Pelon kasvot (Peeping Tom, Iso-Britannia 1960; esitetty Suomessa myös nimellä Kurkistelija) on eräänlainen rinnakkaisteos Alfred Hitchcockin Psykolle: Molemmat elokuvat ilmestyivät samana vuonna, ja molemmissa päähenkilönä on psyykkisesti epävakaa nuorukainen, joka suhtautuu neuroottisesti omiin vanhempiinsa. Elokuvien päähenkilöiden taakkana on vanhemmilta peritty, suurelle perheelle suunniteltu talo, jota sosiaalisesti eristäytyneet ja lapsettomat nuoret päähenkilöt eivät onnistu käyttämään tarkoituksenmukaisesti. Molemmat elokuvat herättivät ilmestyessään pahennusta graafisen väkivallan vuoksi.
Siinä missä Psyko tunnustettiin pienestä moraalipaniikista huolimatta melko pian mestariteokseksi, Pelon kasvot sai erittäin negatiivisen vastaanoton, mikä ajoi ohjaaja Michael Powellin ammatilliseen maanpakoon kotimaastaan Isosta-Britanniasta. Tärkein syy tähän oli luultavasti se, että Powellin elokuva tehtiin vanhoillisessa Isossa-Britanniassa, eikä kotiyleisö ollut valmis Pelon kasvojen kaltaiselle elokuvalle. Lisäksi Hitchcock osasi markkinoida elokuvaansa oikein; yleisö tiesi jo ennalta, mitä on menossa katsomaan, jolloin näytöksiin ei eksynyt liian herkkänahkaisia katsojia.
Pelon kasvojen päähenkilö Mark Lewis (Karlheinz Böhm) huopatossumainen nuori mies, joka työskentelee päivisin elokuvastudion kamerateknikkona ja iltaisin suttuisten pin-up-otosten valokuvaajana. Mark kuluttaa myös vapaa-aikansa kameroiden parissa: hän surmaa viattomia naisia ja kuvaa filmille näiden viimeiset hetket. Mark on erityisen kiinnostunut tallentamaan filmille naisten kauhistuneet ilmeet kuolinhetkellä.
Murhien kuvaustapa on kauhuelokuvan lajityypin kannalta vallankumouksellinen. Murhakohtaukset on kuvattu Markin näkökulmasta: katsoja näkee sen, minkä Mark näkee ja mikä tallentuu filmille, joka rullaa Markin kamerassa.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettemme näe kohtauksen aikana Markin kasvoja lainkaan emmekä näin ollen tiedä, millaiset tunteet ja mielialat vallitsevat hänen sisällään tilanteen aikana. Voisi kuvitella, että kohtauksen kuvaaminen tietyn henkilön havainnollisesta näkökulmasta auttaisi samastumaan kyseisen henkilöhahmon sisäiseen elämään. Asia on kuitenkin päinvastoin: kun kyse on elokuvasta, samastumisen käytännössä välttämätön ehto on se, että näemme henkilöhahmon kasvot. Näin voimme päätellä paljon hahmon ajatuksista, tunteista ja mielialasta.
Kuvaustapaa, jossa kamera-ajo mukailee surmakohtauksissa murhaajan näkökulmaa, on sittemmin hyödynnetty erityisesti slasher-elokuvissa. Tämän kuvaustyylin teho on kiistaton: näemme saman kuin murhaaja, muttemme saa tietää mitään murhaajasta itsestään. Se, jos mikä, on pelottavaa.
Kiinnostavinta Pelon kasvoissa on se, kuinka se kytkee toisiinsa väkivallan, katseen ja vallan. Mark on itse joutunut lapsena jatkuvan tarkkailun kohteeksi, mikä yhdessä muiden lapsuudenkokemusten kanssa johtanut hänen myöhempään ahdistukseensa. Myöhemmin Mark päättää itse asettua tarkkailijan asemaan: hänestä tulee tirkistelijä, joka saa suurta nautintoa kohteidensa tutkiskelusta. Kyse ei ole pelkästä passiivisesta tarkkailusta, vaan sen selvittämisestä, kuinka kohde reagoi tiettyyn ärsykkeeseen. Käytännössä tämä tarkoittaa uhrien uhkaamista väkivallalla ja heidän reaktioidensa tallentamista filmille.
Minun on vaikea ymmärtää, miksi Pelon kasvojen vastaanotto oli aikalaiskatsojien keskuudessa niin tavattoman nuiva. Sen väkivalta on hyvinkin viitteellistä, eikä siinä nähdä myöskään juuri lainkaan paljasta pintaa. Kriitikot kuitenkin murskasivat elokuvan murusiksi. Suomessa elokuva nähtiin ensimmäisä kertaa vasta vuonna 1981 (!!!); tuohon mennessä Suomen valkokankailla oli nähty jo huomattavasti rajumpaakin elokuvaa. Sittemmin elokuvan arvo on kuitenkin onneksi tunnustettu, ja se on nostettu ansaitsemalleen paikalle Psykon kaltaisten klassikoiden joukossa.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 
Aivan huikea teos! Powell kävi aikoinaan Sodankylän elokuvajuhlilla, hieno mies, hieno ura, hienoja filmejä, joka sitten tosiaan tyssäsi tähän. Herra jutteli todella mielenkiintoisia. Myös tietenkin tästä filmistä. Brittipuritanismi jylläsi maan elokuvamaussa ja maailmassa silloin vielä voimakkaasti, Hammerin tehotuotannot vielä tulossa. Mutta Hammerhan oli kuitenkin peruselokuvakatsojille b-elokuvaa, ja Powell oli a-sarjaa, joka nyt romahti aakkosten ulkopuoliseen sarjaan, ei mihinkään, ei miksikään. Julmaa, tyhmää peliä, sillä Peeping Tom on yksi kauhuelokuvan mestariteoksista, itselläni menee kauhuelokuvien kärkikymmenikköön, jopa viisikkoon. Kauhuelokuvallisuuden lisäksi P T:ssä on mukana myös huikea jo päähenkilön lapsuudesta juontava kaiken tallentamisen teema; filmaamisen (eli elokuvaamisen, piikki myös Powelille itselleen, hänhän muuten esittää itse(!) pojan isää, kameran taika ja tuhomaailman tarjoajaa) pakkomielle. Yksi Powellin onnistuneista ideoista oli myös sijoittaa Karlheinz Böhm pääosaan. Hän oli tullut suurelle yleisölle tutuksi Sissi-elokuvien ihanana hallitsijana. Tässä toinen syy yleisön/yleiseen vieroksuntaan Peeping Tomia kohtaan. Sanomattakin on selvää että Böhm on roolissaan huikean hyvä. Myös elokuvan nimi aiheutti vieroksuntaa.
TykkääTykkää
Kiitod kommentista! Mulle oli hämmentävä kokemus tajuta, että Pelon kasvojen ”kurkistelijaa” näyttelee tosiaan se Sissi-elokuvien tähti. Sissit ovat lapsuudesta tuttuja, viattomia ja puhtoisia elokuvia – tai sellaisina minä ne muistan. Vanhemmalla iällä niihin ei ole tullut palattua – jostain syystä, köhköh.
Pelon kasvot on kyllä todella kovaa kamaa. Harvoin näkee taiteellisesti ja älyllisesti yhtä kunnianhimoisia kauhuelokuvia!
TykkääTykkää