Rita Hayworthia käsittelevän tekstin kommenttiosiossa nousi esille toinen Frank Darabontin Stephen King -adaptaatio eli The Mist – Usva (Yhdysvallat 2007). Olen toistaiseksi jättänyt elokuvan katsomatta siitä syystä, että olen sekoittanut sen John Carpenterin The Fogiin (joka on tavattoman kehno tekele) ja ihmettelin, kuinka leffan nimi keikkui Buzzfeedin 25 Movies That Will Destroy Your Faith In Humanity -listalla. The Mist ja The Fog ovat molemmat melko simppeleitä massayleisöjen kauhuelokuvia, mutta juuri muuta yhteistä niillä ei sitten olekaan.
Amatööriprosaisteille suositellaan usein kirjoitusharjoitusta, jossa kuvataan suljetussa tilassa kehkeytyviä tapahtumia. Suljettu tila synnyttää kiinnostavia haasteita ja mahdollisuuksia. Henkilöasetelma pysyy suljetun tilan tarinoissa tiiviinä, ja ristiriitatilanteita on melko helppo luoda. Suurin ongelma on toiminnallisuuden puute: kuinka luoda kiinnostavaa toimintaa tilaan, joka on eristetty ulkomaailmasta? Monikaan katsoja ei kiinnostu elokuvasta, jossa vain istutaan ja ihmetellään.
Stephen King näyttää ihastuneen aivan erityisesti suljetun tilan tarinoihin. The Mistin lisäksi hän on käyttänyt tätä asetelmaa monissa kertomuksissa, joista ajankohtaisin lienee ylipitkäksi tv-sarjaksi pakistettu Under the Dome. Eräänlaisia suljetun tilan tarinoita ovat myös Rita Hayworth ja Vihreä maili. King toistaa jossain määrin itseään myös päähenkilövalinnallaan: The Mistin keskushahmo David (Thomas Jane) on vapaa luovan työn tekijä, samalla tapaa kuin vaikkapa Hohdon Jack Torrance, Piinan Paul Sheldon tai Ruumiin Gordon Lachance. On mahdotonta välttyä ajatukselta, että King kirjoittaa itseään romaaniensa taiteilijapäähenkilöihin.
David lähtee 8-vuotiaan Billy-poikansa kanssa täydentämään kodin ruokavarastoja läheiseen supermarkettiin. Kylää edellisyönä riepotellut myrsky on saanut koko kulmakunnan ostoksille, ja kassajonot ovat pitkät. Rauhallinen ostoshetki keskeytyy, kun maidonvalkea usva nielee lasiseinäisen marketin ja näkyvyys valahtaa nollaan. Sumun seassa näyttää piilevän jotakin, mutta varmaksi on paha sanoa – parempi on painaa nenä kiinni ikkunaan ja odottaa. Ollaan näkymättömyyden estetiikan ytimessä. Marketin seinät tarjoavat suojaa, mutta kuinka pitkään? Uhkaavan sumun ja turvallisen sisätilan erottaa toisistaan vain ohut lasi.
Valitettavasti näkymättömyyden estetiikasta luovutaan The Mistissä jo melko varhaisessa vaiheessa. Sumussa piileskelevät möröt lakkaavat olemasta kiinnostavia juuri sillä hetkellä, kun ne paljastetaan katsojien silmille.
Ulkoinen uhka saa kauppaan jääneiden selviytyjien keskinäiset skismat nousemaan pintaan. Kun toimintasuunnitelmaa yritetään porukalla muodostaa, ei ihmisten valintoihin vaikuta pelkästään läsnä oleva tilanne – vanhoilla kaunoilla ja menneillä ristiriidoilla on painoarvoa yhtä lailla, ellei jopa enemmän. Päällisin puolin The Mist on toki kauhuelokuva, mutta sen ydin on ihmisten välisiin suhteisiin nojaavassa draamassa… kuten Kingin teoksissa ja niihin pohjautuvissa adaptaatioissa oikeastaan aina.
Yksi The Mistin silmiinpistävimmistä henkilöhahmoista on äärikristitty rouva Carmody (Marcia Gay Harden), joka julistaa marketissa tuomiopäivän sanomaa. Hän näkee sumun ja sen keskellä piilottelevat möröt Jumalan koston välineinä, jotka rankaisevat nyt syntisiä. Rouva Carmody on elokuvan tärkeimpiä hahmoja, joka olisi kuitenkin kannattanut luonnostella vielä huolellisemmin. Erityisesti elokuvan alkupuolella hänen fundamentalistisuutensa on ylikorostettua ja alleviivattua, mikä tekee koko hahmosta Putous-tyyppeihin verrattavan karikatyyrin. Hänen ulosantinsa edustaa niin rajua önkerökristillisyyttä, että se herättää katsojassa lähinnä huvittuneisuutta.
Tarinan etenemisen myötä Carmodyn ehdottomuudelle alkaa löytyä juonellisia perusteita, mutta ehkäpä hahmosta ei siltikään olisi tarvinnut (kannattanut) tehdä aivan näin yliampuvaa. Tällaisenaan Carmodyn kristillinen fundamentalismi esitetään kornina toiseutena, johon ei edes tarvitse yrittää samastua, vaan joka yksinkertaisesti ”on tyhmää”. En tiedä, onko kyse myös kulttuurierosta. Jenkeissä fundamentalistikristillisyys on vahvemmissa voimissa kuin täällä Euroopassa – ehkä siellä näinkin överiksi vedettyä hahmoa voidaan pitää uskottavana.
Joka tapauksessa King, Darabont tai molemmat ovat päästäneet itsensä rouva Darabontia luonnostellessaan turhan helpolla. Olisi ollut kiinnostavampaa nähdä riidankylväjänä hahmo, joka on edes jollakin tasolla samastuttava tai uskottava. Ja kun Carmodyn hahmon vikojen ruotimisessa päästiin alkuun: hahmon ulkoasu, erityisesti maskeeraus, ei ole kovinkaan onnistunut. Lisäksi hahmon esittäjä ylinäyttelee.
Ylipäätään The Mist maalailee ihmiskunnasta – tai ainakin amerikkalaisista – melkoisen negatiivista kuvaa. En tiedä, onko oma ihmiskuvani sitten liian pumpulinen, mutta elokuvan todellisuus ei tässä suhteessa kohtaa omaa käsitystäni maailmasta. Se, kuinka nopeasti ja helposti supermarkettilaisten yhteisö antautuu kaaokselle, ei yksinkertaisesti tunnu uskottavalta. Eivät ihmiset ole noin tyhmiä… eiväthän?
Oman kompastuskivensä muodostaa kohtausten rytmitys. Monia kauhu- ja toimintaelokuvia nakertaa kohtausten liiallinen nopeus, mutta The Mistiä vaivaa päinvastainen ongelma. Erityisesti elokuvan toiminnalliset kohtaukset ovat aivan liian hitaita ja pitkiä. Samaa toimintaa toistetaan ja toistetaan – aivan kuin haluttaisiin pitää huolta, että hitainkin katsoja varmasti tajuaa, mitä kohtauksessa tapahtuu. Näissä kohtauksissa korostuu erityisesti henkilöhahmojen kyvyttömyys kommunikoida toistensa kanssa. Jokainen häslää omiaan apinan raivolla eikä kuuntele varoituksen sanoja. Ehkä tässäkin on kyse amerikkalaisesta mentaliteetista?
Elokuvan loppuratkaisu on juonen ja tarinan kannalta vetävä, mutta siihen se sitten jääkin. Tärkein puuttuu: loppukäänteellä ei ole mitään kosketusta elokuvan keskeisiin teemoihin. Toki hyväntahtoisella luennalla elokuvan viime minuutit saa kristillisen tarinaperinteen kautta kytkettyä aiempiin temaattisiin aihelmiin, mutta se vaatii katsojalta turhan paljon hyväntahtoisuutta ja yritteliäisyyttä. The Mististä varmaankin saisi ihan kiinnostavan luennan kristillistä kuvastoa silmälläpitäen. En itse ole niin perehtynyt kristilliseen tarinaperinteeseen, että olisin oikea ihminen tekemään elokuvasta tällaista analyysia.
*****
Taikalyhty – Elokuvablogi 