Middle-Earth: Shadow of War (2017) arvostelu

Middle-Earth: Shadow of War (2017)

Middle-Earth: Shadow of War (2017) on toimintaroolipeli, joka jatkaa muutaman vuoden takaisen Middle-Earth: Shadow of Mordorin viitoittamaa tietä. Jatko-osa on kovasti edeltäjänsä kaltainen, vähän liikaakin: vaikka Tolkien-maisemissa on kiva körötellä ja pistää örkkejä nippuun, ei Shadow of War tarjoa juuri mitään uutta. Se ei ole pelinä huono, vaan pikemminkin yllätyksetön.

Pelin tarina kulkee jälleen haudasta nousseen Talionin ja haltia-aave Celebrimborin polkua myöten. Alkuperäiset mahtisormukset takonut Celebrimbor saa kuningasidean: askarrellaan uusi mahtisormus, jonka avulla Sauronin voimat saadaan aisoihin! En aivan saanut tolkkua, mikä järki tässä hommassa on – mahtisormuksia kun on tehty aikain sivu monen monta ja aina homma on päättynyt kurjasti. No, tällä kuitenkin mennään.

Örkkien ulkomuodon suunnittelussa on jälleen käytetty mielikuvitusta.

Ennen kuin sormus ehtii korruptoida seikkailijakaksikkoamme, Lukitar sieppaa Celebrimborin. Hän vaatii Talionilta uutta mahtisormusta vastineeksi Celebrimborin vapaudesta ja vakuuttelee olevansa hyvä yhteistyökumppani. Lukitarilla ja Talionilla on nimittäin yhteinen vihollinen: Sauron. Sitten ollaankin jo matkalla Minas Ithiliin puolustamaan Gondorin joukkoja Sauronia vastaan. Jossain vaiheessa kuvioihin ilmestyy haltiasalamurhaaja Eltariel, joka on ottanut asiakseen taistella Nazgûleita vastaan.

En suoraan sanottuna muista pelin juonesta juuri tätä enempää. Olen lukenut Sormusten herran ja Hobitin, mutten väitä osaavani lorea järin hyvin. Tolkien-puristeilla on varmasti enemmän kommentoitavaa juoneen – minulta jutut menivät lähinnä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Toisinaan koin kivoja oivalluksen hetkiä, kun dialogissa viitattiin johonkin kirjoista tuttuun tapahtumaan tai hahmoon, mutta siihenpä tarinan tuottamat mielihyvän tunteet pitkälti jäivät. Loppuratkaisu on sentään jopa filosofisessa mielessä kiinnostava.

Talionin riesaksi nousee Tar Goroth -niminen balrog.

Middle-Earth: Shadow of Mordor -pelin hauskuus oli Nemesis-järjestelmässä, joka suo Talionia vastaan taisteleville örkeille muistin ja tahdon. Perusperiaate on sama kuin aiemmin: Talion rekrytoi maagisten kykyjensä avulla yksi kerrallaan Sauronin örkkejä omaan armeijaansa. Ja kun oma örkkijoukko on tarpeeksi voimakas, se usutetaan kamppailemaan pimeyden armeijaa vastaan.

Nemesis-järjestelmä on edelleen kiva kapistus. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin puuduttaa. Tämä nähtiin jo.

Nemesis ei tarjoa uusia uudistuksia Shadow of Mordoriin nähden – jotain freesiä pitäisi siis löytyä pelin muista aspekteista. Mutta kun ei.

Talion ja Celebrimbor valloittavat yhdessä linnoituksia.

Sentään yksi mukava, uusi juttu peliin on saatu: linnoitukset, joita ensin valloitetaan ja sen jälkeen puolustetaan. Linnoituksiin liittyviä, pakollisia taisteluita mahtuu peliin kymmenkunta, ja se onkin sopiva määrä – enemmät taistelut olisivat alkaneet jo kyllästyttää.

Mukana on myös mahdollisuus laittaa oman örkkiarmeijan edustajat kamppailemaan verkon kautta muiden pelaajien örkkiupseerien kanssa. Verkkopeliominaisuudet eivät minua kiinnosta, mutta panin merkille, että kovin laajoja mahdollisuuksia ne eivät tarjoa. Peliin on tehty myös kaksi maksullista lisäosaa, mutta jätin nekin suosiolla pelaamatta.

Mordor – ihan yhtä pimeä kuin ennenkin.

Peli on ääninäytelty monotoniseen tyliin. Kuulostaa siltä, että pelin ihmis- ja haltiahahmot lukevat vuorosanansa harjoittelematta suoraan paperista. Äänensävyillä, tauoilla tai painotuksilla ei ole ääninäyttelyssä virkaa. Loppua kohden vaikutelma alkaa olla jo melkein koominen. Jos Shadow of Warin ääninäyttelyä vertaa The Witcher 3:n elävään ja ilmeikkäiseen ääninäyttelyyn, on ainakin minun helppo valita suosikkini. Poikkeuksen pelin monotoniseen ja puisevaan ääninäyttelyyn muodostavat tietenkin örkit, joiden örinä, kieunta ja murahdukset on tulkittu hauskalla tavalla.

Shadow of Warin graafinen toteutus ei yksinkertaisesti ole sitä tasoa, jolta tänä päivänä tämäntyyppisiltä peleiltä odotan. Non-playable-hahmot liikkuvat töksähdellen, ja taistelukentälle jääneiden ruumiiden sisään voi kävellä. Onko aika kullannut muistot, vai miksi muistelen, ettei pelisarjan ykkösosa ollut grafiikan puolesta näin kökkö?

Zog-niminen necromancer nostattaa urukeja kuolleista.

Talionin ohjattavuudessa on samoja ongelmia kuin ensimmäisessä osassa – erityisesti seinää pitkin kiipeäminen ja toisaalta pudottautuminen tuottavat jatkuvasti haasteita. Jos seinää pitkin mielii päästä ylös, on kulkusuunnan oltava tasan 90 asteen kulmassa seinään nähden. Pienikin poikkeama kusee homman. Etenkin taistelutilanteissa harmittaa, kun energiapalkki huutaa jo valmiiksi hoosiannaa – ja kun pitäisi päästä kiukkuisia örkkejä pakoon rakennuksen katolle, Talionin hahmo päättääkin kiipeämisen sijaan heittää kuperkeikkaa seinää vasten. Ärrrrrsyttävää.

Nämä ongelmat olivat läsnä jo vuonna Shadow of Mordorissa – silloin ne eivät kuitenkaan kismittäneet yhtä paljon kuin tänänä päivänä. Standardit ovat yhä kovemmat.

Ehkäpä raivostuttavinta pelissä ovat traakit. (Pääsisin helpommalla kutsumalla niitä vain lohikäärmeiksi. Traakki eli drake on käytännössä kaksijalkainen lohikäärme – lohikäärmeellä taas on neljä jalkaa. Toisin sanoen tässä pelissä ei nähdä lohikäärmeitä, vaan traakkeja.) Olentojen ohjattavuus on todella heikko, ja annoinkin vapaaehtoisten traakkitehtävien suosiolla olla. Elämä on liian lyhyt ärsyttävien sivumissioiden pelaamiseen. Päätarinaan kuuluvat traakkisetit oli pakko taistella jotenkin läpi.

Kivaltahan tuo traakki tässä näyttää, mutta annas, kun sitä pitäisikin itse ohjata.

Erityisesti pelin loppu on raastava pelata: yritin väen vängällä saada kasaan riittävän määrän ekspaa ja massia voidakseni valmistella linnoitukseni tasokkaasti viimeistä taistelua varten. Yli 15 tunnin graindauksen jälkeen annoin periksi ja totesin, että nyt riittää. Kokeilin taistelua vahvalla alivoimalla, ja onnenkantamoisen avulla päihitin kuin päihitinkin vihollisen. Peli tuli siis pelattua puolivahingossa loppuun, vaikka olin jo päättänyt, että ihan sama, antaa olla.

Tärkeä osa linnoitusten varustelua ovat sen puolustuksesta vastaavat örkkikapteenit ja heidän taisteluominaisuutensa. Mitä tahansa sinttiä ei kannata päästää taistelemaan linnoituksen puolesta, vaan järkevintä on treenauttaa kutakin kapteenia huolellisesti ennen taistelua. Yksi keino (ja itse asiassa ainoa, josta peliä tahkotessani tiesin – ilmeisesti muitakin vaihtoehtoja olisi ollut) tähän ovat örkkien fight pitit eli gladiaattoritaistelut, joista voitokkaana selviävä örkki palkitaan levelien nostolla.

Kaikkein mukavinta on, huomaatkin, että taisteluun valitsemasi örkin vastustajana onkin toinen örkki omasta (!) örkkiarmeijastasi. On oikein lokoisaa seurata sivusta, kun omat, isolla rahalla varustellut miehet hakkaavat toisiaan hengiltä ja samalla rukoilla, että tekoäly päättäisi suosia tällä kertaa sitä korkeamman levelin kaveria. Kyse taitaa olla bugista, eihän tässä muuten ole mitään järkeä. Omalla kohdalla tilanne tuli vastaan kahteen otteeseen – ja molemmilla kerroilla menetin hyvän örkin. – TL;DR: pysykää kaukana fight piteistä.

Tuomiovuori häämöttää Mordorin laidalla.

Kaiken tämän perusteella voisi varmaan olettaa, että inhosin Shadow of Waria. Tämä ei kuitenkaan ole totta – peli oli mukavaa ajanvietettä, joskin jossain vaiheessa graindaus alkoi toden teolla maistua puulta. Loppuratkaisu on luonteeltaan sensorttinen, ettei pelisarjaan varmaankaan voi odottaa kolmatta osaa. Ja vaikka voisikin, jättäisin sen varmaankin tämän jälkeen suosiolla väliin.

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (1993) arvostelu

viimeinen toivomus
Viimeinen toivomus (1993)

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (Ostatnie życzenie, 1993, suom. 2010)
Lukuhaasterasti: 13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Suunnittelin kuittaavani lukuhaasteen kirjallisuuspalkintoslotin Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanilla, mutta toisin kävi. Sain The Witcher III: The Wild Hunt -pelin loppukesästä lainaksi parin viikon ajaksi, ja voi pojat, se oli menoa! Koska olen pihi ämmä, aion ostaa ja pelata pelin läpi, kunhan käytettyjen kopioiden hinnat laskevat vielä vähän paneutua peliin täysin rinnoin hyvin pian (kiitos joululahjasta <3). Pelikopiota odotellessa päätin tutustua kirjoihin, joihin The Witcher -pelit pohjautuvat. – Kuten monen muunkin lukuhaasteen tiimoilla lukemani teoksen kohdalla, piti myös tätä teosta hieman muiluttaa ennen kuin se sopi slottiinsa. Teoksen suomennos nappasi vuonna 2011 parhaan suomeksi käännetyn fantasiakirjan Tähtifantasia-palkinnon. Tiedä nyt sitten, onko Tähtifantasia kovinkaan merkittävä palkinto; henkilökohtaisesti pidän sitä huomattavasti parempana lukumotivaattorina kuin tunkkaista ja poroporvarillista Finlandiaa.

Mitäs sitä kiertelemään: Noituri-sarjan kronologisesti varhaisin osa Viimeinen toivomus on parasta fantasiaa, mitä olen lukenut sitten Taru sormusten herrasta -trilogian. (Okei: en ole vieläkään lukenut George R. R. Martinin romaaneja – on hyvin mahdollista, että Viimeinen toivomus joutuu luopumaan kruunustaan, kunhan saan Valtaistuinpelin luettua… sitten joskus.) Veikkaan, että tulen pitämään myös muista Noituri-kirjoista. Sapkowskin vahvuus näyttää olevan ennen kaikkea kyvyssä luoda kiinnostavia maailmoja ja henkilöhahmoja. Juuri näitä ominaisuuksia arvostan erityisen paljon – etenkin, kun kyse on keveänpuoleisesta, nopealukuisesta kirjallisuudesta.

Sarjan keskushahmo on noituri Geralt Rivialainen, joka tunnetaan myös Valkoisen Suden nimellä. Noiturit ovat ammattitaistelijoita, jotka tappavat erilaisia hirviöitä maksua vastaan. Jokainen noituri on kulkenut pitkän ja vaarallisen opintien, jossa koulitaan ja kehitetään sekä fyysisiä että maagisia taistelutaitoja. Noituri maksaa taidoistaan korkean hinnan: koulutuksen myötä hänen kehonsa mutatoituu ja hän menettää osan ihonsa ja hiustensa pigmentistä. Noituri edustaa siis jotakin sellaista, mikä tiivistyy oivallisesti englannin freak-sanassa – ulkopuolista ja vieroksuttua, jotakin, mikä on ehdottomasti suljettu normaalin ja hyväksytyn rajojen ulkopuolelle. (Tätä ilmentävät myös sarjan suomen- ja englanninkieliset nimet: noituri, witcher, on eräänlainen vääristymä tavanomaisesta noidasta, witchistä. Noituri loukkaa olemassaolollaan niin maailman kuin kieliopinkin lakeja. Ymmärtääkseni  myös alkukielinen sana, wiedźmin, on luonteeltaan samankaltainen.) Geralt on poikkeus myös noiturien joukossa, friikeistä friikein: häneen sovelletut kokeelliset koulutusmenetelmät ovat syöneet kaiken pigmentin hänen hiuksistaan, ihostaan ja silmistään. Samalla hän on saavuttanut jopa noiturille poikkeukselliset maagiset voimat.

Noitureita pidetään tavallisen rahvaan keskuudessa verenhimoisina ja rahanahneina palkkamiekkoina. Tämä mielikuva ei kuitenkaan aivan vastaa todellisuutta: noitureilla on oma ammattietiikkansa, joka erottaa heidät tavallisista palkkatappajista. Keskustellessaan erään velhon kanssa Geralt kuvaa tätä etiikkaa seuraavasti:

Tapan rahasta hirviöitä. Sellaisia jotka uhkaavat ihmisten henkeä. Kammotuksia, joita sinä ja kaltaisesi ovat loihtineet taioillaan ja kirouksillaan. Ihmisiä en tapa.

Tämä kiteyttää noiturien ammattiin liittyvän moraaliperiaatteen, vaikka Geralt vetääkin mutkat suoriksi. Selässään hän kantaa kahta miekkaa, joista pienempi on varattu ihmisille, suuri ja hopeateräinen puolestaan hirviöille. Hän tappaa tarpeen tullen myös ihmisiä, mutta ei koskaan rahasta.

Viimeinen toivomus ja muut Noituri-kirjat kuvaavat murrosaikaa. Vanha aikakausi on jäämässä taakse, ja aiemmin niin työllistettyjen noiturien on yhä vaikeampaa löytää työtä. Teoksen novellit nivotaan yhteen ”Järjen ääni” -nimisellä kehyskertomuksella, jossa käsitellään Geraltin toipumisprosessia eräässä luostarissa. Suurin osa Viimeisen toivomuksen novelleista kuvaa hirviöiden surmaamiseen liittyviä toimeksiantoja, joita Geralt saa suoritettavakseen. Hänen elämäntavassaan ja arkipäivässään korostuu ennen kaikkea ammatin ja yksityiselämän erottamattomuus. Tavalliset ihmiset lakkaavat olemasta ammattikuntansa edustajia, kun työpäivä päättyy; noituri sen sijaan on aina noituri.

Geraltin hahmon suurimpiin (kirjallisiin) vahvuuksiin kuuluu ristiriita voiman ja ulkopuolisuuden välillä. Minne Geralt meneekin, hän kohtaa epäluuloa ja halveksuntaa. Myös ne, jotka tahtovat ostaa hänen palveluksiaan, katselevat häntä nenänvarttaan pitkin. Samalla Geralt on tietoinen omasta fyysisestä ylivoimastaan. Hän ei välitä niistä, jotka vinoilevat hänelle turuilla, toreilla ja kapakoissa, sillä hän tietää voivansa niittää koko joukon yhdellä miekaniskulla. Geralt ja muut noiturit ovat kuin koulukiusattuja, jotka tietävät olevansa riivaajiaan voimakkaampia ja pystyvät siten nousemaan kaiken ivan ja halveksunnan yläpuolelle. Tuo tieto riittää heille – siksi he iskevät ivaajiaan vastaan ainoastaan silloin, kun verbaaliset hyökkäykset muuttuvat fyysisiksi.

Kiinnostavaa Viimeisessä toivomuksessa – kuten aivan kaikissa hyvissä fantasiakirjoissa – on sen näkemys hyvästä ja pahasta. Pahan ongelmaa ei käsitellä teoksessa yhtä suoraan kuin vaikkapa Tolkienin teoksissa, mutta jonkinlainen käsitys aiheesta hahmottuu. Pahuus ei ole Geraltille absoluuttinen, vaan suhteellinen asia – ilmiö, joka on läsnä jokaisessa elävässä olennossa. Se on kuin noituri ihmisten joukossa: lainsuojaton ja ei-toivottu, mutta samalla välttämätön osa maailmaa.

Noituri-sarjalla ja Valtaistuinpeli-kirjoilla on – ainakin karkeasti ottaen – yhteinen kohdeyleisö: molemmat sarjat on suunnattu ensisijaisesti aikuiselle lukijakunnalle (toisin kuin Harry Potterit, Twhilightit, Nälkäpelit ja mitä näitä nyt on). Väkivalta ei ole yhtä raakaa kuin Martinin teoksissa (uskallan sanoa näin, vaikken ole edes lukenut hänen kirjojaan…). Myös paljasta pintaa vilahtelee säännöllisin väliajoin. Itse koin sekä The Witcher III -pelin että Viimeisessä toivomuksen ”eroottiset” kohtaukset jokseenkin kiusaannuttaviksi. Ne eivät yksinkertaisesti toimi – mutta tämä on hyvin pieni ongelma verrattuna kaikkeen siihen hyvään ja kauniiseen, mitä Viimeisestä toivomuksesta löytyy.

Noituri-sarja alkoi sen verran lupaavasti, että aion varmasti lukea ainakin sarjan seuraavan osan eli Kohtalon miekan (1993, suom. 2011). Ehkä sen Valtaistuinpelin voisi tsekata ennen Kohtalon miekkaa – vertailu Martinin ja Sapkowskin välillä on varmasti helpompaa sitten, kun Martinin kirjalliseen tuotantoon on oikeasti tutustunut.

Viimeinen toivomus @ Adlibris
Viimeinen toivomus (e-kirja) @ Adlibris

Middle-Earth: Shadow of Mordor PS4 (2014) arvostelu

Shadow_of_Mordor kansi
Middle-Earth: Shadow of Mordor (2014)

Middle-Earth: Shadow of Mordor -pelissä (2014) tiivistyy suunnilleen kaikki, mitä hyvältä videopeliltä vaaditaan: tehokas ja innovatiivinen pelisysteemi, juoni-imu ja komeat grafiikat. Kepeästä pelattavuudesta ja messevästä äänisuunnittelusta ei niistäkään ole haittaa.

Kuten jo nimestä voi arvata, Middle-Earth sijoittuu J. R. R. Tolkienin kehittämään fantasiamaailmaan. Nimi hämää: tapahtumat eivät leviä pitkin Keski-Maata, vaan keskittyvät pelkästään Mordorin rajojen sisälle. – On harmi, ettei Suomessa harrasteta tuontipelien nimien kääntämistä. Suuremmilla kielialueilla peliä on levitetty käännösnimin: La Terra di Mezzo: L’Ombra di Mordor, La Terre du Milieu: L’Ombre du Mordor, Śródziemie: Cień Mordoru, Mittelerde: Mordors Schatten… Kuinka hienolta listan jatkona kuulostaisikaan Keski-Maa: Mordorin varjo!

SOM talion haltia
Talion ja kuollut haltia.

En ole Tolkien-puristi enkä edes -tuntija, joten olen väärä ihminen arvioimaan, kuinka hyvin pelin ”historialliset” detaljit istuvat Tolkienin omiin rakennelmiin. Tarinan tapahtumat sijoittuvat Hobitin ja Taru sormusten herrasta -trilogian välille. Pelaaja ohjaa Talion-nimistä ihmismiestä, joka saa perheineen surmansa Sauronin käsissä heti pelin alussa. Jottei lysti loppuisi näin lyhyeen, anonyymi haltiavainaa riuhtoo Talionin haudan takaa takaisin elävien valtakuntaan. (Kuollut haltia palauttaa kuolleen ihmisen elävien keskuuteen… Joo, ihan uskottavaa – kun kyse on Tolkien-universumista.) Talionia ja haltiavainajaa yhdistää ennen muuta halu kukistaa Mordorin uumenista nouseva varjo eli Sauron. Matkan mittaan selvitellään, millainen tarina muistinmenetyksestä kärsivän haamuhaltian taustalla oikein on. – Haltian nimi ja taustatarina kyllä paljastetaan tämän tekstin loppuun upotetussa trailerissa, eli minor spoiler alert siihen. Itse en olisi näitä seikkoja pelin markkinoinnissa paljastanut.

Käytännössä kuollut haltia ikään kuin asettuu asumaan Talionin kehoon. Pelaaja voi nappia painamalla tarkastella maailmaa kuolleen haltian silmin, jolloin viholliset ja liittolaiset erottuvat maastosta ikään kuin hohtaen voimakasta valoa. Elävien olentojen lisäksi haltian selvänäkö bongaa pelimaailmasta kaikenlaisia kiinnostavia objekteja, kuten kasveja, joiden avulla menetettyjä terveyspisteitä saa palautettua, sekä esineitä, joiden kerääminen kuuluu pelin vapaaehtoisiin sivutehtäviin. Eri aselajit on jaettu Talionin ja haltian kesken: Talion käyttelee miekkaa ja tikaria, haltia puolestaan jousta.

SOM pimea
Haltian silmille paljastuu paljon sellaista, mitä Talion ei yksin näe.

Peli lähtee käyntiin hitaanlaisesti. Alkuun Talion on taistelijana sen verran heiveröinen, että sikin sorkin Mordoria vaeltelevia örkkijengejä kannattaa vältellä huolella. Hiljalleen kestävyyttä ja tehoja tulee lisää, ja kun tarina lähestyy loppuaan, käy örkkien tappaminen kevyestä huvittelusta. Örkkien lisäksi Mordorin tasangoilla vaeltelee nelijalkaisia caragor-petoja ja hiisiä, joita vastaan täytyy niin ikään varautua puolustautumaan.

Pelin tarina on sopivasti mehevää Tolkien-variointia. Kaikki peruselementit ovat tuttuja muista Keski-Maahan sijoittuvista teoksista. Käsikirjoittajan liikkumavapautta on rajoitettu kahdesta suunnasta: Alkuperäisromaaneille pitäisi olla uskollinen, muuten Tolkien-purkistit tulevat ja tappavat. Toisaalta vanhoja juttuja ei saisi toistaa liikaa, tai joutuu vastaamaan syytöksiin kliseisyydestä ja mielikuvituksettomuudesta. Lisäksi pitäisi pystyä miellyttämään niitä pelaajia, jotka muistavat Tolkienin nimen vain Peter Jacksonin elokuvien alkuteksteistä.

SOM marwen
Talionin yhteistyökumppaneita: kuningatar Marwen (vas.) ja hänen tyttärensä Lithariel. (Litharielin räppiletit eivät minusta oikein sovi Keski-Maan estetiikkaan.)

Suurimpana käsikirjoituksen ongelmana näen rikkonaisen hahmogallerian. Talionilla on pelin mittaan apunaan kourallinen sivuhahmoja, joiden kanssa tehdään hetki yhteistyötä ja jotka sitten unohdetaan lopullisesti. Ehkä ajatuksena on ollut, että kolme perushahmoa – Talion, haltian haamu ja Sauron – tuovat peliin tarpeeksi jatkuvuutta. Käytännössä juoni jää kuitenkin yhtenään vaihtuvien yhteistyökumppaneiden vuoksi katkonaiseksi.

Middle-Earthin pelimaailma ei ole ennätyksellisen laaja, mutta kyllä näilläkin hoodeilla puuhaa riittää. Peli jakautuu kahteen erilliseen alueeseen. Tarinan ensimmäisen puolikkaan puitteissa liikutaan Ûdunissa, kunnes pelaajalle avautuu portti Núrniin. Alueet muistuttavat toisiaan melkein joka suhteessa, mutta jostain syystä kiinnyin itse selvästi enemmän Núrniin. Erityisesti Núrnenin meren rannalla sijaitsevat tukikohdat toivat mukavaa vaihtelua kuivakoihin vuoristomaisemiin.

SOM lemppari
Black metal -uskottava lempihahmoni Nemesis-järjestelmässä. Ikävä kyllä tulin vahingossa tappaneeksi hänet hyvin pian tämän kuvan ottamisen jälkeen.

Middle-Earth on saanut kehuja ennen kaikkea Nemesis-järjestelmästä, joka oikoo örkkiarmeijan selkeään hierarkiaan. Kun Talion kuolee örkkien käsissä tai sotkeutuu tavalla tai toisella näiden keskinäisiin kärhämiin, hierarkiassa tapahtuu muutoksia: heikommat örkit putoavat pelistä ja vahvemmat skapparit astuvat heidän sijalleen. Kiehtovaa on erityisesti se, että örkit oppivat muistamaan Talionin. Tavallisesti videopelihahmon kuollessa pelaaja ikään kuin palaa ajassa taaksepäin edelliselle tallennuspisteelle. Middle-Earthissa näin ei tapahdu: ”kuollessaan” Talion yksinkertaisesti herää hieman pöllämystyneenä jostakin kartalle sirotelluista näkötorneista. Ei aikamatkailua, ei ”menneisyyden” poispyyhkiytymistä. Vastaan tulevat örkit ihmettelevät: oletpa kumma mies, kun yhä riehut, vaikka olen tappanut sinut jo ainakin kerran! (Ymmärtääkseni PS3:n ja Xbox 360:n koneistot eivät ole tarpeeksi tehokkaita pyörittämään Nemesistä, mikä vie peliltä sen parhaan terän saman tien.)

”Tavallisten” upseerien yläpuolella häärivät sotapäälliköt, joista kutakin suojelee muutama alempi upseeri. Sotapäälliköt ovat erityisen metkoja otuksia. Heidät pitää houkutella esiin piiloistaan, ja kun he vihdoin suostuvat näyttäytymään, tapahtuu se komean örkkikuoron säestämänä. Kuorohuuto luo komean efektin, mutta siihenkin turtuu. Tsekatkaapa:

Semiyksilöllisten ja pieteetillä toteutettujen örkkiupseerien määrä hämmästyttää pelin alussa, mutta loppua kohden samoja naamoja ja nimiä alkaa tulla vastaan yhä useammin. Toisin sanoen peli generoi jonkinlaisella automatiikalla rajallisesta elementtien joukosta uusia hahmokomboja, kun vanhat örkit on ensin tapettu tieltä pois. Tätä ei voi pitää varsinaisesti pelin heikkoutena; aidosti individuaalisia örkkejä ei voi suunnitella loputonta määrää, raja on pakko vetää johonkin. Vaikka kaikki örkit eivät yksilöllisiä olekaan, on armeijan suunnitteluun ja toteuttamiseen käytetty uskomaton määrä työtunteja. Mutuna arvioisin, että yksilöllisiä örkkidesigneja löytyy pelistä viitisenkymmentä.

Pelin bossit ovat suorastaan hämmentävän helppoja peitota. Kaikki kolme Sauronin kätyriä ovat jylhän näköisiä, mutta nopeita voittaa – ehkäpä ensimmäistä bossia eli Hammer of Sauronia lukuun ottamatta. Olen sitä pelaajatyyppiä, joka turhautuu helposti supervaikeiden bossimatsien jyystämiseen, mutta touhu ei saisi mielestäni mennä myöskään liian helpoksi. Sivutehtävistä ja ”pikkubosseista” (joiden listimiselle ei ole ladottu suurtakaan juoneen liittyvää painoarvoa) löytyy paljon pahempia paikkoja. Erityisesti viimeisen mittelön jäljiltä olo on vähän hölmö: näinkö vähällä tästä päästiin?

SOM of sauron
Lempibossini: Tower of Sauron on mahottoman komean näköinen, mutta yllättävän helppo voittaa.

Talion on ketterä ja helposti pelattava hahmo. Aloitin Middle-Earthin pelaamisen jo viime keväänä heti Assassin’s Creed Unityn jälkeen. Kankeahkon ACUn jäljiltä Middle-Earthin napukat tuntuivat hämmentävän keveiltä ja käteviltä. Nopeutettuun juoksuun ja kiipeämiseen liittyviä kontrolleja olisi tosin vielä voinut hioa. PS4-peleille tyypilliseen tapaan juokseminen ja kiipeäminen hoituvat samalla napilla, mikä osoittautui ajoittain huonoksi ratkaisuksi: jos et seinäkiipeilyaikeissa kävele tasan 90 asteen kulmassa kohti seinää, voi koneisto luulla, että tarkoitus on juosta seinän sivuitse. Erityisesti nopeatempoisissa sivutehtävissä tämä aiheutti paikoin hammastenkiristelyä.

Samaan hengenvetoon täytyy kehua pelin rivakkaa latausnopeutta. Välilataukset ovat uskomattoman lyhyitä. Pidempiä latausaikoja vaativat lähinnä tarinaa eteenpäin vievät cutscenet – sen sijaan pikamatkailu (fast travel) näkötornista toiseen sujuu parissa sekunnissa. (Vertailun vuoksi: ACUssa vastaava fast travel kysyy moninkertaisesti aikaa. Sinänsä tämän ymmärtää, sillä ACUn avoin pelimaailma on Middle-Earthin maailmaa paljon yksityiskohtaisempi.)

SOM klonkku
Pelissa vilahtaa Sauronin lisäksi muitakin tuttuja hahmoja.

Ehkäpä kaikkein eniten pelissä häiritsee vapaaehtoisten pikkutehtävien valtava määrä tarinaa eteenpäin vieviin tehtävien nähden. Sivutehtäviä on tämän lajityypin peleissä yleensäkin rutkasti, mutta Middle-Earthissa niitä on pääjuoneen nähden suorastaan uuvuttavan paljon. Ehkä parempi tarkastella asiaa näin päin: pääjuonen olisi suonut olevan pidempi.

Mutta kritiikki sikseen. Kokonaisuutena pidin Middle-Earthista todella, todella, todella paljon. Visuaalinen ilme, pelattavuus, pääjuoni – mihinkään ei kompastuta, vaikka pikkuhiontaa olisi voinut vielä tehdä. Tarinan loppu jättää lelut levälleen siihen malliin, että jatko-osaa lienee aihetta odotella.

Mitäs sitten pelataan? Syksyn mittaan olen takonut lähinnä Outlastia (2013) ja sen Whistleblower-lisäosaa. Assassin’s Creed IV: Black Flag (2013) on ollut työn alla jo viime keväästä asti. Taidan ottaa sen nyt pääprojektikseni, sopiihan pelin letkeä rommireggeatunnelma pimeään vuodenaikaan. (Assassin’s Creed Syndicaten hankin vasta, kun hinnat tulevat vähän alas – jos hankin ollenkaan. En ole pelistä alkupöhinän perusteella mitenkään erityisen innoissani.) Sen lisäksi pelaamista odottelevat Everybody’s Gone to the Rapture (2015) ja remasteroitu remake ensimmäisestä Resident Evil -pelistä (1996/2002).

Middle-Earth: Shadow of Mordor PS4 @ Discshop
Middle-Earth: Shadow of Mordor Xbox One @ Discshop
Middle-Earth: Shadow of Mordor PS3 @ Discshop
Middle-Earth: Shadow of Mordor Xbox 360 @ Discshop
Middle-Earth: Shadow of Mordor PC @ Discshop

Game of Thrones, 1. tuotantokausi (2011) arvostelu

Tämä teksti käsittelee Game of Thronesin ensimmäistä tuotantokautta. Olen kirjoittanut myös sarjan muista tuotantokausista: 2. kausi, 3. kausi, 4. kausi, 5. kausi.

game_of_thrones_kausi_1_5_disc
Game of Thrones, 1. kausi (2011)

Mitä tästä nyt pitäisi ajatella? Kamalasti hehkutettu HBO-sarja, jonka visuaalinen ilme tuo mieleen höttöfantasiat tyyliin Päättymätön tarina (Die unendliche Geschichte, Itä-Saksa/Yhdysvallat 1984) ja Dragonlance-romaanit. Oli otettava selvää, mistä Game of Thronesissa (2011–) oikeasti on kyse.

Jo alkuun on myönnettävä, että ensimmäisen tuotantokauden perusteella en tullut juuri hullua hurskaammaksi. Minun on edelleen vaikea päättää, onko Game of Thrones tarinan kannalta tylsää höttöfantasiaa vai upeasti käsikirjoitettua, modernia televisioviihdettä, vaikka takana on sentään noin kymmenen tunnin verran sarjan jaksoja.

Sarjan aihepiiri on juuri niin kiinnostava korkeaa fantasiaa edustavan televisiosarjan aihepiiri voi olla. Kuten nimikin kertoo, kyse on kruunun ja valtaistuimen tavoittelusta – ja kuningashan ei koskaan ole pelkkä kuningas, vaan edustaa aina vallitsevia, suurempia voimia. Ensimmäisellä tuotantokaudella Westerosin mantereella sijaitsevan, pohjoiseen Muuriin rajautuvan Seitsemän valtakunnan kruunusta kilvoittelee kolme ylhäisösukua: pohjoisen Talvivaaran Starkit, etelän Lannisterit ja kaukaa meren takaa kurkottelevat Targaryenit. Kruunun haltija saa paikan Rautavaltaistuimelta, joka on kyhätty kasaan Seitsemään valtakuntaan yhdistettyjen valtakuntien miekoista. On muuten komea mööpeli, se näkyy tuossa DVD:n kansikuvassa.

GOT-starkit
Talvivaaran isäntäpariskunta: Catelyn ja Ned.

Katsoja sitoutetaan heti alussa ensisijaisesti Starkien näkökulmaan. Starkit kuvataan sympaattisena ja oikeamielisenä sukuna, joka ei juonittele tai huijaa (paitsi silloin, kun oikeuden toteutuminen niin edellyttää). Talvivaaran linnaa isännöi Eddard ”Ned” Stark (Sean Bean). Lapsia Nedille on siunaantunut monta, suurin osa heistä ihanan vaimon Catelynin (Michelle Fairley) kanssa. Joukkoon mahtuu myös Nedin äpäräpoika Jon Snow eli suomalaisittain Jon Nietos (Kit Harington). Katsojalle vihjataan, että äpärä-Snow’lla on Starkin lasten joukossa erityinen asema. Syntyperänsä vuoksi hän joutuu kokemaan asiat hankalamman kautta. Sen vuoksi – tai siitä huolimatta – hänessä vaikuttaa olevan voimaa, joita Starkien perheauvon huomassa varttuneilla lapsilla ei ole. Ja niinhän se käy: voima ja kunnia nousee usein marginaalista – hylkiöistä, muotopuolista, äpäristä.

GOT-bran-snow
Pikkuinen Bran Stark ja velipuoli, äpärä-Snow.

Starkien päävihollinen on Lannisterien kummallinen suku. Jos jonkinlaista arkkityyppistä vertailukohtaa Lannistereihin pitäisi etsiä, olisi ilmeisin vaihtoehto Harry Potter -saagan Luihuiset ja ennen kaikkea Malfoyn perhe. (Starkit olisivat kai sitten Rohkelikkoja, ja John  Snow voisi olla itse Harry.) Kuten Malfoyt, myös Lannisterit ovat silmäänpistävän vaaleita ja siroja. Sukupuolikäsitykset vaikuttavat menneen Lannisterien suvussa jotenkin sekaisin: Ainoa ykköskaudella nähtävä nais-Lannister eli kuninkaan vaimo Cersei (Lena Headey) on kulmikkaine kasvonpiirteine ja kärkkäine luonteineen varsin maskuliininen olento. Cersein kaksosveli, kapealeukainen kultakutri Jaime Lannister (Nikolaj Coster-Waldau) puolestaan on jotenkin akkamainen.

GOT-jamie
Jamie Lannister on taitava miekkamies ja silti ehkäpä ämmämaisin hahmo ensimmäisellä tuotantokaudella.

Cersein ja Jaimen pikkuveli Tyrion (Peter Dinklage) puolestaan uhkuu koko 135 sentin mittansa verran öykkäröivää ja ryyppäilevää testosteronia. Tyrion on ainakin ensimmäisen kauden puitteissa henkilökohtainen lempihahmoni. Hänet on kirjoitettu ihastuttavan ristiriitaiseksi olennoksi. Yleensä ”kääpiöillä”, jollaiseksi Tyrion itse itseään kutsuu, napsahtaa elokuvissa jonkinlainen mystisen sanantuojan rooli (ilmeisimpänä esimerkkinä Michael J. Anderson Twin Peaksissa ja Carnivàlessa). Tuo rooli ei olennaisesti eroa narrin tehtävästä, joka kääpiöillä keskiajan hoveissa oli. Tyrion on toista maata. Hän on maallistunut ja hävytön, mutta samalla sympaattinen ja oudolla tavalla humaani. Hän osaa suhtautua omaan figuuriinsa karmean ihanalla huumorilla – muita vaihtoehtoja hänellä ei ole. Brutaalissa ja kursailemattomassa, keskiaikaista Eurooppaa muistuttavassa maailmassa tietä ei tasoiteta kääpiön edellä vähääkään.

GOT-imp
Peikko-Tyrion tietää paikkansa.

Kaukana meren takana hermoilee vallasta syrjäytetty Viserys Targaryen (kaunis Harry Lloyd). Hän lupaa kauniin siskonsa Daenerysin (Emilia Clarke) barbaarisen dothrakikansan päällikölle, khal Drogolle, sillä ehdolla, että saa käyttöönsä dothrakien valtavan armeijan. Viserysillä on kova halu päästä takaisin Westerosiin ja edelleen Rautavaltaistuimelle. Targaryenit ovat haltiamaisia, siroja ja kuulaita hahmoja, eikä kontrasti tummapiirteisiin ja tavoiltaan brutaaleihin dothrakeihin voisi olla suurempi.

GOT-targaryenit
Sisarukset Viserys ja Daenerys.

DVD:n kannessa Ned Stark nähdään istumassa Rautavaltaistuimella, mikä kannustaa katsojaa alusta asti odottamaan ja toivomaan, että Stark myös saavuttaa kruunun ja kiipeää tuolle istuimelle. Ja hyvät rahkeet hänellä kuninkaan tehtävään onkin. Sarjan alussa Seitsemän valtakunnan kuningas ja Cersei Lannisterin puoliso Robert Baratheon (Mark Addy) pyytää Ned Starkia henkilökohtaiseksi henkivartijakseen eli kuninkaan Kouraksi. Edellisen Kouran Jon Arrynin kuolemassa vaikuttaa olevan jotain hämärää, joten Ned päättää ottaa tehtävän vastaan ja selvittää, mikä Arrynin kohtaloksi tarkalleen ottaen on koitunut.

GOT-kuningas-cersei-joffrey
Kuningas Baratheon, kuningatar Cersei Lannister ja kruununperijä Joffrey.

Sarjassa viitataan usein uskontoon, joskin ykköskauden ajan tuon yliluonnollisen ja mystisen entiteetin päällä pysyy sakea verho. Seitsemässä valtakunnassa palvotaan pääosin Seitsemää Jumalaa, jotka ovat verrattain uusia tulokkaita Westerosin mantereella. Talvivaarassa ja muualla pohjoisessa palvellaan edelleen ainakin jossain määrin Vanhoja Jumalia. Rakennelma muistuttaa paljon eurooppalaista uskonhistoriaa, jossa vanhat pakanajumalat saivat väistyä kristinuskon tieltä. (Ylipäätään sarjan maailmassa on monia yhtäläisyyksiä historialliseen Eurooppaan, ja Game of Thronesin maailman luoja George R. R. Martin onkin puhunut melko auliisti näistä rinnastuksista.)

Uudet jumalat vaikuttavat jotakuinkin heiveröiseltä porukalta, eikä käy kovin selvästi ilmi, kuinka hanakasti nämä modernit jumaluudet vastaavat palvelijoidensa rukouksiin. Ensimmäisellä tuotantokaudella heidän läsnäolonsa rajoittuu lähinnä komeisiin symboleihin kuninkaallisen Punalinnan seinillä. Vanhaa jumaluskoa on tarkoituksellisesti hävitetty Westerosista kaatamalla palvontaan liittyviä sydänpuita. Silti siinä vaikuttaa olevan enemmän henkistä kaikupohjaa kuin uusien jumalien kultissa. Jäljellä olevat sydänpuut imevät voimansa suoraan mustan maan ytimestä.

GOT-seitsenkanta
Seitsenkanta on uusien jumalien symboli. Tässä voisi nähdä vaikka millaista suurta symboliikkaa, mutta mihin suuntaan lähteä tähtikuviota avaamaan, sitä on vaikea tässä vaiheessa sanoa.

Westerosin ja Euroopan välillä siis on yhtäläisyyksiä, mutta silti haluaisin nähdä sarjassa samanlaista selkeää kaikua eurooppalaisista pakanauskonnoista kuin vaikkapa Tolkienin Taru sormusten herrasta -saagassa. Vähän hankalaa tuollaisten kytkösten hahmottaminen kuitenkin on ainakin ykköskauden välittämän informaation perusteella. Sydänpuiden kautta esitetty puiden ja jumalten välistä kytköstä on kyllä esiintynyt Euroopassakin. Liekö sattumaa sekään, että sarjan aiheistoon on valittu kaksi myös eurooppalaiselta symboliarvoltaan varsin voimakasta eläintä: korppi ja susi. Korpit toimivat sarjan maailmassa kirjeenkantajina, sudet taas ovat Starkien suvun tunnuseläin.

Visuaalisena kokonaisuutena Game of Thrones on upea. Sietääkin olla, sillä HBO kulutti ensimmäiseen kauteen noin 5–6 miljoonaa dollaria per jakso. Se on aika järjetön määrä rahaa. Jaksoja on kuvattu pitkin Eurooppaa eri lokaatioissa, muun muassa Irlannissa, Maltalla, Marokossa ja Kroatiassa. Ylipäätään runsas kohteessa kuvaaminen on karmivan kallista, ja kun yhtälöön lisätään kuvausporukan lennättäminen ympäri Eurooppaa, on rahanmenoa vaikea hillitä. Ja siihen päälle vielä erikoistehosteet. Etenkin Muuri on kaikessa digitaalisuudessaan varsin vaikuttava ja jyhkeä.

GOT-muuri
Mitä tahansa tuolla takana onkin, sen täytyy olla jotain järkyttävää.

Upeat kuvauslokaatiot eivät kuitenkaan ole ainoa seikka, joka Game of Thronesin ilmiasussa ihastuttaa. Eri ihmisryhmien yhtenäisyyttä ja ominaislaatua ilmaistaan erilaisilla ulkoisilla merkeillä taitavasti, lähinnä lavastuksen ja puvustuksen keinoin.  Taustalla on selvästi samankaltaista perehtynyttä tutkimustyötä ja antropologista kunnianhimoa, jolla Peter Jacksonin Tolkien-elokuvien visuaalinen ilme on kyhätty.

GOT-kuninkaansatama
Etelässä Kuninkaansatamassa värit ovat lämpimämpiä.

Seksiä ja väkivaltaa sarjassa on niin paljon, että ainakin omat kulmani kohoilivat. En muista nähneeni koskaan aikaisemmin vastaavaa korkean fantasian ja brutaalin graafisuuden yhdistelmää korkeiden tuotantoarvojen televisiosarjassa. Martin on itse todennut, että halusi tehdä asiat toisin kuin silottelevassa fantasiagenressä yleensä tehdään – että ne aikakaudet, joista fantasiagenre imee vaikutteita, olivat tosiasiassa luonteeltaan varsin raakoja ja että genre ei tuo tuota raakuutta asiallisella tavalla esiin. No, perustelunsa kullakin. Representaatiossa voidaan kiinnittää huomiota eri asioihin, eikä väkivaltaisuuksien kuvaamisen välttely väistämättä ole vääristelyä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vähän vähemmilläkin suolestuksilla ja irtopäillä olisi selvitty.

Ykköskauden keskeisimpiä teemoja ovat uskollisuus, korruptio  sekä – yllätys, yllätys – valta ja sen tavoittelu. Käsittely jää sen verran pintapuoliseksi viuhtomiseksi, että mistään suuresta taide-elämyksestä ei tämän sarjan kohdalla voi toistaiseksi puhua. Vaikka Game of Thrones ei yllä Sormusten herra -saagan tasolle, onnistuu se paremmin kuin suurin osa Tolkienin seuraajista.

*****