The Witcher 3: The Wild Hunt – Hearts of Stone PS4 (2015) arvostelu

the-witcher-3-the-wild-hunt-hearts-of-stone
Hearts of Stone (2015)

The Witcher 3 – The Wild Hunt -pelin hakkaaminen on jatkunut Hearts of Stone -lisäosan parissa.  Yleensä olen kokopitkän videopelin pelattuani sen verran kyllästynyt sen maailmaan, etten edes harkitse lisäosien ostamista, mutta The Witcher 3 oli poikkeus: vaikka pelasin päätarinan lisäksi läpi kaikki sivutehtävät ja kolusin kaikki undiscovered locations -spotit, en ollut saanut tarpeekseni. Siispä lisäosien kimppuun!

Hearts of Stone on The Witcher 3:n kahdesta lisäosasta suppeampi, ja se tarjoaa noin kymmenen tuntia pelattavaa, uusia alueita Oxenfurtin itä- ja pohjoispuolelta, hahmoja, hirviöitä, varusteita ja gwent-kortteja. Päätarinan aluksi pelaajalle esitellään kaksi uutta hahmoa. Kuihtuneen aatelissuvun vesa ja väkivaltaisen Wild Ones -rytyjengin pomo Olgierd von Everec palkkaa Geraltin surmaamaan Oxenfurtin viemäreissä metelöivän hirviön. Viemäriolennon teurastamisen myötä Geralt joutuu kuitenkin suuriin vaikeuksiin. Hädän keskellä hän kohtaa Gauter O’Dimm -nimisen miehen ja pyytää tämän apua. O’Dimm kyllä auttaa, mutta edellyttää vastineeksi Geraltilta palvelusta. – Päätarinan ja erityisesti Gauter O’Dimmin hahmon yhteydet Faust-myyttiin ovat ilmiselvät. Tarina toi mieleeni myös Kuningas jolla ei ollut sydäntä -satuelokuvan, joka väittää katsojille täysin samaa temaattista viestiä kuin Hearts of Stone.

The Witcher 3 Hearts of Stone Shani Geralt
Geralt riiaa Shania häiden jälkihumussa.

Päätarinan yksittäiset rakennuspalikat ovat mehukkaita. Pidin erityisesti jaksosta, jossa eräs vainaja valtaa Geraltin ruumiin ja käy pitämässä hauskaa hääjuhlassa Geraltiksi ”naamioituneena”. Jakso on toteutettu erittäin taitavasti: railakkaana häntäheikkinä tunnettu vainaja omaksuu Geraltin ruumiiseen astuessaan pollean ryhdin ja itsetyytyväisen hymyn. Tällainen habitus on tervetullutta vaihtelua verrattuna Geraltille ominaiseen, iäiseen yrnötykseen. En muista, milloin olen viimeksi nauranut videopelin äärellä yhtä makeasti kuin tätä jaksoa pelatessani.

Pidin erittäin paljon myös Olgierd von Everecin Iris-vaimon kohtaloa valottavasta jaksosta. Iriksen tarinaa voi luonnehtia kahdella sanalla: surullinen ja kaunis. Yleensä pyrkimykset tällaisiin vaikutelmiin tuottavat videopeleissä pelkkää siirappia, mutta ei tällä kertaa. Iiriksen tarina tuo mieleeni erityisesti ne Edgar Allan Poen kauhuromanttiset tekstit, joissa käsitellään kauniin rakastetun kuolemaa: Berenice, Ligeia, Eleonora, The Sleeper, The Oval Portrait… ”The death of a beautiful woman is, unquestionably, the most poetical topic in the world”, kirjoitti Poe The Philosophy of Composition -esseessään. Minun on helppo yhtyä tähän näkemykseen.

Hearts of Stone Iris
Iris-rukan tarina on tuskantäyteinen.

Hirtehinen hääjakso ja melankolinen Iris-jakso on sijoitettu pelissä lähes peräkkäin, mikä tuo pelin kulkuun mukavaa vaihtelua. En kuitenkaan pitänyt Hearts of Stonesta kokonaisuutensa läheskään yhtä The Witcher 3:sta. Lisäosassa oli ikään kuin liikaa tavaraa – uusia hahmoja, uusia tapahtumapaikkoja, uusia taustatarinoita. Sen sijaan ”liimaa”, joka sitoisi nämä elementit yhteen, on liian vähän. Hearts of Stone on kuin jättikokoinen sisäfilepihvi: se maistuu mahtavalta, mutta kaipaa rinnalleen vähän perunaa. Tällä kertaa pottu on unohtunut lautaselta pois.

Lisäksi on sanottava, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt Oxenfurtista kaupunkina. En osaa selittää, miksi. Meillä ei vain synkkaa. Se on omaan makuuni liian pieni, synkkä ja kivinen. Ilmiö on tuttu tosimaailman kaupungeista: joissakin kaupungeissa sitä tuntee yksinkertaisesti viihtyvänsä heti, toisista taas ei opi koskaan pitämään. Merkittävä osa Hearts of Stonen tapahtumista sijoittuu Oxenfurtiin, mikä ei minun silmissäni ole omiaan ainakaan lisäämään lisäosan viehätysvoimaa.

Hearts of Stone Adela
Wild Ones -jengin Adelan hahmossa yhdistyy vaikutteita monista 2010-luvun nuorisokulttuureista.

Törmäsin Heats of Stonessa ehkäpä hillittömimpään koskaan näkemääni bugiin. Hääjuhlan jälkeen Geraltille tarjoutuu mahdollisuus nauttia fyysisestä läheisyydestä Sheri-ystävättärensä kanssa. Rakastelun jälkeen avautuvassa cutscenessa Geraltilla pitäisi ilmeisesti olla jalassaan samaat valkoiset kalsongit kuin ennenkin, vaan nepä ovat bugin takia kadonneet jäljettömiin. Arvaatteko, mitä Geraltin housuista sitten lopulta paljastuu?

Mikä antikliimaksi! Ensin Geraltin taitoja naistenmiehenä hehkutetaan ja kehutaan monen romaanin ja pelin puitteissa – ja sitten todellisuus onkin tämä. Hahmosta meinaa mennä maku. Tämä tosin selittää, miksi noiturit ovat hedelmättömiä. Ilmeisesti sukuelimet siis putoavat noiturimutaatioiden myötä pois.

Pelin pää”bossi” pohjautuu hauskalle kikalle: siinä missä bossien peittoamiseen vaaditaan tyypillisesti raakaa voimaa ja oikeaa taistelutekniikkaan, on Hearts of Stonen päävihollisena tällä kertaa aika. ”Bossin” peittoamiseen tarvitaankin terävän miekan sijaan nopeita jalkoja ja tarkkaa silmää. Mukavaa vaihtelua muskelibosseihin, tykkäsin.

Velen
Olgierd von Everec

Vielä vinkki, jonka olisin itse halunnut kuulla ennen lisäosan pelaamista: Jos harrastaa gwent-korttien keräämistä, on Olgierd haastettava peliin viimeistään heti sen jälkeen, kun Borsodi-episodi on suoritettu. Itse luotin siihen, että voin Iris-episodin jälkeen palata vielä pelaamaan korttia Olgierdin kanssa. En voinut, joten Toad-kortti jäi valitettavasti saamatta. No, samapa tuo – en muutenkaan koskaan pelaa hirviöpakalla.

Hearts of Stone on mukavaa jatkoa The Witcher 3:lle. En kuitenkaan pitänyt siitä niin paljon kuin olisin halunnut siitä pitää. Se on kuitenkin hyvä ostos: 9,95 € ei ole tällaisesta paketista paha hinta. – Seuraavaksi käyn toisen The Witcher 3 -lisäosan eli Blood and Winen kimppuun; siitä siis juttua lähiaikoina.

Äärirajoilla, 1. tuotantokausi (1995) arvostelu

the outer limits
Äärirajoilla, 1. kausi (1995)

Moniko muistaa sopivasti jännän Äärirajoilla-sarjan (The Outer Limits, Yhdysvallat/Kanada 1995-2002) suloiselta 90-luvulta? Useille ysärilapselle sarjan tunnari aiheuttaa välittömiä nostalgiaväristyksiä, mutta minulle ei – en koskaan katsonut sarjan televisioesityksiä. En tähän hätään löydä mistään selkeää faktatietoa siitä, mikä taho sarjaa Suomessa esitti (Yle vai MTV?), milloin ja kuinka pitkään. Ohoi, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti! Miksi ihmeessä Elonet-tietokantaan ei taltioida televisiosarjojen tietoja? Eikö tämä homma kuuluisi teidän kontollenne siinä missä elokuvien esitystietojen arkistointi? Monta kinaa on jäänyt ratkaisematta, kun (vanhojen) sarjojen esitystietoja ei löydy mistään.

Äärirajoilla kuuluu niihin sarjoihin, joita taidetaan katsoa vanhemmalla iällä lähinnä nostalgiasyistä. Kieltämättä sarjassa on kiehtovaa ysäripatinaa myös tällaiselle katsojalle, joka ei sarjaan ole nuoruusvuosinaan tutustunut. Kiehtovasta tulee sarjan ensimmäisellä kaudella tosin aika ajoin tökeröä ja kankeaa, mutta mitäs pienistä – kyllä tämän parissa kelpasi viettää pimeitä syysiltoja.

THE-OUTER-LIMITS-mercy
Tuotantokauden paras: ”A Quality of Mercy”.

Äärirajoilla on ns. antologiasarja, jossa jokainen jakso muodostaa lyhytelokuvamaisen kokonaisuuden. Henkilöt, näyttelijät ja ympäristöt vaihtuvat, mutta teemat ja aihelmat pysyvät: sarjassa toistuvat ennen kaikkea avaruusolioiden invaasioyritykset ja tiedemiesten kokeet, jotka riistäytyvät hallinnasta. Mukana on myös jokunen hieman perinteisempi kummitustarina, joista kuitenkin löytyy jonkinlainen scifi-twist.

Vaikka teemat ja aiheet pysyvät pääosin samoina, jaksojen taso vaihtelee. Parhaimmat jaksot ovat todella kovia kokonaisuuksia. Omista suosikeistani voin mainita ainakin ”A Quality of Mercy” -jakson, jossa kaksi ihmistä pyrkii pakenemaan alienisotilaiden tyrmästä, Leonard Nemoyn tähdittämän ”I, Robot” -jakson, jossa varioidaan perinteisiä tekoälyn ja tietoisuuden ongelmia, sekä klassisen ”Under the Bed” -mörkötarinan. Hutejakin voisi mainita, mutta jätetään ne tällä erää käsittelemättä.

THE-OUTER-LIMITS-i-robot
Leonard Nemoy nähdään asianajajan roolissa ”I, Robot” -jaksossa.

Äärirajoilla keskittyy ennen kaikkea ihmiskuntaa väijyviin uhkiin ja vaaroihin. Mukana on vain pari hassua ”positiivisesti” virittynyttä jaksoa, jossa keskushahmot eivät ole välittömässä vaarassa kuolla tai joutua alienien alistamiksi. Lähes kaikissa maapallon ulkopuolista elämää käsittelevissä jaksoissa avaruusolennot esitetään nimenomaan uhkaavina, vihamielisinä olentoina. Myös tiedemiesten kunnianhimoisia projekteja kuvaavissa jaksoissa keskitytään nimenomaan uhkiin ja vaaroihin. Vanha kunnon Faust-myyttihän se siellä taas kerran kummittelee: ihmisen ei sovi ylittää ennalta määrättyjä tiedon rajoja, muuten voi käydä hullusti. Joissain jaksoissa asetelma väännetään oikein rautalangasta. Ilmeisin esimerkki tästä lienee ”The New Breed” -jakso, jonka alussa päähenkilö pullauttaa ulos bigger than Jesus -möläytyksen – ja arvaahan sen, kuinka siinä käy. (Hyvä jakso muuten tämäkin.)

Yksittäiset Faust-tarinat ovat scifin peruskauraa, mutta kun käytännössä kokonainen tuotantokausi rakennetaan saman idean varaan, syntyy kokonaiskuvasta aika synkkä. Noin puolet sarjan jaksoista esittää tieteellisen tutkimus- ja kehitystyön erittäin epäilyttävänä ja vaarallisena touhuna. Kyse ei ole viihteellistä televisiosarjaa vakavammasta asiasta, mutta kokonaisuutena kausi on niin tiedevastainen, että väkisinkin alkaa pohtia, onko käsikirjoitustiimillä ollut aiheen suhteen jonkinlainen agenda.

Oma lukunsa ovat erikoistehosteet, joita löytyy melkein joka jaksosta. Jaksokohtaiset budjetit ovat olleet ilmeisen rajalliset, ja 90-luvun puolivälissä tehosteiden askartelu on ollut kallista touhua. Jaksojen fyysiset tehosteet ovat sympaattisen kotikutoisia ja karikatyyrimaisia, mutta suurimmaksi osaksi toimivia – tästä esimerkkinä sarjan tuplamittainen aloitusjakso ”The Sandkings” (joka pohjautuu muuten George R. R. Martinin kirjoittamaan novelliin). Digitaaliset tehosteet taas näyttävät… no, juuri siltä miltä digitaaliset tehosteet näyttivät vuonna 1995. Esimerkkejä tästä löytyy erityisesti jaksoista ”If These Walls Could Talk” ja ”Caught in the Act”.

THE-OUTER-LIMITS-caught-in-the-act
Surrealistisia digitehosteita: ”Caught in the Act”.

Kauden mittaan nähdään kourallinen erilaisia tulkintoja siitä, miltä Maan ulkopuolelta syntyisin olevat olennot näyttävät. Eri jaksojen ufot muistuttavat kovasti toisiaan: he ovat hyönteismäisiä, pitkäraajaisia rimpuloita, jotka eivät luontaisessa olomuodossaan kykene mielekkääseen kommunikaatioon ihmisten kanssa. Poikkeuksiakin on – sarjassa nähdään myös monia reptiliaanimaisia, ihmismuotoon pukeutuneita avaruusolentoja. ”Corner of the Eye” -jakson alienit muistuttavat puolestaan lähinnä kristillisestä demoniopista tuttuja otuksia. Varianssia on sen verran, että kun sarjan mittaan nähtyjä invaasioyrityksiä summataan viimeisessä jaksossa, on tuloksena melkoinen sekasotku.

Mutta älkäämme antako sen häiritä. Äärirajoilla on sopivasti letkeää televisioviihdettä, joka onnistuu ohentamaan korkeintaan alakouluikäisten yöunia. Sarjan myöhempiä kausia tuskin tulee katsottua, mutta kieltämättä 1960-luvulla tehty samanniminen alkuperäissarja alkoi kiinnostaa.

Tuotantokaudesta ei tietenkään löydy järkevää traileria, joten videonäytteen osalta joudumme tyytymään sarjan alkutunnariin.

*****

The Outer Limits, 1. kausi DVD (import) @ Discshop

Outlast PS4 (2013) & Whistleblower (2014) arvostelu & kuinka olla ääliö

outlast
Outlast (2013)

Lyhyesti: Outlast (2013) on erinomainen selviytymiskauhupeli, ja minä olen idiootti.

Aika usein kuulee valittelua siitä, kuinka vain harva kauhuelokuva, -romaani tai -peli onnistuu olemaan oikeasti pelottava; tähän itkuvirteen voin itsekin yhtyä. Mutta kuten meillä kaikilla, myös minulla on heikkouteni, ja se on pimeänpelko. Tältä pohjalta voikin jo arvata, että eräs kauhuelokuvagenre onnistuu ravistelemaan minua melkoisen tehokkaasti. Tarkoitan nyt found footage -elokuvia.

Pähkinänkuoressa niille, joille kauhun lajityypit eivät ole niin tuttuja: found footage on kerrontatekniikka ja kauhuelokuvien alagenre, jonka kerronta perustuu elokuvan tarinamaailmassa kuvattuihin videonauhoitteisiin. Nimi found footage viittaaa lajityypille ominaiseen tarinaskeemaan, jollainen löytyy esimerkiksi kauhuklassikko Blair Witch Projectista: Joukko nuoria lähtee tekemään dokumenttia metsässä asuvasta noidasta ja katoaa kuvausmatkalla jäljettömiin. Jonkin ajan kuluttua metsästä löytyy kassillinen videonauhoja ja filmejä, jotka nuoret ovat kuvanneet ja jotka luovat valoa heidän viimeisiin elonhetkiinsä. Itse elokuva on sitten mukamas koostettu näistä videoista. Tunnetuimpia found footage -elokuvia ovat mainitun Blair Witch Projectin lisäksi Cannibal Holocaust, REC-elokuvat ja Paranormal Activity -elokuvat – viimeistään näiden trailereita katselemalla saa käsityksen lajityypin olemuksesta.

OUTLAST ilmastointi
Yönäölle käyttöä: Outlastia pelaavan tie käy ilmastointiputkien kautta.

Erityisesti suurissa, pimeissä ja sokkeloisissa rakennuksissa kuvatut found footage -elokuvat ovat minulle oikeasti aika keljuja elämyksiä. Näissä elokuvissa yhdistyy kolme tekijää, joita pidän ahdistavina: pimeys, suljetut paikat ja yksinäisyys. Nuo elementit synnyttävät yhdessä niin voimakkaan avuttomuudentunteen, että elokuvakokemuksesta tulee väkisinkin – minun kohdallani – hyvin voimakas. – Tiedän, että tämä saattaa kirvoittaa lukijoissa tyrskähdyksiä, mutta Grave Encounters (2011) on mielestäni 2000-luvun pelottavin ja tietyillä varauksilla jopa paras kauhuelokuva. Se on halpa, se on hölmö, se on kliseinen, mutta voi hitto että se on myös pelottava.

Outlast on tietääkseni ensimmäinen videopeli, jossa on hyödynnetty found footage -genrelle ominaista pimeänäköön pohjautuvaa kameratekniikkaa (korjatkaa, jos olen väärässä). Oli vain ajan kysymys, että joku keksii käyttää kikkaa videopelimaailmassa. Konsepti on todettu toimivaksi lukemattomia kertoja elokuvissa, joten miksi sama juttu ei toimisi pelipuolella? Tällaista innovointia pitäisi pelinkehittäjien harrastaa enemmänkin; mielessäni on parikin elokuvagenreä, joiden toimivuutta voisi ja kannattaisi kokeilla myös videopeleissä.

OUTLAST ristiinnaulitseminen
Outlastin rakennuspalikat ovat tuttuja kauhuelokuvista.

Pelaaja saa Outlastissa ohjattavakseen freelance-toimittaja Miles Upshurin hahmon, jonka askelmerkit hän valitsee ensimmäisen persoonan näkökulmasta. Upshurin inboxiin on ilmestynyt anonyymin tiedontantajan lähettämä sähköposti, jossa häntä kehotetaan piipahtamaan Mount Massiven mielisairaalassa. Paikan päältä pitäisi löytyä kiinnostavaa materiaalia tutkivan journalismin hengessä. Säkkipimeä vuorokaudenaika ja sateinen sää suosivat vierailua vanhaan mielisairaalaan, joten eikun auto käyntiin ja menoksi.

Kun Miles saapuu sairaalalle, on paikka kuin pommin jäljiltä. Henkilökuntaa ei näy missään, ja sähköt reistaavat. Kun Miles samoaa syvemmälle rakennuskompleksin ytimeen, alkaa vastaan tulla ruumiita. Näyttää siltä, että potilaat ovat pistäneet sairaalan henkilökunnan kyykkyyn ja tehneet talosta anarkistisen pienoisvaltion. Kun potilaita tulee vastaan, kannattaa olla varovainen; osa käy Milesiin kiinni saman tien, eikä toimittajaparalla ole mukanaan mitään, millä puolustaa itseään.

OUTLAST roikko
Henkitoreissaan sätkivä vartija kehottaa Milesia poistumaan paikalta.

Liikkuminen pilkkopimeillä käytävillä ei onnistu ilman apuvälineitä. Onneksi Miles on napannut mukaansa yönäköominaisuudella varustetun videokameran, jonka avulla myös pimeissä huoneissa suunnistaminen käy helpommin. Yönäkö ahmii kameran paristoja, joten sitä täytyy käyttää säästeliäästi. Huoneet kannattaa kuitenkin tutkia aika tarkkaan, sillä pitkin rakennusta on siroteltu dokumentteja, joiden myötä sairaalan ilmeiseen rappiotilaan johtanut tapahtumaketju alkaa paljastua. Lisäksi Milesin muistiinpanoihin ilmestyy tekstiä aina, kun Miles saa tallennettua kameralleen tietyn esineen tai näkymän. (Jos jokin dokumentti tai muistiinpano jää bongaamatta, ei huolta – sen sisällön voi jälkikäteen käydä lukaisemassa vaikkapa Outlast Wikistä. Pieni varoituksen sana: Outlast Wiki sisältää valtavasti spoilereita, joten sitä ei kannata juuri tutkailla ennen pelin läpipelaamista.)

Päätin jo peliä ostaessani, etten pelaisi sitä ollessani yksin kotona. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiesin Outlastin kaltaisen pelin vievän yöunet ainakin, jos joudun pitkän pelisession jälkeen nukkumaan yksin. Kun peliä oli takana reilu puolet, huomasin kärsiväni lievästä univajeesta: kulutin yön toisensa jälkeen miettien, kuinka pääsen pelissä eteenpäin. Pohdin jopa pelin lopettamista kesken, niin kuumottavalta Outlast tuolloin tuntui.

Ja mitä Heini tekee seuraavaksi? Päättää mielenterveyttään varjellakseen jättää pelaamisen sikseen? Pitää ainakin taukoa? Ei suinkaan, vaan ostaa peliin Whistleblower-lisäosan.

Fiksua? Ei. ”Mutkun se oli niin halpa! Alennuksessa vajaat kolme euroa!”

OUTLAST rick trager
Kohtaaminen Rick Tragerin kanssa kuuluu Outlastin keljuimpiin cutsceneihin.

Kun kukaan ei ole kertomassa, kuinka paljon saa pelata, mitä ja mihin kellonaikaan, on säännöt keksittävä itse. Päätin mielenrauhaani vaaliakseni tiukentaa pelikuria ja rajoitin Outlastin pelaamisen valoisaan aikaan. Se tepsi. Yöunet alkoivat taas maittaa, ja pystyin pelaamaan Outlastin lisäosineen loppuun vaarantamatta mielenterveyttäni.

Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, ettei liika pelottavuus ollut ainoa syy, jonka vuoksi pohdin leikin jättämistä kesken. Outlast on nimittäin tietyissä suhteissa todella ärsyttävä peli. Käytin walkthrough-ohjeita varmasti enemmän kuin minkään muun videopelin kohdalla. Ei siksi, että peli olisi ollut erityisen vaikea, vaan siksi, että Outlastissa kuoleminen on paljon riipivämpää kuin videopeleissä keskimäärin. Samojen pimeiden käytävien koluaminen kerta toisensa jälkeen supermörön röhkiessä kintereillä alkaa kyllästyttää nopeasti. Mielisairaalan psykojen pimeänäkö on ilmeisesti huipputasoa, he nimittäin löytävät Milesin hämmästyttävän helposti myös pilkkopimeissä tiloissa. Miles sen sijaan tuntuu kärsivän A-vitamiinin puutteesta – ainakin siitä päätellen, kuinka raastavaa pimeässä suunnistaminen välillä on. Etenkin Courtyard-jakso on juuri tästä syystä inhottava pelata: moneen otteeseen huomasin suunnistavani sairaalan pihalla käytännössä sokkona, vaikka käytin kameran pimeänäköä. Kivaa? Jännää? Ei, vaan ärrrr-syttävää.

OUTLAST chris walker
Chris Walker seuraa Milesia melkein joka paikkaan. Vähän vähempi niskaanhuohottaminen olisi puolestani riittänyt.

Arvostan niitä (käsi)kirjoittajia, jotka viitsivät tonkia historiaa taustoittaessaan tarinaansa. Tästä täytyy kiittää myös Outlastin tarinatiimiä. Kuten alla olevassa trailerissa annetaan ymmärtää, taustatarina liittyy läheisesti Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA:n toimeenpanemaan operaatio MKUltraan. Kyseinen operaatio käynnistettiin jatkoksi toisen maailmansodan jälkimainingeissa toteutetulle operaatio Paperclipille, jonka puitteissa saksalaisia tiedemiehiä rekrytoitiin Yhdysvaltain aseprojekteihin. Kuulostaa uskomattomalta, mutta niin se vain on: CIA:n palveluksessa on työskennellyt iso joukko ”entisiä natseja”.

Siitä, mitä kaikkea MKUltran tiedemiehet oikein tutkivat, liikkuu villejä huhuja – ja miksipä ei liikkuisi, kun kaikki operaatioon liittyvä arkistomateriaali kun määrättiin 70-luvun alussa tuhottavaksi? Jokunen lappu säilyi tuho-operaatiolta, ja näiden asiakirjojen tiedot ovat sen verran raskauttavia, ettei voi kuin arvata, millaista dataa tuhotut asiakirjat ovat sisältäneet. Operaatiossa tutkittiin varsin kyseenalaisin metodein erilaisia tajuntaan vaikuttavia aineita ja tekniikoita. Siinä sivussa syyllistyttiin ilmeisesti vakaviinkin ihmisoikeusrikkomuksiin. – Tämä ei ole valitettavasti Outlastin fiktiivistä taustatarinaa, vaan historiaa. Lisää aiheesta voi lukea vaikkapa Wikipediasta.

Aluksi Outlast vaikuttaa tavanomaisen yliluonnollisen mielisairaalakauhun ja uskonnollisen mambojambon sekamelskalta. Loppua kohden viittaukset MKUltraan ja aivopesuun alkavat nousta esiin yhä voimakkaammin. Mukana on myös siivu natsiokkultismia ja venäläisen unikokeen tunnelmia sekä viittauksia muun muassa Alan Turingiin (juu, siihen Imitation Gamen tyyppiin). Whistleblower-lisäosassa MKUltra-tutkimukseen liittyvää tarinahaaraa syvennetään entisestään.

OUTLAST prometheus
Suurta symboliikkaa sairaalan tutkimusosastolla.

Pelin loppua kohden mukaan tihkuu myös eurooppalaista tarinaperinnettä. Sinne tänne on siroteltu lainauksia Mary Shelleyn Frankensteinista, ja tutkimustyön päämajan seinältä löytyy Theodoor Romboutsin Prometheus-maalaus. Molemmat teokset osoittavat suoraan vanhaan Faust-myyttiin: inhimillisen tiedon rajojen koettelulla voi olla kohtalokkaita seurauksia. (Lisäys 1.10.2015: Eikö ole anakronistista väittää, että Faust-myytti yhdistää Prometheuksen ja Frankensteinin tarinoita? Onhan Prometheus-myytti huomattavasti Faustin legendaa vanhempi – tai no, kyseessähän on sisällöltään tasan sama myytti hieman eri ulkoasussa. Prometheus-myytin ilmiasu titaaneineen ja kotkineen tuntuu kuitenkin nykyaikana jotenkin vieraalta, joten siksi viittaan tähän tarinalliseen ja temaattiseen asetelmaan mieluummin Faust-myyttinä kuin Prometheus-myyttinä.) Tutkimusprojektin logo muistuttaa erehdyttävästi ns. kolmikulmaista solmua (trefoil knot, onko tällä joku vakiintunut suomennos?), josta avautuu niin laajoja merkityskenttiä, että parempi jättää asian käsittely tältä erää tähän.

Tarinallisesti Outlast on varsin kiinnostava kokonaisuus, mutta sen kerronnassa olisi ollut vielä hiottavaa. (Tiedättehän, mikä on ero tarinan ja kerronnan välillä: tarina on tietty tapahtumakulku ja kerronta väline, jolla tarina välitetään yleisölle.) Milesin muistivihkoon itsekseen ilmestyvät tekstinpätkät ovat melkoisen mielikuvitukseton tapa välittää katsojalle tarinainformaatiota. Ja miksi salaisiksi määrättyjä dokumentteja löytyy mitä omituisimmista paikoista, kuten sairaalan putkasta, ullakolta ja henkilökunnan pukuhuoneesta? Muistiinpanot ja osan dokumenteista olisi voinut mieluusti korvata dialogilla, jota Outlastissa ei tällaisenaan ole lainkaan. (Monologeja kyllä on, mutta dialogiinhan tarvitaan aina kaksi.) – Tällainen huolimattomuus on kuitenkin yhä valitettavan yleistä pelimaailmassa, jonka puuhamiehet eivät ilmeisesti ole (ainakaan toistaiseksi) kovin kiinnostuneita kerronnallisesta sujuvuudesta.

OUTLAST burn baby burn
Outlastissa ja Whistleblower-lisäosassa ei juuri ole näkymiä, joita voi kutsua kauniiksi.
Palava sairaalakappeli tekee kuitenkin poikkeuksen.

Whistleblower tarjoaa prequel-hengessä lisätietoja siitä, kuinka kaikki alkoi. Lisäosassa pelaaja saa käyttöönsä ohjelmistokehittäjä Waylon Parkin hahmon. Juuri Park lähetti Upshurille sähköpostin, jossa viitataan Mount Massiven outoihin tapahtumiin. Lisäosa koostuu pääpelin tavoin suurelta osin paniikinomaisesta juoksentelusta pitkin sairaalan käytäviä. Siinä missä Upshurilla on ainakin pelin alussa jonkinlaisia journalistisia tavoitteita, on Waylonin ainoa päämäärä yksinkertaisesti päästä hengissä ulos sairaalasta.

Whistleblowerin tarina on pääpeliin verrattuna mukavan tiivis ja hämmentävän raaka. Pääpelissä on oikeastaan vain yksi oikeasti inhottava, graafista väkivaltaa sisältävä kohtaus – viittaan nyt Milesin kohtaamiseen pseudokirurgi Rick Tragerin kanssa. Whistleblowerissa graafista verenvuodatusta on suhteessa huomattavasti enemmän. Tämä on ainakin tarinan kannalta ajateltuna loogista: Whistleblower sijoittuu Mount Massiven sairaalan varsinaisen katastrofin keskelle, kun taas pääpelissä päästään todistamaan lähinnä kriisin jälkilöylyjä.

OUTLAST eddie
Sulhon tervehdys on lämmin ja lempeä.

Erityisesti Waylonin kohtaaminen Eddie Gluskinin eli tuttujen kesken Sulhon (”The Groom”) kanssa on kaikessa graafisuudessaan omiaan hämmentämään pelaajaa. Tätä ei pidä ottaa kritiikkinä – oikeastaan päinvastoin: Sulho on tähän mennessä selvästi kiinnostavin ja omaperäisin Outlast-hahmo. Muut Mount Massiven käytävillä vaeltelevat psykot lähinnä keksivät Upshurille ja Waylonille ilkeitä lempinimiä ja vuodattavat heille auliita uhkauksia. Sulho on toista maata: hän lupailee Waylonille ihania tulevaisuudenkuvia, jos tämä vain suostuu Sulholle vaimoksi. Se, että Waylon ilmiselvästi edustaa miessukupuolta, ei ole Sulholle este, vaan hidaste. Kohdatessaan torjuntaa tai vastahankaa Sulho kuitenkin muuttuu raa’aksi ja kostonhimoiseksi. Hänen lempeä höpötyksensä ja silmittömän väkivaltaiset taipumuksensa luovat lisäosaan kontrastia ja jopa huumoria, joka tekee siitä hivenen helpomman pelata. (Sulhon ja Rick Tragerin hahmot ovat muuten innoittaneet cosplay-harrastajia. Aika hyvältä näyttää.)

Kaikkiaan Outlast lisäosineen on mahtava suoritus piskuiselta 12-hengen indietiimiltä. Pelin visuaalinen ilme on hieman karkea ja vanhanaikainen, eikä varsinainen tarina ole erityisen pitkä.  Pienistä puutteistaan huolimatta Outlast on ainakin kaltaiselleni vellihousulle todella voimakas pelikokemus, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, joihin found footage -kauhu kolahtaa. Jos itse peli on jo pelattu, kannattaa ilman muuta tutustua Whistlebloweriin. Itse pidin lisäosasta jopa enemmän kuin itse pääpelistä.

Eetteriin pörähti pari kuukautta sitten teaser Outlast 2 -pelistä, jonka on tarkoitus ilmestyä syksyllä 2016. Ennakkotietojen mukaan kakkospelissä päästään pelaamaan uusilla hahmoilla uudessa ympäristössä, eli uusintakierrosta Mount Massiven käytäville ei ole luvassa. Todella toivon, että toinen peli jatkaa MKUltra-aiheen parissa. Vaikka pelisarja ei vielä olisi onnistunut herättämään sen kummempaa mielenkiintoa, kannattaa ihmeessä vilkaista kakkososan teaser – se on hienoimpia pitkään aikaan näkemiäni trailereita. (Se on kolmesta alla olevasta videoupotuksesta viimeinen.)

Starry Eyes (2014) arvostelu – Salatieteillä tähtitaivaalle

STARRY EYES
Starry Eyes (2014)

Käsittelin viime viikolla blogissa Strange Colour of Your Body’s Tearsia, jota Night Visions esitti kaksi vuotta sitten. Jatketaan vielä tällä ja seuraavalla viikolla Night Visions -leffojen parissa. Kyse ei ole mistään ennalta suunnitellusta NV-sarjatulesta, vaan onnekkaasta sattumasta. Syksy saapuu, illat pimenevät ja Night Visionsin Maximum Halloween -tapahtuma lähestyy. Ohjelmistoa ei näköjään ole vielä julkistettu, mutta sen voin jo sanoa, että tämän syksyn jäätelöaiheinen promokuva on varmaankin koko festarin tähänastisen historian hienoin.

Starry Eyes (Yhdysvallat/Belgia 2014) pyörähti Night Visionsissa vuosi sitten syksyllä. Elokuva kertoo Sarahista (Alex Essoe), joka harrastaa intohimoisesti näyttelemistä. Päivät kuluvat tarjoilijana Hooters-tyylisessä ravintolassa, jonka omistaja vaatii työntekijöitä pukeutumaan asiakkaiden iloksi tiukkoihin leggingseihin ja napapaitaan. Koe-esiintymisten herättämä toivo antaa voimia Sarahin arkeen. Valitettavasti amatöörinäyttelijöitä on tarjolla kaikenlaisiin tuotantoihin jonoksi asti, ja Sarah jää kerta toisensa jälkeen ilman roolia.

Sarah on sisäisesti ristiriitainen hahmo. Hän on ujo ja arka, mutta samalla janoaa huomiota ja haluaa päästä esiintymään. Ujoudestaan huolimatta hän on onnistunut ujuttautumaan osaksi pientä nuorten aikuisten kaveripiiriä. Suurin osa kavereista suhtautuu Sarahiin välinpitämättömästi; ainoastaan kämppis Tracy (Amanda Fuller) ja elokuvaohjaajan uraa suunnitteleva Danny (Noah Segan) välittävät aidosti Sarahin kuulumisista.

STARRY-EYES-tukka
Sarahilla on keinonsa käsitellä negatiivisia tunteita.

Kaveriporukkaan kuuluuva Erin (Fabienne Therese) on niin ikään kiinnostunut näyttelemisestä. Erin on näyttelijäkokelaana tyystin toista maata kuin Sarah: hän on itsevarma, äänekäs ja röyhkeä. Omaa habitustaan kohentaakseen hän laskee julmaa leikkiä Sarahin kustannuksella. Erin ei ehkä halua tietoisesti loukata Sarahia, mutta tulee käytöksellään masentaneeksi tämän perin pohjin. Noidankehä on valmis. Sarahin itsetunto on ilmeisesti lapsuusvuosina jäänyt vaille tarvittavia tukikeppejä, jolloin hänestä on kasvanut arka ja huomionkipeä. Erin näkee Sarahissa helpon uhrin, mikä saa Sarahin omanarvontunnon vieläkin pahemmille säröille.

Kun Sarah sitten saa kutsun The Silver Scream -nimisen kauhuelokuvan koe-esiintymiseen, tunnelma kohoaa kattoon. Koe-esiintyminen ei kuitenkaan suju aivan niin hyvin kuin Sarah on toivonut. Hän pyrkii käsittelemään pettymyksensä vahingoittamalla itseään ja repii studion vessassa päästään tukoittain hiuksia. Yllättävää kyllä, Sarahin itkuraivari herättää castingista vastaavien henkilöiden mielenkiinnon, ja Sarah pyydetään jatkokierrokselle. Studiota näyttää kiinnostavan Sarahissa juuri hänen heiveröisyytensä, itsetuhoisuutensa ja huono itsetuntonsa.

Elokuvateollisuus nähdään Starry Eyesissa valtavana salaliittona, joka houkuttelee satimeensa nuoria tyttöjä muovatakseen näistä omiin tarpeisiinsa soveltuvia välikappaleita. Optimaalisia uhreja ovat ne nuoret naiset, joissa yhdistyvät äärimmäinen kunnianhimo ja heikko itsetunto – siis juuri ne piirteet, jotka ovat Sarahille kaikkein leimallisimpia. The Silver Screamia tuottava Astraeus Pictures testaa tyttöjen soveltuvuutta ja motivaatiota muun muassa selvittämällä, ovatko he uraansa edistääkseen valmiita luopumaan fyysisestä koskemattomuudestaan. Näpelöitäväksi antautuminen todistaa, että tyttö on halukas uhraamaan kaikkensa menestyäkseen. Tämä tuo mieleen vanhan kunnon Faust-myytin: Sarah suhtautuu näyttelemiseen liian kunnianhimoisesti ja tulee sitten, tavallaan, myyneeksi sielunsa.

STARRY-EYES-tuottaja
Astraeus Picturesin tuottaja on pelmahtanut suoraan 40-luvulta.

Tuottajien ja näyttelijättärien yhteisillä vällypuuhilla on ilmeisesti ainakin jonkinlaista historiallista pohjaa. Esimerkiksi Marilyn Monroen puhutaan päässeen Hollywoodiin tuottajien makuuhuoneiden kautta. Vaikka huhu ei Marilynin kohdalla pitäisi paikkaansa, lienee totta, että jotkut tuottajat ovat pyytäneet nuorilta, kunnianhimoisilta näyttelijättäriltä lihallisia palveluksia – ja yhtä lailla voidaan olettaa, että jotkut ovat näihin pyyntöihin suostuneet. Marilyn totesi joskus: ”If I’d observed all the rules I’d never have got anywhere.” Tiellä tähtiin kaikki keinot ovat sallittuja.

The Silver Screamin castingista vastaava nainen ohjeistaa Sarahia: ”If you can’t fully let yourself go, how can you ever transform into something else?” Voisi luulla, että toiseksi muuttumisella viitataan prosessiin, jossa näyttelijä sisäistää uuden roolin. Sarah ei kuitenkaan selviä näin vähällä: pelkkä näytteleminen ei riitä, vaan Sarahin on todellakin luovuttava omasta minuudestaan. Samalla Starry Eyesia voi pitää kuvauksena niistä haasteista, joita jokainen näyttelijä työssään kohtaa. Näyttelijän työ todellakin vaatii eräänlaista välinpitämättömyyttä oman persoonan suhteen. Muistelen jonkun suomalaisen näyttelijättären (kyseessä taisi olla Seela Sella) todenneen, että näyttelijä ei saa koskaan miettiä sitä, miltä hän näyttää. Jokaisen näyttelijän on uskallettava olla epätäydellinen  ja ruma.

STARRY-EYES-zombie
Näyttelijän on opittava hyväksymään itsensä, tuijotti peilistä sitten millainen olento tahansa.

Starry Eyesia markkinoidaan ennen kaikkea kauhuelokuvana, mutta itse pidän sitä lähinnä kauhuksi naamioituna psykologisena draamana. Sarahin henkilöhahmo on tavattoman taitavasti rakennettu ja kaikessa omituisuudessaan yllättävän samastuttava. Alex Essoe suoriutuu roolistaan erinomaisesti – hänen kolhohko olemuksensa tuo paikoin mieleen Nymphomaniacin Stacy Martinin.

Elokuvassa vilahtelee salatieteisiin liittyvää symboliikkaa, joka tuntuu viime vuosina yleistyneen kauhuelokuvissa valtavasti (tai sitten kiinnitän siihen nykyään herkemmin huomiota). Osa Astraeus Picturesin työntekijöistä kantaa kaulallaan tai ihossaan erikoista pentagrammivariaatiota. Firman logo esittää puolitettua unikursaalista heksagrammia, jonka tunnetuin (muttei suinkaan ainoa) käyttöyhteys lienee Aleister Crowleyn kehittämä thelema. Myös Sarahin asuvalinnoissa voi nähdä symboliikkaa: aluksi hän pukeutuu viattomaan valkoiseen, sen jälkeen muutoksesta, puhdistumisesta ja uudistumisesta kielivään punaiseen ja lopulta mustaan, joka assosioidaan kuolemaan. Lisäksi elokuvassa luimii joukko huppupäisiä hiippareita, joiden liikkeet viittaavat satanistiseen tai vähintäänkin okkulttiseen salaseuraan elokuvateollisuuden takana.

STARRY-EYES-musta
Sarahin ideaali-itse. Huomatkaa pentagrammiriipus.

Osa symboliikasta tuntuu päälleliimatulta ja väkinäisen trendikkäältä. Pentagrammeja näkee nuorten kaulaketjuissa jo enemmän kuin rippiristejä – se on siis jo vahvasti valtavirtainen symboli. Ilmeisesti unikursaalisesta heksagrammista on tulossa jonkinlainen ”uusi pentagrammi”: jännän ja coolin näköinen merkki, jonka merkityksestä useimmilla sen kantajista ei ole kovinkaan selkeää käsitystä. Mitä kauhuelokuviin tulee, symbolien käytössä ja salaseuraviittauksissa on oma kyllä sisäinen logiikkansa, joka toistuu elokuvasta toiseen. Lopulta tämä tuntuu johtavan lähinnä symbolien merkitysten tyhjenemiseen. Niistä tulee pelkkiä mielivaltaisia kuvioita ilman merkitystä, printtejä Gina Tricotin paitoihin.

Starry Eyesissa salatieteiden suuntaan osoitteleva kuvasto ei kuitenkaan ole niin pinnallista kuin nykykauhuelokuvissa yleensä. Erityisesti tähtisymboli avautuu elokuvassa moneen suuntaan. Sen ilmeisin merkitys liittyy tietenkin näyttelijöihin tähtinä. Tähti on aina jotakin ihmisestä irrallista – eräänlainen epäinhimillinen kuori, joka peittää näyttelijän todellisen persoonan alleen tai jopa tuhoaa sen. Elokuvan nimi, ”tähtisilmä”, viittaa viattomuuteen ja söpöyteen. Pentagrammissa ja heksagrammissa sama tähti vääristyy pahaksi ja rumaksi. Myös tuotantoyhtiön nimi, Astraeus Pictures, viittaa tähtiin – Astreaeus eli Astraios on kreikkalainen tähtitieteen jumala. Kaipa tähdessä voi nähdä viittauksen myös Luciferiin eli Kointähteen (no, tämä oli ehkä hieman kaukaa haettua).

STARRY-EYES-logo
Unikursaalinen heksarammi on uusi pentagrammi.

Night Visionsin pitkäaikainen yhteistyökumppani VLMedia julkaisi elokuvasta vastikään DVD:n kotimaan markkinoille, mikä on tietenkin hyvä juttu. Harmillista kuitenkin on, että julkaisun suomenkielinen tekstityksen tasossa ei ole kehumista. Tekstityksestä bongaa pahoja käännösvirheitä, ei-niin-sujuvia lauserakenteita ja typoja. Näitä näkee tosin nykyään missä tahansa: tekstitysten taso on laskenut viime vuosina melkoisesti melkein yhtiössä kuin yhtiössä.

Starry Eyes on kiinnostava kuvaus huonosta itsetunnosta kärsivän naisen henkisestä ahdingosta. Jos kauhuelementit olisi kytketty tarinaan harkitummin, voisi elokuvalle antaa yhden staran lisää.

*****

Olen saanut tekstin kirjoittamista varten arvostelukappaleen elokuvan levittäjältä.