The Game – oletko valmis peliin? (1998) arvostelu

The Game - oletko valmis peliin? (1998)
The Game – oletko valmis peliin? (1998)

The Game – oletko valmis peliin? (The Game, Yhdysvallat 1998) täyttää viimeisen aukon David Fincher -sivistyksessäni. Tai kyllä sinne yksi aukko yhä jää: en ole katsonut enkä myöskään aio katsoa The Girl with The Dragon Tattoo -elokuvaa, sen lajityyppi tai konsepti kun eivät kiinnosta vähääkään. Minulla on aina ollut hieman ristiriitainen suhde Fincherin elokuviin. Seitsemän ja Gone Girl ovat oikeasti tasokkaita ja viihdyttäviä trillereitä. The Social Network on elokuva, jollaista en olisi uskonut Fincherin koskaan tekevän – tämä yllätti positiivisesti. Panic Roomista en muista juuri mitään muuta kuin Jodie Fosterin ihanat kauriinsilmät, joten ei sen enempää kommentteja siitä. Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä ja Zodiac olivat yksinkertaisesti pitkästyttäviä elokuvia, jotka olisi voinut jättää katsomatta – ja vaikka tekemättäkin.

Ja sitten vielä Fight Club…. Tää vetää pohjat. Mä en ymmärrä, mikä Fight Clubissa vetää ihmisiä puoleensa.

The game oletko valmis peliin
Nicholasin peli alkaa klovnista.

Tehdään tämä selväksi heti alkuun: The Game napsahtaa omassa katsannossani Fincherin elokuvien parhaimmistoon. Nicholas Van Orton (Michael Douglas) on losangelesilainen pankkiiri, jolta ei puutu mitään mallista hyvää. Hänen elämänsä on kuitenkin tyhjää ja kalseaa. Nicholasilla ei ole ystäviä tai edes kavereita, ja illat kuluvat merkityksettömän olemassaolon hellässä syleilyssä. Isältä perityn, suuren talon käytävät kolisevat tyhjyyttään. Ex-vaimo Elizabeth (Anna Katarina) pyrkii ylläpitämään Nicholasiin edes jonkinlaista keskusteluyhteyttä – huonoin lopputuloksin.

48-vuotissyntymäpäivänään Nicholas saa lounaskutsun veljeltään Conradilta (Sean Penn). Vaikka veljesten välit ovat väljähtyneet, Conrad muistaa veljeään lahjalla: Nicholas saa lahjakortin CRS-nimisen yrityksen järjestämään ”peliin”. Kukaan ei osaa aivan täsmällisesti selittää Nicholasille, minkä tyyppisestä palvelusta on kyse. Hän suhtautuu lahjaan alkuun kylmäkiskoisesti, mutta päättää kuitenkin käyttää lahjakortin.

The Game Oletko valmis peliin?
Tarjoilija Christine (Deborah Kara Unger) vaikuttaa sekaantuneen CRS:n puuhiin.

CRS:n päämajassa Nicholas joutuu pitkällisiin psykologisiin testeihin, joiden tarkoitus jää hänelle epäselväksi. Pari päivää testien jälkeen alkaa tapahtua outoja. Joku piilottelee avaimia ja muita esineitä Nicholasin löydettäviksi. Uutisankkuri puhuu Nicholasille television välityksellä. Ravintolassa tarjoilija jättää viestilappuja. Nicholas oivaltaa, että peli on alkanut.

Alusta lähtien on selvää, että peli ei ole mitään harmitonta ajanvietettä. Nicholas joutuu pelottaviin ja uhkaaviin tilanteisiin. Hänen kotiinsa tunkeudutaan. Lopulta Nicholas menettää täysin tilanteen hallinnan ja yrittää epätoivoisesti selviytyä uhkatilanteesta toiseen. Samalla hän pyrkii ottamaan selville, millainen yritys peliä pyörittävä CRS oikein on.

The Game Oletko valmis peliin?
Nicholasin turvallisuudentunne järkkyy, kun hänen kotiinsa murtaudutaan.

The Gamen juoni ei ole täysin järkeenkäypä. Elokuvan alkupuolella on paljon tilanteita, jotka näyttäytyvät loppuratkaisua varten täysin järjettömiltä. Tarinan loogisuutta tärkeämpää on kuitenkin se, kuinka elokuva välittää kokemusta elämänhallinnan täydellisestä menettämisestä. Nicholas on tottunut hallitsemaan ympäristöään ja omaa kohtaloaan rahalla ja vahvalla sosiaalisella statuksellaan. Pelin myötä hän kokee, miltä niiden menettäminen tuntuu.

Elokuvan loppukohtaus jäi hiertämään. Elokuvaa spoilaamatta voi sanoa, että loppukohtaukseen mennessä Nicholas on joutunut moniin erittäin uhkaaviin ja stressaaviin tilanteisiin, jotka ovat omiaan jättämään psyykeen vahvoja traumoja. Tämän luulisi näkyvän Nicholasin käytöksessä hyvin voimakkaasti. Näitä huomioita vasten The Gamen lopputilanne on jokseenkin kummallinen. Tarinaan on kuitenkin saada Hollywood-elokuville tyypilliseen tapaan selkeä sulkeuma – uskottavuuden kustannuksella.

*****

The Game DVD @ Discshop
The Game HD DVD @ Discshop

Pelon kasvot (1960) – arvostelu

peeping-tom-1960
Pelon kasvot (1960)

Pelon kasvot (Peeping Tom, Iso-Britannia 1960; esitetty Suomessa myös nimellä Kurkistelija) on eräänlainen rinnakkaisteos Alfred Hitchcockin Psykolle: Molemmat elokuvat ilmestyivät samana vuonna, ja molemmissa päähenkilönä on psyykkisesti epävakaa nuorukainen, joka suhtautuu neuroottisesti omiin vanhempiinsa. Elokuvien päähenkilöiden taakkana on vanhemmilta peritty, suurelle perheelle suunniteltu talo, jota sosiaalisesti eristäytyneet ja lapsettomat nuoret päähenkilöt eivät onnistu käyttämään tarkoituksenmukaisesti. Molemmat elokuvat herättivät ilmestyessään pahennusta graafisen väkivallan vuoksi.

Siinä missä Psyko tunnustettiin pienestä moraalipaniikista huolimatta melko pian mestariteokseksi, Pelon kasvot sai erittäin negatiivisen vastaanoton, mikä ajoi ohjaaja Michael Powellin ammatilliseen maanpakoon kotimaastaan Isosta-Britanniasta. Tärkein syy tähän oli luultavasti se, että Powellin elokuva tehtiin vanhoillisessa Isossa-Britanniassa, eikä kotiyleisö ollut valmis Pelon kasvojen kaltaiselle elokuvalle. Lisäksi Hitchcock osasi markkinoida elokuvaansa oikein; yleisö tiesi jo ennalta, mitä on menossa katsomaan, jolloin näytöksiin ei eksynyt liian herkkänahkaisia katsojia.

peeping-tom-mark
Mark elementissään.

Pelon kasvojen päähenkilö Mark Lewis (Karlheinz Böhm) huopatossumainen nuori mies, joka työskentelee päivisin elokuvastudion kamerateknikkona ja iltaisin suttuisten pin-up-otosten valokuvaajana. Mark kuluttaa myös vapaa-aikansa kameroiden parissa: hän surmaa viattomia naisia ja kuvaa filmille näiden viimeiset hetket. Mark on erityisen kiinnostunut tallentamaan filmille naisten kauhistuneet ilmeet kuolinhetkellä.

Murhien kuvaustapa on kauhuelokuvan lajityypin kannalta vallankumouksellinen. Murhakohtaukset on kuvattu Markin näkökulmasta: katsoja näkee sen, minkä Mark näkee ja mikä tallentuu filmille, joka rullaa Markin kamerassa.

peeping-tom-mark-helen
Alakerran naapurintyttö Helen on Markille kiltti.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettemme näe kohtauksen aikana Markin kasvoja lainkaan emmekä näin ollen tiedä, millaiset tunteet ja mielialat vallitsevat hänen sisällään tilanteen aikana. Voisi kuvitella, että kohtauksen kuvaaminen tietyn henkilön havainnollisesta näkökulmasta auttaisi samastumaan kyseisen henkilöhahmon sisäiseen elämään. Asia on kuitenkin päinvastoin: kun kyse on elokuvasta, samastumisen käytännössä välttämätön ehto on se, että näemme henkilöhahmon kasvot. Näin voimme päätellä paljon hahmon ajatuksista, tunteista ja mielialasta.

Kuvaustapaa, jossa kamera-ajo mukailee surmakohtauksissa murhaajan näkökulmaa, on sittemmin hyödynnetty erityisesti slasher-elokuvissa. Tämän kuvaustyylin teho on kiistaton: näemme saman kuin murhaaja, muttemme saa tietää mitään murhaajasta itsestään. Se, jos mikä, on pelottavaa.

peeping-tom-vivian
Kameran jalusta käy Markille murha-aseesta.

Kiinnostavinta Pelon kasvoissa on se, kuinka se kytkee toisiinsa väkivallan, katseen ja vallan. Mark on itse joutunut lapsena jatkuvan tarkkailun kohteeksi, mikä yhdessä muiden lapsuudenkokemusten kanssa johtanut hänen myöhempään ahdistukseensa. Myöhemmin Mark päättää itse asettua tarkkailijan asemaan: hänestä tulee tirkistelijä, joka saa suurta nautintoa kohteidensa tutkiskelusta. Kyse ei ole pelkästä passiivisesta tarkkailusta, vaan sen selvittämisestä, kuinka kohde reagoi tiettyyn ärsykkeeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa uhrien uhkaamista väkivallalla ja heidän reaktioidensa tallentamista filmille.

Minun on vaikea ymmärtää, miksi Pelon kasvojen vastaanotto oli aikalaiskatsojien keskuudessa niin tavattoman nuiva. Sen väkivalta on hyvinkin viitteellistä, eikä siinä nähdä myöskään juuri lainkaan paljasta pintaa. Kriitikot kuitenkin murskasivat elokuvan murusiksi. Suomessa elokuva nähtiin ensimmäisä kertaa vasta vuonna 1981 (!!!); tuohon mennessä Suomen valkokankailla oli nähty jo huomattavasti rajumpaakin elokuvaa. Sittemmin elokuvan arvo on kuitenkin onneksi tunnustettu, ja se on nostettu ansaitsemalleen paikalle Psykon kaltaisten klassikoiden joukossa.

*****

Split (2016) – Arvostelu

split-2016-arvostelu
Split (2016)

Split (2016) yllätti positiivisesti. Ennakkomarkkinoinnin perustella odotin kauhuelokuvaa, jossa kehnosti määritellystä mielenterveyden häiriöstä kärsivä ”psykopaatti” kidnappaa pari teinityttöä ja kidutusraiskaa heitä seuraavat 1,5 tuntia. Väärin arvattu: elokuvan fokus ei ole kidnapattujen tyttöjen kärsimyksissä, vaan päähenkilö Kevinin (James McAvoy) psykologisen rakenteen tarkastelussa.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut M. Night Shyamalan, joka tunnetaan muun muassa elokuvista Kuudes aisti, Unbreakable, Signs ja Kylä. Vaikka Shyamalanilla ei ole yhtä leimallista tyyliä aihevalintojen ja kerronnan suhteen kuin esimerkiksi kollegallaan James Wanilla, on hänen elokuvissaan tiettyjä toistuvia piirteitä. Näistä ehkäpä tärkein ja leimallisin on häilyvä raja yliluonnollisen ja luonnollisen välillä. Usein Shyamalanin elokuvien keskeinen arvoitus liittyykin juuri siihen, onko jokin ilmiö yliluonnollinen vai ei. Tätä sivutaan myös Splitissä.

Splitin päähenkilö Kevinillä on dissosiatiivinen identiteettihäiriö ja 23 persoonallisuutta. Ensimmäiset kehut elokuva nappaa siitä, ettei Keviniin viitata kertaakaan ”skitsofreenikkona” tai ”psykopaattina” – nämä termit kun sotketaan dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön kiusallisen sitkeästi. Eikä tässä vielä kaikki: Split on kaikkiaan asiallisempi ja ”tieteellisempi” kuvaus dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kuin kauhuelokuvissa on yleensä totuttu näkemään. Täydellinen ei tosin sekään kuvauksessaan ole.

split arvostelu dennis
Kevinin elämää dominoi Dennis-niminen sivupersoona.

Identiteettihäiriöstä huolimatta Kevin pystyy elämään monine persoonallisuuksineen suhteellisen normaalia elämää ja käymään vakitöissä. Tämä tuskin olisi mahdollista, ellei Kevinillä olisi tukenaan psykiatri Karen Fletcheriä (Betty Buckley). Flecther tekee potilastyön lisäksi tutkimustyötä ja on erikoistunut nimenomaan dissosiatiivisen identiteettihäiriön tutkimukseen. Toisin kuin valtaosa kollegoistaan, Fletcher ei pidä identiteettihäiriötä asiana, joka tekee kantajastaan vajavaisen. Sen sijaan Fletcher kehittelee teoriaa, jonka mukaan identiteettihäiriö voi mahdollistaa asioita, joihin muut eivät kykene: mind over matter. Fletcherin teorian taustalla ovat havainnot siitä, että identiteettihäiriöisten neurologia ja kehon toiminnot voivat muuttua sen mukaan, kuka persoonista on vallalla. Tämä havainto pätee myös Keviniin: yhdellä hänen persoonistaan on diabetes, ja siksi tämä persoona joutuu piikittämään itseensä insuliinia. Muut persoonat eivät tarvitse insuliinipiikkejä.

Elokuvan alussa Kevin – tai pikemminkin Dennis, yksi Kevinin sivupersoonista – sieppaa kolme teini-ikäistä tyttöä ja sulkee heidät eristettyyn huoneeseen. Claire (Haley Lu Richardson) ja Marcia (Jessica Sula) suunnittelevat hyökkäävänsä yksissä tuumin sieppaajansa kimppuun. Casey (The Witchistä tuttu, ihana Anya Taylor-Joy) on kuitenkin maltillisemman lähestymistavan kannalla. Toisin kuin pumpulissa kasvaneet Claire ja Marcia, Casey on aiemminkin joutunut väkivallan ja alistamisen kohteeksi. Heti alusta asti on selvää, että Casey on Splitin ”final girl” – hänessä on syvyyttä, luonnetta ja mysteeriä.

split-tytot
Casey, Claire ja Marcia heräävät lukitusta kellarihuoneesta.

Kuten sanottu, elokuvassa kuvataan mielestäni taitavasti dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Syvemmän asiantuntemuksen puutteessa en kuitenkaan taida olla oikea henkilö arvioimaan asiaa sen pidemmälti. Häiriön kuvauksessa tökkii kuitenkin yksi asia: kuten kauhuelokuvissa usein, dissosiatiivinen identiteettihäiriö liitetään selvästi väkivaltaiseen ja vaaralliseen käytökseen. Kun Kevin nähdään elokuvassa ensimmäistä kertaa, hänenhän hyökkää avuttomien teinityttöjen kimppuun. Pitkin elokuvaa hän kohtelee tyttöjä väkivaltaisesti ja alistaen.

Tosiasiassa dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivät eivät ole taipuvaisia väkivaltaan. Split ja monet muut identiteettihäiriötä kuvaavat elokuvat ovat omiaan vahvistamaan (valheellista) vaikutelmaa identiteettihäiriöisistä – ja jopa ”hulluista” ylipäätään – väkivaltaisina ja vaarallisina. En ole ainoa, joka on kiinnittänyt Splitissä tähän huomiota. Ymmärrän kyllä, että ei-väkivaltainen ja ei-vaarallinen mielenterveyspotilas on tylsä valinta kauhuelokuvan päähenkilöksi.

Ymmärrän, miksi mt-potilaita kuvataan elokuvissa sellaisina kuin heitä kuvataan. Se ei kuitenkaan vähennä lainkaan asian leimaavuutta ja muita negatiivisia vaikutuksia. Kun 99 prosenttia elokuvissa näkemistämme identiteettihäiriöisistä (tai mielenterveyspotilaista ylipäätään) on väkivaltaisia ja vaarallisia, ei ole yllätys, että ennakkoluulomme heitä kohtaan kasvavat entisestään.

split-hedwig
9-vuotias Hedwig on tyttöjen tapaamista sivupersoonista vaarattomin.

Toinen häiritsevä elementti on tapa, jolla elokuva glorifioi ja mystifioi kärsimystä. Sekä Kevin että Casey ovat joutuneet nuorella iällä traumaattisiin tilanteisiin. Heidät kuvataan erikoisyksilöinä – neroina, joille trauma on avain initaatioon ja puhtauteen: he ymmärtävät ja pystyvät enempään kuin muut juuri kärsimyksensä ansiosta. Tästä ei ole pitkä matka siihen ajatukseen, että väkivalta ja hyväksikäyttö ovat hyväksyttäviä tai suorastaan toivottavia asioita, koska ne tekevät kohteestaan paremman ja kykenevämmän ihmisen.

Minusta nämä ajatukset ovat yksinkertaisesti vastenmielisiä. Trauma ja kärsimys eivät lähtökohtaisesti ruoki sen enempää neroutta kuin muitakaan hyveitä. Se, mikä ei tapa, ei varmasti vahvista, vaan tuottaa tuskaa ja pahaa oloa. Kaikki traumatisoituneet eivät ole pyhimyksiä – eivät tosin demoneitakaan. Pikemminkin eri ihmiset näyttävät reagoivan traumaan ja kärsimykseen eri tavoin. Osa oppii kokemuksistaan empatiaa, toinen osa puolestaan pistää vahingon kiertämään; on valitettavan yleistä, että hyväksikäytetystä tulee hyväksikäyttäjä. – Ajatus siitä, että toisinaan trauma turmelee ja toisinaan jalostaa, tulee periaatteessa esille myös Splitissä. Idea tästä kaksinaisuudesta jää kuitenkin Splitissä trauman ja kärsimyksen glorifioinnin varjoon.

split-casey
Casey on Splitin ”final girl”.

Vaikka Splitin ideologinen tausta ja maailmankuva hieman hiertävät minua, on elokuva kokonaisuutena todella vaikuttava. Erittäin harva (kauhu)elokuva loksauttaa ajatukset yhtä suurille kierroksille kuin Split.

Elokuvan näyttelijäsuoritusten taso vaihtelee. Keskeiset hahmot eli Kevin ja Casey on roolitettu taitavasti; James McAvoy ja Anya Taylor-Joy tekevät hyvää työtä. Odotukset Taylor-Joyn tulevien töiden suhteen ovat The Witchin ja Splitin jälkeen hyvin korkealla – tässä tytössä on ainesta uudeksi kauhun supertähdeksi. James McAvoy puolestaan suoriutuu erinomaisesti vaikeasta roolista, jossa persoonat vaihtelevat joskus useita kertoja saman kohtauksen aikana. Hän ilmaisee taitavasti pienin elkein, kuka Kevinin monista minuuksista on kulloinkin vallassa.

Niille, joita dissosiatiivinen identiteteettihäiriö kiinnostaa, suosittelen lämpimästi tutustumista Kim Noblen ja Truddi Chasen tarinoihin. Chase vieraili pariin otteeseen Oprahin ohjelmassa kertomassa identiteettihäiriöstään ja elämästään. Hän on julkaissut myös When the Rabbit Howls -omaelämäkerran. Kim Noblessa on erityisen kiinnostavaa se, että hänen sivupersoonansa ovat kunnostautuneet taidemaalareina. On hämmentävää, kuinka Noblen eri persoonien maalaustyyli ja aiheet eroavat tosistaan. Ilmeisesti Noblen tapauksessa traumaattiset kokemukset on eristetty tiukasti parin persoonan ”kannettaviksi”. Nämä persoonat myös maalavat traumaattisista kokemuksistaan. Siispä varoituksen sana: osa Noblen taiteesta on todella ahdistavaa katsottavaa. Noble on julkaissut All of Me -omaelämäkerran. Sekä Noblen että Chasen elämäkertoja on kehuttu, mutten itse valitettavasti ole (vielä) lukenut kumpaakaan.

*****

Vangitut (2013) arvostelu – Mielen takova voima

VANGITUT julkka
Vangitut (2013)

Menneenä keväänä katselin Denis Villeneuven Enemyn (2013), joka oli niin hyvä, etten voinut olla kiinnostumatta miehen muustakin tuotannosta. Tähän hätään sain käsiini ainoastaan elokuvat Vangitut (Yhdysvallat 2013) ja Incendies (Kanada/Ranska 2010), muita ei taida Suomen tallennemarkkinoilla olla tarjolla. Ensimmäisenä katseluun pääsi Vangitut, jota onkin jännä verrata Enemyyn. Näitä kahta elokuvaa yhdistää Villeneuven lisäksi päänäyttelijä Jake Gyllenhaal. Lisäksi molempia elokuvia on soviteltu lähinnä trillerin lajityyppiin. Silti kyse on hyvin erilaisista elokuvista. Enemyssä pieni on kaunista: hahmoja ja lokaatioita on todella vähän. Vangittujen tapahtumakulku taas on tyystin toisenlainen – pitkä, pirstaleinen ja uuvuttava.

Vangituilla on mittaa lähes kaksi ja puoli tuntia. En etenkään ilta-aikaan jaksa enää katsella näin pitkiä elokuvia yhteen putkeen, joten päätin katsoa elokuvasta ensimmäisen puoliskon illalla ja jatkaa toisen puoliskon parissa seuraavana päivänä. Toisin kävi: vaikka meinasin nukahtaa, oli Vangitut pakko katsoa yhdellä rykäisyllä. Ensimmäisen tunnin aikana tapahtumista ehditään kieputtaa niin hurja möykky, ettei katselua yksinkertaisesti voinut jättää seuraavaan päivään.

VANGITUT-alex-loki
Loki (oik.) tietää, kuinka tottelemattomia nuoria miehiä kuulustellaan. Kuulusteltavana Alex (vas.).

Keller (Hugh Jackman) ja Grace Dover (Maria Bello) lähtevät lapsineen viettämään kiitospäivää naapuriensa Franklin (Terrence Howard) ja Nancy Birchin (Viola Davis) luokse. Kesken mukavan illanvieton Doverien ja Birchien kahdeksanvuotiaat tyttäret katoavat jäljettömiin. Virkavalta saapuu paikalle, ja käynnistyy massiivinen etsintä, jota johtaa poliisietsivä Loki (Gyllenhaal). Ainoa johtolanka on Birchien talon lähistöllä nähty asuntoauto, jonka omistajaksi osoittautuu henkisesti jälkeenjäänyt Alex Jones (Paul Dano). Alex pidätetään, mutta todisteiden puutteessa syytettä ei voida nostaa.

Keller edustaa ihmistyyppiä, joka on epäluuloisen perusluonteensa vuoksi tottunut hoitamaan asiat itse. Hän kokoaa kellariinsa muona- ja tarvikevarastoa maailmanloppua odotellen ja opettaa poikaansa metsästämään silmälläpitäen sitä hetkeä, kun tölkkimuona loppuu. Ei siis ole vaikea arvata, mitä Keller tekee, kun Loki nostaa kätensä pystyyn Alexin suhteen. Katsoja ei tässä vaiheessa voi muodostaa mitään kovinkaan selkeää mielipidettä Alexin syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Keller puolestaan ei voi sietää ajatusta siitä, että hänen tyttäreensä kohdistetut rikokset jäävät rankaisematta. Siksi uskoo hän fanaattisesti Alexin syyllisyyteen – ja myös toimii sen mukaan. Oman tyttärensä menetystä sureva Franklin seuraa Kellerin touhuja vastentahtoisesti vierestä.

VANGITUT-keller
Suoran toiminnan miehiä: Kellerille ei sanota ”ei”.

Keller tulee silmittömässä raivossaan luoneeksi melkoisen paradoksin. Kellerin vihan laukaisee mielikuva siitä, että hänen omalle tyttärelleen tehdään pahaa. Niinpä hän pyrkii löytämään tyttärensä tekemällä samaa, mitä hän kuvittelee tyttärensä sieppaajan tekevän: pahoinpitelemällä ja laiminlyömällä avutonta ihmistä, joka on henkisesti pelkkä lapsi. Hirviötä metsästäessään Keller muuttuu itse hirviöksi. Kellerin raivoa ja tuskaa on helppo ymmärtää. Silti hänen toimensa ovat äärimmäisiä ja mahdottomia hyväksyä. Itse huomasin jopa toivovani, ettei Keller koskaan saa tytärtään takaisin: ihminen, joka on valmis tällaisiin tekoihin, ei ansaitse lapsen ihailua ja rakkautta.

Samaan aikaan toisaalla Loki kartoittaa muita tutkintalinjoja. Alkuun eri epäillyillä ei näytä olevan mitään tekemistä keskenään, mutta hiljalleen yllättäviä yhteyksiä löytyykin.

Elokuvaa on markkinoitu paljolti kuvilla, joissa Kellerin ja Lokin kasvot on asetettu ikään kuin vastakkain, mikä kuvaa hyvin näiden hahmojen persoonallisuuksia ja asemia elokuvan tapahtumakulussa. Kun Keller riehuu spastisesti tunnekuohunsa vallassa, lähestyy Loki tapausta systemaattisesti ja rationaalisesti. Keller on kunnon family man, kun taas Lokilla ei näytä olevan lainkaan perhettä tai ystäviä. Keller on henkeen ja vereen kristitty: hän turvautuu toimissaan usein rukouksen voimaan, ja auton peruutuspeilissä killuu puinen risti. Päälle päätteeksi hän on ammatiltaan puuseppä… Lokin uskonnollinen vakaumus ei tule aivan suoraan ilmi, mutta tiettyjä viitteitä siihen kyllä löytyy. Hänen nimensä viittaa skandinaavisessa mytologiassa (ja myös Marvelin Thor-sarjakuvissa ja -elokuvissa) esiintyvään Loki-jumaluuteen.

Loki-jumaluutta on hieman hankala kuvailla sellaiselle, jolle tämä ei ole ennalta lainkaan tuttu. Hän muistuttaa monessa suhteessa C. G. Jungin kuvailemaa Narrin arkkityyppiä, ja onpa hänessä selkeitä yhtäläisyyksiä myös kristillisen mytologian Luciferiin. Lokille – ja niin ikään myös Narrille – ominaisia piirteitä ovat terävä äly, nokkeluus, kapinahenki ja tarve rikkoa totunnaisia kaavoja. Myös Vangittujen Loki kulkee omia polkujaan. Hän ei perusta tiimityöskentelystä, vaan tahtoo tehdä asiat omalla tavallaan ja mielellään soolona.

VANGITUT-kadet
Lokilla on kädet täynnä tavaraa.

Kiinnostava elementti Lokin henkilöhahmossa ovat tietyt symbolit, joita hän kantaa. Hänen sormessaan vilahtelee sormus, johon on kuvattuna vapaamuurarijärjestön suorakulma ja harppi. Hänen sormiinsa on tatuoitu planeettojen symboleita ja kaulaansa kahdeksansakarainen tähti. En nyt käy tarkemmin ruotimaan, mitä tämä symboliröykkiö oikein tarkoittaa. Sen verran se kuitenkin Lokista kertoo, että hän on itse valinnut oman maailmankatsomuksellisen asemansa eikä pelkää asettua poikkiteloin valtavirtaan nähden. Kellerin kristillisyys puolestaan tuntuu olevan perittyä ja ulkoapäin annettua: siihen kuuluvat tietyt ulkoiset rituaalit, eikä juuri muuta.

Kiinnostava vastakohtaisuus löytyy myös siitä, mikä motivoi Kelleriä ja Lokia toimintaan. Keller etsii kadonnutta tyttöä apinan raivolla, koska kyse on hänen tyttärestään. Loki puolestaan toimii siksi, että se on hänen tehtävänsä. Loki edustaa järjestäytynyttä ja byrokraattista yhteiskuntaa, joka pitää – ainakin periaatteessa – jokaista lasta yhtä tärkeänä. Keller taas tuntuu jumittuneen jonkinlaiseen heimoajatteluun, jossa lapsi nähdään tärkeänä, koska tämä edustaa hänen omaa vertaan. Keller tekee kaikesta henkilökohtaista ja toimii äärimmäisen subjektiivisen öyhön vallassa – Loki puolestaan pitää omat tunteensa sopivan etäisyyden päässä tapahtumista eikä päästä niitä valloilleen – ei ainakaan kovin usein.

VANGITUT-silma
Elokuvassa nähdään monenlaisia vankeja – tässä niistä yksi.

Vangitut on upea elokuva ensimmäiset kaksi tuntia. Ote kuitenkin lipsuu loppua kohden, kun langanpäät alkavat hapuillen löytää toisiaan. Tietenkin on hyvä, että kaikki elokuvan elementit saavat selityksensä ja kovin hajanaisesta kokonaisuudesta saadaan kuin saadaankin tiukka ja selkeä paketti – mutta se juoniratkaisu, jonka avulla tämä tehdään, ei mielestäni yksinkertaisesti ole vähääkään uskottava.

Lisäksi on myönnettävä, että elokuvan juonessa on kautta linjan hienoisia epäloogisuuksia. Jäin esimerkiksi epäilemään, annetaanko Pennsylvaniassa (johon elokuvan tapahtumat sijoittuvat) todellakin poliisille näin laajat oikeudet. Loki kävelee usein muina miehinä ihmisten, jotka eivät ole edes virallisesti epäiltyjä, koteihin ja käy tonkimaan laatikoita. Etsintälupia ei kysellä eikä esitellä. Loki käväisee luvattomalla vierailulla myös Doverien tontilla, jonne hänellä ei periaatteessa pitäisi olla mitään asiaa. – Myös siihen, millaiseksi Alexin henkinen tila ja luonne kuvataan, suhtaudun itse aika skeptisesti. Mutta liikaan realisminkaipuuseen ei katsojan kannata hirttäytyä – ainakaan, jos haluaa nauttia elokuvasta.

VANGITUT-talot
Poliisietsivät pääsee näkemään yhtä sun toista ihmisten kodeissa – senkus avaa oven ja marssii sisään.

Elokuvan ”vangittuja” eivät ole pelkästään siepatut työt, vaan… no, melkein kaikki elokuvan henkilöhahmot. Lasten sieppaukseen liittyvät tapahtumat ovat luonteeltaan niin häiritseviä, että ne jättävät pysyvän jäljen lähes jokaiseen, joka joutuu näiden tapahtumien kanssa tekemisiin. Kyse ei ole mistään pienistä arvista tai kolhuista, vaan toimintaa rajoittavista ja koko elämän sävyn ja suunnan määrittävistä (henkisistä) vammoista. Elokuvan tapahtumien mittakaava ja lamaannuttava voima ei jätä ketään asianomaisista entiselleen: elämä ehkä jatkuu, mutta muistot takovat kahleita jalkoihin ja kaltereita ikkunoihin.

Vangittujen julisteessakin näkyvä labyrintin kartta nousee elokuvan tapahtumasarjassa esille vasta puolenvälin jälkeen. Tavallaan on harmi, ettei sitä hyödynnetä visuaalisena elementtinä enempää – ja toisaalta olen tekijöiden ratkaisuun tyytyväinen. Se, millainen labyrintti on tosiasiassa luonteeltaan, jätetään elokuvassa katsojan tulkinnan varaan – ja katsojan mielikuvitus luultavasti kehittelee paljon hirviömäisempiä skenaarioita kuin käsikirjoittajat olisivat koskaan voineet keksiä.

Vangitut voisi olla parempi elokuva kuin se on. Tällaisenaankin se on 2010-luvun trillereiden parhaimmistoa.

*****

Vangitut DVD @ Discshop
Vangitut BD @ Discshop