The Witcher 3: The Wild Hunt on niin massiivinen peli, että minulla meni sen perinpohjaiseen läpikäymiseen yli vuosi. Pelasin välissä läpi pari muutakin peliä (ainakin Outlastin ja sen Whistleblower-lisäosan, Assassin’s Creed Black Flagin ja Everybody’s Gone to the Rapturen); The Witcher 3 on niin iso pala, etten jaksanut hotkaista sitä kerralla.

En ole pelannut aiempia The Witcher -pelejä. Andrzej Sapkowskin kirjoittama Noituri-kirjasarja, johon pelit pohjautuvat, on tuttu vain yhden kirjan eli Viimeinen toivomus -novellikokoelman verran. Siitä huolimatta The Witcher 3:n pelimaailma tuntui alusta lähtien tutulta ja sympaattiselta.

Ja huh, millainen pelimaailma se onkaan. Mennään siihen hieman myöhemmin.

Ciriä etsimässä – The Witcher 3:n tarina

The Witcher 3 kertoo muiden franchiseen kuuluvien teosten tavoin noituri Geralt Rivialaisesta, jonka hahmoa pelaaja ohjaa. Vähän taustatarinaa: Noiturit ovat syntyneet ihmisinä, mutta pitkän koulutuksen ja tarkasti ohjaillun mutaatioprosessin myötä menettäneet asemansa osana ihmisten maailmaa. Kun jokin hirviö aiheuttaa ihmisille päänvaivaa, kutsutaan paikalle noituri, joka pystyy ylivoimaisilla taistelutaidoillaan surmaamaan melkein millaisen mörön tahansa. Vaikka ihmiset tarvitsevat noitureiden apua, monet heistä myös halveksivat ja pelkäävät näitä. Noitureita pidetään friikkeinä, joiden paikka on jossakin ihmiskunnan ja hirviöiden välimaastossa.

The Witcher 3:ssa Geraltin pääasiallinen tehtävä on löytää ottotyttärensä Ciri ja suojella tätä rappeutuneiden ja vallanhaluisten haltiasotureiden joukolta, jota kutsutaan nimellä Wild Hunt. Samalla Geralt joutuu etsimään käsiinsä muita aiemmista peleistä ja kirjoista tuttuja hahmoja ja pyytämään näiden apua. Etenkin päätarinan alkupuolella lähes jokainen isompi tehtäväkokonaisuus liityy tietyn hahmon tai esineen etsimiseen. Etsimistehtävät ovat toki tarinallisissa videopeleissä hyvin yleisiä, mutta The Witcher 3:ssa niitä on jo vähän liikaa. Onneksi etsimistehtävien sarja katkeaa juuri ennen kuin kuvioin toistuminen alkaa tosissaan naurattaa.

Geraltin tärkeimmät auttajat ja yhteistyökumppanit ovat tietäjättäret Yennefer Vengerbergiläinen ja Triss Merigold, noiturilegenda Vesemir sekä Nilfgaardin keisari ja Cirin biologinen isä Emhyr van Emreis. Näiden lisäksi pelissä nähdään suuri joukko sotilaita, vakoojia, pappeja ja tietäjättäriä. Pelissä on aivan valtavasti hahmoja, joista kustakin pelin glossaan on koottu tiivis mutta kattava tietopaketti. Lukemista riittää.

The Witcher 3:n päätarinassa on paljon tilanteita, joissa pelaajan valinnat vaikuttavat tarinan kulkuun. Peli voikin päättyä 36 erilaiseen lopputilanteeseen sen mukaan, millaisia valintoja pelaaja on päätarinan mittaan tehnyt. Vaikka variaatiot eri lopetusten välillä ovat pääosin pieniä, on tarinalinjarihmastuon luominen ollut pelin tekijöille valtava ponnistus. Se kuitenkin hyödyttää lähinnä kaikkein omistautuneimpia pelaajia. Kovinkaan moni tuskin jaksaa pelata päätarinaa läpi useita kertoja. Jos pelikerrat jäävät yhteen, ei pelaaja juuri kostu 36 erilaisesta lopetuksesta.

En ole törmännyt missään kritiikkiin siitä, että The Witcher 3:n päätarina olisi liian pitkä. Vertailun vuoksi: The Witcher 3:n tekijät arvioivat pelin päätarinan vievän noin 50 tuntia, Alien: Isolationin on puolestaan arvioitu kestävän noin 15-20 tuntia. Se, että Alien: Isolation koettiin liian pitkäksi, johtuu varmaankin osittain henkilökohtaisista mieltymyksistä ja osittain siitä, että sen pelimaailma on The Witcher 3:n maailmaan verrattuna aivan naurettavan pieni. The Witcher 3:n maailmassa on niin paljon vaihtelua, että päätarinan pelaaminen ei ala missään vaiheessa tuntua pakkopullalta.

Päätarina on kuitenkin vain yksi osa The Witcher 3:n valtavasta puuhalaatikosta. Mikäli olet sitä tyyppiä, joka koluaa pelimaailman jokaisen kolkan, suosittelen aloittamaan systemaattisen harhailun pelimaailman takasyrjillä mahdollisimman aikaisin. Tee sivutehtäviä ja vieraile kartan kysymysmerkeillä tasaisesti päätarinan edistämisen lomassa. Vaikka päätarina on poikkeuksellisen pitkä, se loppuu joskus.

Tein itse sen virheen, että ”päästin” päätarinan loppumaan aivan liian aikaisin. Jäljelle jäi pari hassua secondary questia ja valtava määrä kartalle siroteltuja kysymysmerkkejä. Suurin osa kysymysmerkeistä paljastui vedenalaisiksi salakuljettajien jemmoiksi, jotka olivat usein keskellä aavaa merta kaukana fast travel -spoteista. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että seilailin päätarinan päättymisen jälkeen tuntikaupalla Skelligen saariston seassa ja sukeltelin vedenalaisista kätköistä haarniskoja, aseita ja muuta roinaa. Usein salakuljettajien kätköistä löytyi niin paljon ja niin painavaa tavaraa, että juoksemisen estävä ylipainoraja paukkui nopeasti. Oli turhauttavaa lyllertää etanavauhtia kaupittelemassa ryöstösaalista vähävaraisille sepille, joista kukin pystyin ostamaan vain miekan tai pari kerrallaan. Erityisen kivaa ylipainoisen Geraltin liikuttelu on silloin, kun seireenit hajottavat veneen ja Geralt joutuu uimaan hiiiiitaasti tuhat asekelta suuntaan X lähimmälle fast travel -spotille. Siinä on kärsivällisyys koetuksella.

Vinkkinä sinulle, joka vasta aloittelet pelin päätarinaa: käy hakemassa se hiton Hornwall Horn heti kun vierailet ensi kertaa Undvikin saarella. Se tekee seireenien kanssa taistelun huomattavasti helpommaksi, ja säästyt tuskallisilta venehaaksirikoilta. Itse kuuloin torvesta vasta siinä vaiheessa, kun ryövännyt tyhjiksi lähes kaikki salakuljettajien jemmat. Kyllä harmitti.

The Witcher 3:n maailma, graafinen ilme ja musiikki

Sanotaan se vielä kerran: The Witcher 3:n maailma on valtava. Olen kuullut väitettävän, että pelkästään sen läpi ratsastamiseen kuluu lähes 40 minuuttia. En ole itse tätä testannut, mutta uskon, että arvio pitää jotakuinkin kutinsa. Pelin maailma on toteutettu uskomattoman huolellisesti. Maisemat, ihmiset, eläimet – kaikki on niin siloista ja aidon näköistä, että välillä on vaikea uskoa katselevansa digitaalisesti toteutettua kuvaa. Pelin toteutus on erityisen onnistunut erilaisten valo-olosuhteiden kuvaamisessa. Ilta- ja aamuruskolle ominainen, vaakasuora valo näyttää The Witcher 3:ssa melkein kauniimmalta kuin tosielämässä.

The Witcher 3:n maailma on kuin pohjoinen Eurooppa pienoiskoossa. Velenin maisemiin lienee otettu mallia Itä-Euroopasta ja ennen kaikkea kirjailija Sapkowskin kotimaasta eli Puolasta. Novigradin vapaakaupunki tuo mieleen Keski-Euroopan keskiaikaiset kaupunkilinnoitukset. Kartan pohjoisreunalla sijaitsevan Kaer Morhenin lumisemmat maisemat muistuttavat talvista Suomea. Skelligen esikuvana on selvästi ollut viikinkiaikojen Norja – niin maisemien, ihmisten puheaksentin, uskonnon kuin pukeutumistyylinkin suhteen.

Jos The Witcher 3:n visuaalinen ilme on äärimmäisen huolellisesti toteutettu ja hyvin onnistunut, voi samat kehut lausua myös pelin musiikista. PS4-pelin mukana tullut soundtrack-CD on ollut melko ahkerassa soitossa viimeisen puolen vuoden aikana. Kappaleet voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: rauhallisiin, ambientahtaviin tunnelmapaloihin ja kipakoihin sävellyksiin, jotka on pelissä liitetty yleensä tietyn taistelun taustalle. Mukana on myös muutama iloinen kapakkarallatus. Oma suosikkini soundtrack-levyn kappaleista taitaa olla Geraltin nimikappale:

Valitettavasti levyllä ei ole kaikkea pelissä käytettyä musiikkia. Ainakin eräs Skelligen saarilla soiva, mukavan eteerinen ambient-huminointi on jätetty levyltä pois. Harmi.

The Witcher 3:n ”pahojen tyyppien” eli Wild Huntin taustatarina muistuttaa jossain määrin J. R. R. Tolkienin tarinaa örkkien synnystä. Tolkien esitti örkkien syntyhistorian uransa aikana useilla tavoilla; tunnetuimman tarinan mukaan örkit ovat eräänlaisia degeneroituneita haltioita. Wild Huntin syntytarina on hieman samanlainen: ylväistä ja mahtavista haltioista kehittyy jotain rumaa, julmaa ja pelottavaa. Olen aina pitänyt Tolkienin tarinaa örkeistä ja haltioista erittäin kiehtovana. Jokin äärimmäisen kaunis ja hyvä kääntyy täydelliseksi vastakohdakseen – aivan kuin jokaisessa asiassa asuisi myös oman vastakohtansa siemen. Sama ajatus tulee ilmi myös Wild Huntin taustatarinassa.

The Witcher 3:n laajasta pelimaailmasta löytyy valtavasti erilaisia hirviöitä. Pelin glossaan kertyy päätarinan ja sivutehtävien mittaan pitkä lista hirviöistä, joista kunkin peittoamiseksi on hallittava oikea taistelustrategia ja omistettava sopivat varusteet. Pelin mittaan monet hirviöt osoittautuvat inhimillisiksi ja sympaattisiksi olennoiksi, ja Geralt voi halutessaan antaa niille myös armoa. Ehdottomia suosikkejani pelin monista hirviöistä ovat rock trollit (miten tämä on mahdettu suomentaa Sapkowskin kirjoissa?), joiden ontuva puhe ja kompasteleva järjenjuoksu ovat loputtomia huumorin lähteitä.

Rock trollien hämärään kielioppiin ja lapsenomaiseen sielunelämään pääsee sisälle katsomalla tämän lyhyen (ja keskeisen juonen kannalta spoilerivapaan) kohtauksen, jossa Geralt ja noiturikollega Lambert yrittävät kulkea rock trollien asuttaman alueen läpi. Eihän näitä ääliöitä voi olla rakastamatta:

Paljasta pintaa & Conan kommentoi

Jos peli tai vähintään sen hahmot ovat jo tuttuja, suosittelen käyttämään kymmenen minuuttia Conan O’Brienin Clueless Gamer -arvosteluun:

Seksikohtaukset, joista Conan on videossa niin kovin innoissaan, jäivät omassa pelissäni vähiin. En lempinyt Yenneferiä täytetyn yksisarvisen selässä. Myös kolmen kimppa Trisin ja Yenneferin kesken jäi kokematta. Pelimaailmaan on kuitenkin sijoitettu pari bordellia, joissa voi nauttia ilolintujen seurasta. Geralt saa seksiä ostaessaan pari hassua pistettä expaa ja pelaaja lyhyen panomontaasin. Hyh-hyh. Full frontal nuditya ei pelissä tietenkään nähdä.

Nostan pelin tekijöille hattua siitä, että pelissä nähdään vähäpukeisten nuorten naisten lisäksi myös yksi alaston mummoikäinen nainen (siis ihmisnainen; en viittaa tällä esimerkiksi water hageihin tai grave hageihin, jotka loikkivat pelissä täysin estottomasti ilman rihman kiertämää). En ole koskaan aikaisemmin törmännyt mokomaan videopelissä. Roikkuvan ja rypistyneen ihon animointi ei näköjään ole kovin helppoa; en odota tällä saralla kummoista kehitystä tulevina vuosina.

Koska seksillä on keskeinen asema Noituri-kirjoissa, on luonnollista, että myös peliin on ängetty paljon paljasta pintaa ja seksikohtauksia. Sekä kirjojen että pelimaailman Geraltissa on muhkeaa sex appealia. En tiedä mitä miespuoliset pelaajat asiasta ajattelevat, mutta itse pidän erityisesti Geraltin ääntä uskomattoman seksikkäänä. Ovatko hahmon suunnittelijat tehneet Geraltista tarkoituksella superkuuman seksi-ikonin? Miksi? Onko tarkoituksena nimenomaan vedota naispelaajiin?

Miten vain, mä rakastan Geraltia. Ajatus siitä että The Witcher 3 on todennäköisesti ensimmäinen ja viimeinen peli, jossa pääsen häntä ohjaamaan, tuntuu tympeältä.

Pelattavuus ja käyttöliittymä

Geraltin ohjattavuus on hyvällä tasolla, joskin pieniä puitteita on. Eniten pelattavuudessa rasittaa taistelumoodi, jonka aikana hahmolla ei pysty juoksemaan, ja korkeiden tasojen päälle kiipeämisestä tulee todella vaikeaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pakeneminen taistelutilanteista on vaikeaa. Lisäksi toivoin, että hahmon reaktionopeus eri komentoihin olisi nopeampi. Salamannopea komentojen toteuttaminen voisi toisaalta tehdä taisteluista liiankin helppoa.

Ja sitten on Geraltin uskollinen ratsu Roach.

En ymmärrä, kuinka muutoin niin huolellisesti toteutettuun ja testattuun peliin on voitu juntata hevonen, joka bugittaa näin pahasti. Roach ilmestyi pelin aikana lukemattomia kertoja paikkoihin, joista se ei yksinkertaisesti päässyt pois: kahden puun hankaan, joen pohjalle ja umpikallion sisään jonnekin Geraltin jalkojen alle. Mitä noituri tekee hevosella, joka on tuutannut itsensä paikkaan, josta se ei pysty liikkumaan? – Roach ei onneksi bugita niin pahasti, että se ärsyttäisi tai haittaisi pelaamista pahasti; sen kompasteluihin voi ja kannattaa suhtautua huumorilla.

Myös pelin kehittäjät osaavat nauraa Roachin bugeille:

”Bugs are a way of connecting people to the real world.” Yeah.

The Witcher 3:n kaltaisen pelin käyttöliittymäsuunnittelu on valtavan ominaisuuskavalkadin vuoksi hyvin vaikeaa. Pääosin valikon toimintojaottelu on onnistunut. Tavaraluettelon jaottelu ei ole täysin johdonmukainen (miksi hevosvarusteet on sijoitettu samalle välilehdelle kuin ruokatavarat?), ja lisäksi se toimii tuskallisen hitaasti silloin, kun tavaraa on kertynyt taskuihin tai jemma-arkkuun erityisen paljon.  Lisäksi alkemia- ja nikkarointivalikoiden käytön opettelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.

Haarniskoja, aseita ja pelikortteja keräilijöille

Kuten aiemmista teksteistäni (ding däng dong) tiedätte, en tykkää haalia kotiini tavaraa. Voin onneksi tyydyttää keräilyviettiäni digitaalisesti: rakastan erilaisten varusteiden ja aseiden keräilyä videopeleissä. The Witcher 3 tarjoaa keräilijäluonteelle valtavasti mahdollisuuksia. Pitkin pelimaailmaa on siroteltu erilaisten varustesettien kaavoja, joiden pohjalta Geralt voi valmistuttaa itselleen toinen toistaan komeampia ja tehokkaampia aseita ja haarniskoja. Kaikkein eniten kiinnyin kovatasoisiin ja näyttäviin Witcher School Gear -varustesetteihin.  – Pelin lisäosat tarjoavat lisänannaa varustefetisisteille; palataan tähän myöhemmin.

The Witcher 3:n maailmassa aikaa kulutetaan pelaamalla gwent-nimistä korttipeliä, johon myös Geralt voi halutessaan ottaa osaa. Gwentiä ei ole mikään pakko pelata kuin yhden kokeilupelin verran, ja itse päätinkin heti pakollisen kokeilun jälkeen, etten jaksa paneutua peliin ja sen monimutkaisiin sääntöihin. Jostain syystä sorruin kuitenkin kokeilemaan peliä uudelleen satunnaisen vastaantulijan kanssa. Siitä se sitten lähti: aloin systemaattisesti pelata vastaantulijoiden kanssa voittaakseni uusia gwent-kortteja.

Gwentissä pelipöytä muodostaa taistelukentän, jolle kumpikin pelaaja asettaa kortteja. Kukin kortti edustaa yhtä taistelijaa, ja ne asetetaan pöydälle kolmeen riviin, kukin aselaji omaan riviinsä. Eturintaman muodostavat lähitaistelujoukot. Toisessa rintamassa seisovat pitkän matkan aseilla varustetut soturit. Laitimmaiseen rintamaan asetetaan raskaat piiritysaseet. Kullakin taistelijakortilla on tietty pistearvo, ja erän voittaa se pelaaja, jonka pöytään asettamien taistelijakorttien yhteenlaskettu pistearvo on erän lopussa suurempi.

Gwentissä on mahdollista käyttää neljää erilaista taistelijapakkaa (Pohjoiset valtakunnat, Scoia’tael, Nilfgaard ja hirviöt), joista kumpikin pelaaja valitsee pelin aluksi käyttöönsä yhden. Kullakin pakalla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Itse miellyin kaikkein eniten Nilfgaard-pakkaan. Taistelijakorttien lisäksi pelaajilla on käytössään erikoiskortteja, joilla voidaan esimerkiksi nostaa tai laskea tietyn aselajin pistemääriä. Lisäksi joillakin taistelijakorteilla on erityisiä lisäominaisuuksia.  – Nämä seikat tekevät gwentistä hyvinkin monimutkaisen pelin, jossa menestyäkseen on hallittava strategiaa.

Pelin alussa Geraltilla on käytössään vaatimaton korttivalikoima, mikä tekee pelien voittamisesta sangen haasteellista. Aluksi jatkuva häviäminen on turhauttavaa. Pikku hiljaa strategian tuntemus kuitenkin kasvaa, ja kortteja alkaa voittojen myötä karttua. Siinä vaiheessa, kun Geralt voittaa ensimmäiset korkeiden pistemäärien sankarikorttinsa, alkaa pelistä tulla oikeasti hauskaa. – En valitettavasti tajunnut hankkia ihan ihka oikeita gwent-kortteja silloin kun niitä vielä sai. Toisaalta pelistudion tuottamat kortit ovat niin isokokoiset, että ne tuntuvat kädessä hankalilta ja vaativat huimasti pöytätilaa. Harkitsen oman pakan askartelemista hieman pienemmässä, käteen sopivassa koossa. Mieluummin ostaisin kortit, mutta minkäs teet, kun niitä ei ole saatavilla (paitsi käytettynä ja karmean suolaiseen hintaan).

The Witcher 3 on luultavasti paras videopeli, jota olen koskaan pelannut. Siinä toimii kaikki. Onneksi pelikoneen kovalevyllä odottelee kaksi lisäosaa (Hearts of Stone & Blood and Wine); en halua vielä hyvästellä tätä pelimaailmaa.

Hei! Kun kerran luit tämän tekstin jo loppuun, jatka toki lukemista ja tsekkaa Taikalyhdyn luetuimmat artikkelit.