. Kohde jää valitsematta, ja miehet poistuvat ravintolasta. Luke ja Rob piipahtavat ostamassa vodkapullon läheisestä marketista. Harmi vaan, että markettiin astuessaan he joutuvat keskelle väkivaltaista ryöstöä. Luke selviää tilanteesta säikähdyksellä, mutta Robilla on huonompi onni.

the ritual 2017 arvostelu
Hutch, Phil ja Dom ihmettelevät. Taustalla Luke.

Kokemus jää vaivaamaan Lukea. Oli hänen ideansa käydä marketissa viinaostoksilla – Rob lähti mukaan vain seuraksi. Tietoisuus siitä, että hän ei edes yrittänyt puolustaa ystäväänsä väkivaltaisia ryöstäjiä vastaan, ei jätä Lukea rauhaan: Olisi pitänyt mennä ravintolasta suoraan kotiin. Olisi pitänyt edes yrittää puolustaa ystävään. Olisi pitänyt edes yrittää, tehdä edes jotain.

Puolen vuoden kuluttua kaverukset ovat valmiit toteuttamaan Robin idean vaellusreissusta Ruotsissa. Valtaosaa vaeltaminen ei sinänsä kiinnosta – pikemminkin ajatuksena on kunnioittaa Robin muistoa. Retki saa pian ikävän käänteen, kun kömpelön nörtin arkkityyppiä edustava Dom kompastuu ja teloo nilkkansa. Miehet päättävät unohtaa alkuperäisen matkasuunnitelmansa ja oikaista poluttoman metsän läpi.

Kannattaako? Ei.

the ritual 2017 arvostelu
Metsästä löytyy mökki, mökistä outo alttari.

Ei aikaakaan, kun miehet alkavat kohdata metsässä outoja, pelottavia ja uhkaavia näkyjä. Metsässä on merkkejä siitä, että paikassa on tehty noitatemppuja tai vähintään harjoitettu jonkinlaista pakanauskontoa. Sää muuttuu surkeaksi, ja öisin miehet näkevät kummallisia painajaisia. Poluton metsä ympäröi joukkoa joka puolelta, ja toivo ulospääsystä näyttää päivä päivältä heikommalta. Metsässä liikkuu jokin suuri, epäinhimillinen ja nälkäinen.

The Ritual tarjoaa muutaman hiuksia nostattavan, kiinnostavan kohtauksen. Se luo parhaiden metsäleffojen tavoin voimakkaan tunteen siitä, että sekä pakeneminen että taisteleminen on mahdotonta. Juuri siksi elokuva tuokin monin paikoin mieleen kaikkien metsäkauhujen äidin eli Blair Witch Projectin – pääosin positiivisessa mielessä.

the ritual 2017 arvostelu
Autiomökissä yöpyminen – huono idea.

Elokuvan kliimaksi on… erikoinen. En suoraan sanottuna tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Ollaan kauhuelokuvien suurten kysymysten äärellä: näyttääkö hirviö kameralle vaiko ei? The Ritual nojaa kauan näkymättömyyden estetiikkaan, ja kun – niin, tosiaan: kun – se siitä luopuu, se tekee sen verrattain tyylikkäällä ja yllättävällä tavalla.

Vaikka olen nähnyt parempia ja pelottavampia metsäelokuvia, on The Ritualilla selvät ansionsa. Se ei kenties lukeudu tulevaisuuden suurten kauhuklassikoiden joukkoon, mutta on silti katsomisen väärti.

Elokuva on katsottavissa Netflixistä.

*****

Max Payne (2008) ja vähän peliadaptaatioiden arvostelusta

Max_Payne_poster
Max Payne (2008)

Lienee paikallaan kyseenalaistaa se, olenko oikea ihminen sanomaan Max Paynesta (Kanada/Yhdysvallat 2008) yhtään mitään. En nimittäin ole pelannut lainkaan maineikkaita Max Payne -videopelejä. Tähän on monia syitä, joista keskeisimpiä lienee se, etten erityisemmin pidä peleistä, joissa ammuskelu on yhtä keskeisessä osassa kuin Max Payne -sarjassa. Olen surkea ampuja, enkä tykkää tehdä asioita, joissa olen surkea. Sinänsä sääli, koska muutoin Max Payne sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita peleissä arvostan. (Toinen painava syy Max Payne -kokemattomuuteeni on se, etteivät sarjan pelit pyöri millään alustalla, jotka tällä hetkellä ovat käytössäni… paitsi Androidilla, jota en kovin mielelläni pelaamiseen käytä.)

Mutta tekeekö tämä minusta epäpätevän olemaan jotakin mieltä itse elokuvasta? Kuuluvatko pelit adaptaatioelokuvien kohdalla siihen kontekstiin, joka elokuvan arvioimiseksi täytyy tuntea? Tätä on hyvä pohtia myös romaaneista adaptoitujen elokuvien kohdalla: jos haluaa sanoa romaaniadaptaatioelokuvasta jotakin järkevää, täytyykö romaani tuntea ennen adaptaation katselua? Itse keikahdan kielteiselle kannalle. Adaptaatio ja pohjateos ovat toisistaan kaksi erillistä asiaa, jotka eivät ole mitään velkaa toisilleen. Adaptaation on toimittava itsenäisenä teoksena. Jos se on järkevä ja nautittava vain osana franchisea, on se epäonnistunut. Tätä pidän oletusarvona, josta voidaan toki poiketa. On toki paljon sellaista kirjallisuutta ja sarjakuvaa, joka suunnataan vain tietyn fanikunnan kulutettaviksi. Esimerkiksi Mortal Kombat -sarjakuvia tuskin lukee kukaan muu kuin MK-pelien suurkuluttaja. (Tsädäm: taas tuli Mortal Kombat mainituksi!) No niin, nyt sivupolku uhkaa venyä liikaa…

Max Payne -elokuva pärjää kohtuullisen hyvin ilman pohjateosten tarjoamia tukikeppejä. Elokuvaa kannattelee ennen muuta kaksi seikkaa: Max Paynen klassisen traaginen hahmo ja film noir -elokuville tyypillinen, tummasävyinen visuaalisuus. Sen sijaan dialogissa ja tarinan kuljetuksessa olisi ollut vielä petrattavaa.

MAX PAYNE valkyria
Max Payne ja valkyyrian varjo.

Max Payne (Mark Wahlberg) ei ole yksin: hän on äärimäisen tyypillinen, jopa stereotyyppinen film noir -dekkarien huonosti menee -etsivä. Paynen vaimo ja lapsi ovat kuolleet pari vuotta aiemmin perheen kotiin murtautuneiden narkkareiden käsissä. Murhien tutkinta on virallisesti jo lopetettu, mutta Payne jatkaa tongintaa vigilante-hengessä vapaa-ajallaan. Elämä on kylmää kuin valkoinen lumi, joka leijailee New Yorkin tummille kaduille. Etsiessään johtolankoja kaupungin yöelämässä Payne törmää Valkyr-muuntohuumeeseen, jonka käyttäjillä näyttää olevan taipumusta menehtyä väkivaltaisesti. Pian esiin nousee viitteitä siitä, että Paynen perheen murhalla ja Valkyr-huumeella on keskinäinen yhteys.

Usein populaarikulttuurin tuotteiden kytkökset mytologiaan ovat pinnallisia ja heppoisia: tekijät vain läimivät muuten valmiiseen kässäriin copypastella pari päheen mystistä nimisanaa, voilà. Max Paynen kytkös skandinaaviseen mytologiaan on kuitenkin voimakkaampi. ”Valkyr” ei ole vain satunnaisesti valittu huumeen nimi, vaan aineella on elimellinen yhteys siivekkäisiin sotatantereiden siivoojattariin. Elokuva ei tyydy kopioimaan mytologian detaljeja, vaan varioi ja tuottaa uutta myyttimateriaalin pohjalta.

MAX PAYNE tattoo
Elokuvan antagonisti viihtyy ilman paitaa.

Mukana on aimo annos foliohattuhenkeä. Satunnaisen ryöstömurhan takana onkin paljon suurempia kuvioita, joiden ääriviivoja hahmottelevat turvallisina ja luotettavina pidetyt instituutiot. Mieleen tulee supersarja True Detective ja erityisesti sen ensimmäinen tuotantokausi, jossa pahuuden kasvot kieltäytyyvät sitkeästi näyttäytymästä. Tällaiset teokset jäävät usein kutkuttavalla tavalla auki: vaikka jonkinlainen sulkeuma saavutetaan tarinan tasolla, ei pahuuden sykkivää ydintä pystytä tukahduttamaan. (Ei sillä että Max Payne ja True Detective olisivat ainoita konsepteja, joissa tätä ideaa on käytetty – näissä se vain on otettu käyttöön varsin onnistuneesti.)

MAX PAYNE ulko
Nätiltä näyttää: Max Payne on visuaalisesti onnistunut paketti.

Max Paynen heikkouksia ovat ennen kaikkea dialogi ja tarinan kuljetus. Oikea huipputöppäys nähdään elokuvan alkupuolella: Valkyr-narkkarin kuolemaa tutkiva etsivä soittaa Paynelle ja kertoo keksineensä, että Paynen vaimon kuolemalla saattaa olla jotakin tekemistä Valkyr-huumeen kanssa. Samaan hengenvetoon hän ilmoittaa lähtevänsä heti matkaan voidakseen keskustella asiasta kasvotusten. Arvaatteko, mitä tämän jälkeen tapahtuu? Saapuuko etsivä koskaan perille, mitäs veikkaatte? Muitakin kauneusvirheitä ja kliseemällejä elokuvaan mahtuu.

On syytä pitää mielessä, että en ole suuri toimintaelokuvien ystävä. Myös Max Paynessa minua viehättävät sen ei-toimintaelokuvalliset elementit: rauhallinen visuaalisuus, film noir -henki, viittaukset skandinaaviseen mytologiaan. Tavallaan elokuva on onneton välinputoaja – se ei ole tarpeeksi toiminnallinen perinteisten toimintaelokuvien ystäville, mutta ei se oikein muihinkaan yleisötyyppeihin onnistu vetoamaan.

*****

Max Payne DVD @ Discshop
Max Payne BD @ Discshop
Max Payne VOD @ Discshop

Nälkäpeli (2012) arvostelu – Dystopiaa ja sirkushuveja teineille

NALKAPELI julkka
Nälkäpeli (2012)

Nyt ymmärrän paremmin, mistä möly Jennifer Lawrencen ympärillä johtuu. Hänen roolisuorituksensa Nälkäpelissä (The Hunger Games, Yhdysvallat 2012) on nimittäin sen verran hyvä, että ne Lawrencen piirteet, joihin en ole niin ihastunut, unohtuvat.

Ennakkotietoni Nälkäpelistä rajoittuivat lähinnä lyhyeen luonnehdintaan siitä, että kyseessä on ”jenkkien Battle Royale”. Elokuvan katsottuani lisäisin tähän kuvaukseen painokkaan maininnan siitä, että Nälkäpeli on leimallisesti nimenomaan K-12-elokuva eli huomattavasti K-18-lätkän napannutta Battle Royalea leppoisampi kokonaisuus. Koska olen kurttuinen ja tylsämielinen eukko, olisin harkinnut myös Nälkäpelille korkeampaa ikärajaa tai leikellyt muutamia ikäviä juttuja pois.

Eletään Yhdysvaltain raunioista syntyneessä, Panem-nimisessä valtakunnassa, joka koostuu 12 vyöhykkeestä. – Excusez-moi mon pilkunviilaus, mutta mikä ihmeen panem? Kyseessähän on latinankielisen, leipää tarkoittavan panis-sanan yksikön akkusatiivi. Kuulostaa jonkun latinaa taitamattoman pölkkypään keksimältä viittaukselta sananlaskuun panem et circenses, leipää ja sirkushuveja. Newsflash: kaikki kielet eivät ole kuten englanti. Latinassa substantiivit taipuvat samalla tavalla kuin esimerkiksi suomessa: lisäämällä kirjaimia sanan vartalon perään. Miten olisi Leipää-niminen valtakunta? ”Lomailimme viime kesänä Leipäässä, oli hieno reissu.” Kuulostako hyvältä?

No, se lingvistisestä sivupolusta. Panemia hallitaan Capitol-pääkaupungista käsin autoritäärisin ottein. Elintaso ja olosuhteet vaihtelevat vyöhykkeiden välillä valtavasti. Kenties suurin ero on juuri hyvinvoivan, vauraan Capitolin ja köyhän 12. vyöhykkeen välillä. Vuosikymmeniä elokuvan kuvaamaa ajanjaksoa aiemmin ulkovyöhykkeet ovat nousseet kapinaan Capitolia vastaan (ilmeisesti aivan hyvästä syystä). Muistutukseksi tästä epäonnisesta kapinasta Panemissa järjestetään vuosittain Nälkäpeli-niminen mediaspektaakkeli.

NALKAPELI-julistus
Rajavyöhykkeeltä pääkaupunkiin: Katniss ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Nälkäpeliin valitaan arpomalla jokaiselta vyöhykkeeltä yksi naispuolinen ja yksi miespuolinen tribuutti eli osallistuja. Arvonta suoritetaan vyöhykkeen kaikkien 12–18-vuotiaiden kesken. Kun tribuutit on valittu, he läpikäyvät lyhyen koulutusjakson, minkä jälkeen varsinainen peli alkaa: tribuutit vapautetaan areenalle eli metsäiselle alueelle, jossa he taistelevat nälkää, vilua ja toisiaan vastaan kuolemaan saakka. Kun tribuuteista on hengissä enää yksi, on Nälkäpelin voittaja löytynyt. Koko prosessi televisioidaan kaikille vyöhykkeille mukavasti rapisevana massaviihteenä.

Yhteistä Battle Royalen kanssa on siis se, että sattumanvaraisesti valitut teinit pistetään tappamaan toisiaan tiukasti valvotussa ja kontrolloidussa ympäristössä. Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Nälkäpelin nuoret nimittäin suhtautuvat spektaakkeliin varsin toisella tavalla kuin Battle Royalen hemmotellut teinit: taistelu, jopa kuolema on heille luonnollinen asia. Vastentahtoiset tribuutit ovat järkyttyneitä valinnastaan, mutta hyväksyvät kuitekin kohtalonsa melko nopeasti.

Katniss Everdeen (Lawrence) tarjoutuu Nälkäpeliin vapaaehtoisena siskonsa tilalle. Katniss on alusta lähtien jollain tapaa erilainen kuin muut tribuutit. Hänellä on vaikeuksia ymmärtää, kuinka tärkeää sosiaalisesti miellyttävä esiintyminen on Nälkäpelissä menestymisen kannalta. Vaikka Katniss on varsin edustavan näköinen, julkisuuden valokeilassa keimailu, joka on olennainen osa Nälkäpeliä, ei ole hänelle luontevaa.

NALKAPELI-show
Aluksi Nälkäpeli on kuin mikä tahansa televisiospektaakkeli…
NALKAPELI-puussa
… mutta kun peli pääsee alkamaan, tunnelma muuttuu.

Nälkäpelistä on helppo löytää yhtymäkohtia tänä päivänä vallitsevaan julkkiskulttuuriin. Äärimmäisin esimerkki lienee Big Brother, joka eroaa Nälkäpelistä oikeastaan vain siinä, että osallistuminen on täysin vapaaehtoista ja että osallistujia ei kannusteta fyysiseen väkivaltaan toisiaan kohtaan. Valvonta, kontrolli ja osallistujien kilpailu toisiaan vastaan ovat aivan yhtä armottomia. Osallistuminen spektaakkeliin voi määrittää yksilön elämää vielä vuosia myöhemmin.

Ja tällaisesta skenaariosta tehdään teineille ja nuorille aikuisille suunnattu, jättimäisellä mainoskampanjalla esille nostettu elokuvasarja. Minusta tämä on jotenkin ironista. En tiedä, onko kohdeyleisön tarkoitus tajuta elokuvasarjassa kuvatun maailman yhtäläisyyksiä tosi-tv-viihdekoneistoon, jonka tuotteita he itsekin ahmivat ilta toisensa jälkeen. En tiedä, kuinka fiksuja tämän päivän teinit ovat – toivottavasti heidän itsekriittinen silmänsä on sen verran tarkka, että analogiat Panemin ja tämän päivän maailman välillä avautuvat heille.

Big Brotherin lisäksi toinen Nälkäpelin ideaan selvästi vaikuttanut ilmiö ovat antiikin gladiaattoritaistelut. Ei liene sattumaa, että Nälkäpelin pöheikköisestä tapahtumaympäristöstä puhutaan nimenomaan areenana. Suzanne Collinsin romaanisarja, johon elokuvat perustuvat, on kuulemma itänyt osittain antiikin mytologiasta haettujen vaikutteiden, eritoten Minotauros-myytin. Yhteys Minotaurokseen tuntuu kyllä varsin pinnalliselta, mutta ehkä en vain osaa katsoa oikein.

Minusta ei tullut Nälkäpeli-fania. En osaa vielä sanoa, halunko nähdä elokuvasarjan myöhempiä osia. Tämänhetkisen fiiliksen pohjalta luulen, että jätän jatkon väliin.

*****

Discshop DVD / DVD + Blu-ray