The Witcher 3 – The Wild Hunt -pelin hakkaaminen on jatkunut Hearts of Stone -lisäosan parissa.  Yleensä olen kokopitkän videopelin pelattuani sen verran kyllästynyt sen maailmaan, etten edes harkitse lisäosien ostamista, mutta The Witcher 3 oli poikkeus: vaikka pelasin päätarinan lisäksi läpi kaikki sivutehtävät ja kolusin kaikki undiscovered locations -spotit, en ollut saanut tarpeekseni. Siispä lisäosien kimppuun!

Hearts of Stone on The Witcher 3:n kahdesta lisäosasta suppeampi, ja se tarjoaa noin kymmenen tuntia pelattavaa, uusia alueita Oxenfurtin itä- ja pohjoispuolelta, hahmoja, hirviöitä, varusteita ja gwent-kortteja. Päätarinan aluksi pelaajalle esitellään kaksi uutta hahmoa. Kuihtuneen aatelissuvun vesa ja väkivaltaisen Wild Ones -rytyjengin pomo Olgierd von Everec palkkaa Geraltin surmaamaan Oxenfurtin viemäreissä metelöivän hirviön. Viemäriolennon teurastamisen myötä Geralt joutuu kuitenkin suuriin vaikeuksiin. Hädän keskellä hän kohtaa Gauter O’Dimm -nimisen miehen ja pyytää tämän apua. O’Dimm kyllä auttaa, mutta edellyttää vastineeksi Geraltilta palvelusta. – Päätarinan ja erityisesti Gauter O’Dimmin hahmon yhteydet Faust-myyttiin ovat ilmiselvät. Tarina toi mieleeni myös Kuningas jolla ei ollut sydäntä -satuelokuvan, joka väittää katsojille täysin samaa temaattista viestiä kuin Hearts of Stone.

Päätarinan yksittäiset rakennuspalikat ovat mehukkaita. Pidin erityisesti jaksosta, jossa eräs vainaja valtaa Geraltin ruumiin ja käy pitämässä hauskaa hääjuhlassa Geraltiksi ”naamioituneena”. Jakso on toteutettu erittäin taitavasti: railakkaana häntäheikkinä tunnettu vainaja omaksuu Geraltin ruumiiseen astuessaan pollean ryhdin ja itsetyytyväisen hymyn. Tällainen habitus on tervetullutta vaihtelua verrattuna Geraltille ominaiseen, iäiseen yrnötykseen. En muista, milloin olen viimeksi nauranut videopelin äärellä yhtä makeasti kuin tätä jaksoa pelatessani.

Pidin erittäin paljon myös Olgierd von Everecin Iris-vaimon kohtaloa valottavasta jaksosta. Iriksen tarinaa voi luonnehtia kahdella sanalla: surullinen ja kaunis. Yleensä pyrkimykset tällaisiin vaikutelmiin tuottavat videopeleissä pelkkää siirappia, mutta ei tällä kertaa. Iiriksen tarina tuo mieleeni erityisesti ne Edgar Allan Poen kauhuromanttiset tekstit, joissa käsitellään kauniin rakastetun kuolemaa: Berenice, Ligeia, Eleonora, The Sleeper, The Oval Portrait… ”The death of a beautiful woman is, unquestionably, the most poetical topic in the world”, kirjoitti Poe The Philosophy of Composition -esseessään. Minun on helppo yhtyä tähän näkemykseen.

Hirtehinen hääjakso ja melankolinen Iris-jakso on sijoitettu pelissä lähes peräkkäin, mikä tuo pelin kulkuun mukavaa vaihtelua. En kuitenkaan pitänyt Hearts of Stonesta kokonaisuutensa läheskään yhtä The Witcher 3:sta. Lisäosassa oli ikään kuin liikaa tavaraa – uusia hahmoja, uusia tapahtumapaikkoja, uusia taustatarinoita. Sen sijaan ”liimaa”, joka sitoisi nämä elementit yhteen, on liian vähän. Hearts of Stone on kuin jättikokoinen sisäfilepihvi: se maistuu mahtavalta, mutta kaipaa rinnalleen vähän perunaa. Tällä kertaa pottu on unohtunut lautaselta pois.

Lisäksi on sanottava, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt Oxenfurtista kaupunkina. En osaa selittää, miksi. Meillä ei vain synkkaa. Se on omaan makuuni liian pieni, synkkä ja kivinen. Ilmiö on tuttu tosimaailman kaupungeista: joissakin kaupungeissa sitä tuntee yksinkertaisesti viihtyvänsä heti, toisista taas ei opi koskaan pitämään. Merkittävä osa Hearts of Stonen tapahtumista sijoittuu Oxenfurtiin, mikä ei minun silmissäni ole omiaan ainakaan lisäämään lisäosan viehätysvoimaa.

Törmäsin Heats of Stonessa ehkäpä hillittömimpään koskaan näkemääni bugiin. Hääjuhlan jälkeen Geraltille tarjoutuu mahdollisuus nauttia fyysisestä läheisyydestä Sheri-ystävättärensä kanssa. Rakastelun jälkeen avautuvassa cutscenessa Geraltilla pitäisi ilmeisesti olla jalassaan samaat valkoiset kalsongit kuin ennenkin, vaan nepä ovat bugin takia kadonneet jäljettömiin. Arvaatteko, mitä Geraltin housuista sitten lopulta paljastuu?

Mikä antikliimaksi! Ensin Geraltin taitoja naistenmiehenä hehkutetaan ja kehutaan monen romaanin ja pelin puitteissa – ja sitten todellisuus onkin tämä. Hahmosta meinaa mennä maku. Tämä tosin selittää, miksi noiturit ovat hedelmättömiä. Ilmeisesti sukuelimet siis putoavat noiturimutaatioiden myötä pois.

Pelin pää”bossi” pohjautuu hauskalle kikalle: siinä missä bossien peittoamiseen vaaditaan tyypillisesti raakaa voimaa ja oikeaa taistelutekniikkaan, on Hearts of Stonen päävihollisena tällä kertaa aika. ”Bossin” peittoamiseen tarvitaankin terävän miekan sijaan nopeita jalkoja ja tarkkaa silmää. Mukavaa vaihtelua muskelibosseihin, tykkäsin.

Vielä vinkki, jonka olisin itse halunnut kuulla ennen lisäosan pelaamista: Jos harrastaa gwent-korttien keräämistä, on Olgierd haastettava peliin viimeistään heti sen jälkeen, kun Borsodi-episodi on suoritettu. Itse luotin siihen, että voin Iris-episodin jälkeen palata vielä pelaamaan korttia Olgierdin kanssa. En voinut, joten Toad-kortti jäi valitettavasti saamatta. No, samapa tuo – en muutenkaan koskaan pelaa hirviöpakalla.

Hearts of Stone on mukavaa jatkoa The Witcher 3:lle. En kuitenkaan pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut siitä pitää. Se on kuitenkin hyvä ostos: 9,95 € ei ole tällaisesta paketista paha hinta. – Seuraavaksi käyn toisen The Witcher 3 -lisäosan eli Blood and Winen kimppuun; siitä siis juttua lähiaikoina.