Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (Ostatnie życzenie, 1993, suom. 2010)
Lukuhaasterasti: 13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Suunnittelin kuittaavani lukuhaasteen kirjallisuuspalkintoslotin Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanilla, mutta toisin kävi. Sain The Witcher III: The Wild Hunt -pelin loppukesästä lainaksi parin viikon ajaksi, ja voi pojat, se oli menoa! Koska olen pihi ämmä, aion ostaa ja pelata pelin läpi, kunhan käytettyjen kopioiden hinnat laskevat vielä vähän paneutua peliin täysin rinnoin hyvin pian (kiitos joululahjasta <3). Pelikopiota odotellessa päätin tutustua kirjoihin, joihin The Witcher -pelit pohjautuvat. – Kuten monen muunkin lukuhaasteen tiimoilla lukemani teoksen kohdalla, piti myös tätä teosta hieman muiluttaa ennen kuin se sopi slottiinsa. Teoksen suomennos nappasi vuonna 2011 parhaan suomeksi käännetyn fantasiakirjan Tähtifantasia-palkinnon. Tiedä nyt sitten, onko Tähtifantasia kovinkaan merkittävä palkinto; henkilökohtaisesti pidän sitä huomattavasti parempana lukumotivaattorina kuin tunkkaista ja poroporvarillista Finlandiaa.

Mitäs sitä kiertelemään: Noituri-sarjan kronologisesti varhaisin osa Viimeinen toivomus on parasta fantasiaa, mitä olen lukenut sitten Taru sormusten herrasta -trilogian. (Okei: en ole vieläkään lukenut George R. R. Martinin romaaneja – on hyvin mahdollista, että Viimeinen toivomus joutuu luopumaan kruunustaan, kunhan saan Valtaistuinpelin luettua… sitten joskus.) Veikkaan, että tulen pitämään myös muista Noituri-kirjoista. Sapkowskin vahvuus näyttää olevan ennen kaikkea kyvyssä luoda kiinnostavia maailmoja ja henkilöhahmoja. Juuri näitä ominaisuuksia arvostan erityisen paljon – etenkin, kun kyse on keveänpuoleisesta, nopealukuisesta kirjallisuudesta.

Sarjan keskushahmo on noituri Geralt Rivialainen, joka tunnetaan myös Valkoisen Suden nimellä. Noiturit ovat ammattitaistelijoita, jotka tappavat erilaisia hirviöitä maksua vastaan. Jokainen noituri on kulkenut pitkän ja vaarallisen opintien, jossa koulitaan ja kehitetään sekä fyysisiä että maagisia taistelutaitoja. Noituri maksaa taidoistaan korkean hinnan: koulutuksen myötä hänen kehonsa mutatoituu ja hän menettää osan ihonsa ja hiustensa pigmentistä. Noituri edustaa siis jotakin sellaista, mikä tiivistyy oivallisesti englannin freak-sanassa – ulkopuolista ja vieroksuttua, jotakin, mikä on ehdottomasti suljettu normaalin ja hyväksytyn rajojen ulkopuolelle. (Tätä ilmentävät myös sarjan suomen- ja englanninkieliset nimet: noituri, witcher, on eräänlainen vääristymä tavanomaisesta noidasta, witchistä. Noituri loukkaa olemassaolollaan niin maailman kuin kieliopinkin lakeja. Ymmärtääkseni  myös alkukielinen sana, wiedźmin, on luonteeltaan samankaltainen.) Geralt on poikkeus myös noiturien joukossa, friikeistä friikein: häneen sovelletut kokeelliset koulutusmenetelmät ovat syöneet kaiken pigmentin hänen hiuksistaan, ihostaan ja silmistään. Samalla hän on saavuttanut jopa noiturille poikkeukselliset maagiset voimat.

Noitureita pidetään tavallisen rahvaan keskuudessa verenhimoisina ja rahanahneina palkkamiekkoina. Tämä mielikuva ei kuitenkaan aivan vastaa todellisuutta: noitureilla on oma ammattietiikkansa, joka erottaa heidät tavallisista palkkatappajista. Keskustellessaan erään velhon kanssa Geralt kuvaa tätä etiikkaa seuraavasti:

Tapan rahasta hirviöitä. Sellaisia jotka uhkaavat ihmisten henkeä. Kammotuksia, joita sinä ja kaltaisesi ovat loihtineet taioillaan ja kirouksillaan. Ihmisiä en tapa.

Tämä kiteyttää noiturien ammattiin liittyvän moraaliperiaatteen, vaikka Geralt vetääkin mutkat suoriksi. Selässään hän kantaa kahta miekkaa, joista pienempi on varattu ihmisille, suuri ja hopeateräinen puolestaan hirviöille. Hän tappaa tarpeen tullen myös ihmisiä, mutta ei koskaan rahasta.

Viimeinen toivomus ja muut Noituri-kirjat kuvaavat murrosaikaa. Vanha aikakausi on jäämässä taakse, ja aiemmin niin työllistettyjen noiturien on yhä vaikeampaa löytää työtä. Teoksen novellit nivotaan yhteen ”Järjen ääni” -nimisellä kehyskertomuksella, jossa käsitellään Geraltin toipumisprosessia eräässä luostarissa. Suurin osa Viimeisen toivomuksen novelleista kuvaa hirviöiden surmaamiseen liittyviä toimeksiantoja, joita Geralt saa suoritettavakseen. Hänen elämäntavassaan ja arkipäivässään korostuu ennen kaikkea ammatin ja yksityiselämän erottamattomuus. Tavalliset ihmiset lakkaavat olemasta ammattikuntansa edustajia, kun työpäivä päättyy; noituri sen sijaan on aina noituri.

Geraltin hahmon suurimpiin (kirjallisiin) vahvuuksiin kuuluu ristiriita voiman ja ulkopuolisuuden välillä. Minne Geralt meneekin, hän kohtaa epäluuloa ja halveksuntaa. Myös ne, jotka tahtovat ostaa hänen palveluksiaan, katselevat häntä nenänvarttaan pitkin. Samalla Geralt on tietoinen omasta fyysisestä ylivoimastaan. Hän ei välitä niistä, jotka vinoilevat hänelle turuilla, toreilla ja kapakoissa, sillä hän tietää voivansa niittää koko joukon yhdellä miekaniskulla. Geralt ja muut noiturit ovat kuin koulukiusattuja, jotka tietävät olevansa riivaajiaan voimakkaampia ja pystyvät siten nousemaan kaiken ivan ja halveksunnan yläpuolelle. Tuo tieto riittää heille – siksi he iskevät ivaajiaan vastaan ainoastaan silloin, kun verbaaliset hyökkäykset muuttuvat fyysisiksi.

Kiinnostavaa Viimeisessä toivomuksessa – kuten aivan kaikissa hyvissä fantasiakirjoissa – on sen näkemys hyvästä ja pahasta. Pahan ongelmaa ei käsitellä teoksessa yhtä suoraan kuin vaikkapa Tolkienin teoksissa, mutta jonkinlainen käsitys aiheesta hahmottuu. Pahuus ei ole Geraltille absoluuttinen, vaan suhteellinen asia – ilmiö, joka on läsnä jokaisessa elävässä olennossa. Se on kuin noituri ihmisten joukossa: lainsuojaton ja ei-toivottu, mutta samalla välttämätön osa maailmaa.

Noituri-sarjalla ja Valtaistuinpeli-kirjoilla on – ainakin karkeasti ottaen – yhteinen kohdeyleisö: molemmat sarjat on suunnattu ensisijaisesti aikuiselle lukijakunnalle (toisin kuin Harry Potterit, Twhilightit, Nälkäpelit ja mitä näitä nyt on). Väkivalta ei ole yhtä raakaa kuin Martinin teoksissa (uskallan sanoa näin, vaikken ole edes lukenut hänen kirjojaan…). Myös paljasta pintaa vilahtelee säännöllisin väliajoin. Itse koin sekä The Witcher III -pelin että Viimeisessä toivomuksen ”eroottiset” kohtaukset jokseenkin kiusaannuttaviksi. Ne eivät yksinkertaisesti toimi – mutta tämä on hyvin pieni ongelma verrattuna kaikkeen siihen hyvään ja kauniiseen, mitä Viimeisestä toivomuksesta löytyy.

Noituri-sarja alkoi sen verran lupaavasti, että aion varmasti lukea ainakin sarjan seuraavan osan eli Kohtalon miekan (1993, suom. 2011). Ehkä sen Valtaistuinpelin voisi tsekata ennen Kohtalon miekkaa – vertailu Martinin ja Sapkowskin välillä on varmasti helpompaa sitten, kun Martinin kirjalliseen tuotantoon on oikeasti tutustunut.

Viimeinen toivomus @ Adlibris
Viimeinen toivomus (e-kirja) @ Adlibris