Jon Krakauer: Jäätäviin korkeuksiin (Into Thin Air, 1997, suom. 1998)
Lukuhaasterasti: 8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle.
Mistä peräisin: kirjastosta.

Mount Everestin huipulle johtavan reitin varrella on Rainbow Valleyna tunnettu paikka. Nimi tulee laakson pohjalla makaavista ruumiista, joiden kiipeilyvaatteissa ovat edustettuina kaikki sateenkaaren värit. Everestin rinteille on tähän mennessä jäänyt parisensataa ruumista, joiden kuljettaminen pois vuorelta olisi liian vaivalloista ja joille Everest siis tarjoaa viimeisen leposijan. Kiipeilijät pitävät tiettyjä ruumiita jopa maamerkkeinä, joiden perusteella huipulle suunnistaminen käy helpommin – melko makaaberia! Jäätyneiden ruumiiden täplittämä rinne on ajatuksena kaikessa irvokkuudessaan kiehtova. Henki on erityisen herkässä silloin, kun liikutaan kuolemanvyöhykkeellä eli yli 8 000 metriä merenpinnan yläpuolella. Jos yksi kiipeilijäryhmän jäsenistä alkaa hyytyä, ei häntä välttämättä voida auttaa asettamatta muuta ryhmää hengenvaaraan.

Näin kertoi artikkeli, johon törmäsin FB-uutisvirrassani viime keväänä. Jatkogoogletellessani asiaa ajaudun lukemaan Everestillä vuonna 1996 sattuneesta, epäonnisesta tapahtumaketjusta, jonka myötä kahdeksan ihmistä menetti henkensä. Toimittaja Jon Krakauer oli yksi kiipeilijöistä, jotka selvisivät tapahtumista ehjin nahoin. Krakauer oli alun perin tullut Everestille kirjoittamaan artikkelia maailma korkeimman huipun ympärille kehittyneestä bisneksestä ja kiipeilyn kaupallistumisesta. Myöhemmin artikkeli laajeni Jäätäviin korkeuksiin -kirjaksi. – Krakauerin teos on saanut viimeisen vuoden aikana paljon medianäkyvyyttä siksi, että sen pohjalta tehtiin vastikään suuren budjetin feature-elokuva. Palaan elokuvaan sitten, kun saan siitä kotikatselutallenteen, ja keskityn tällä erää vain Krakauerin kirjaan. (edit 15.5.2016: Eipäs sittenkään: Everest-elokuva pohjautuu Beck Weathersin kirjaan samoista tapahtumista.)

Jäätäviin korkeuksiin on ennen kaikkea matkakertomus. Krakauer kuvaa vaihe vaiheelta kahden kuukauden reissua Everestin huipulle ja takaisin, matkakumppaneitaan sekä niitä lukuisia ongelmia, joita matkan varrella tulee vastaan. Retkueen koettelemuksista lukiessa alkaa väkisinkin ihmetellä, miksi ihmeessä kukaan haluaa rääkätä itseään nousemalla Everestin (tai minkään muunkaan) vuoren huipulle. Krakauer onneksi selittää, että juuri projektin kuoppaisuus on suuri motivaation lähde Everestille kiipeämisessä. Jos Everestin huipun saavuttaminen olisi helppoa, ei sinne kiipeäisi kukaan.

Teoksesta huomaa jo varhain, että Krakauer ei ole kuka tahansa muistelmaraapustelija, vaan monissa liemissä keitetty ammattikirjoittaja. Hän hallitsee vetävän kerronnan ja painottaa elementtejä, jotka tuovat tekstiin juonellisuutta ja draaman kaarta. Vähemmän kokenut kirjoittaja ei kenties olisi esimerkiksi alleviivannut kahden länsimaisen opasyrityksen eli Rob Hallin luotsaaman Adventure Consultantsin ja Scott Fischerin johtaman Mountain Madnessin välistä kilpailua. Krakauer alleviivaa (ehkä jopa liioittelee?) yritysten pääoppaiden vastakkaisia luonteenpiirteitä: Hallin hän luonnostelee järkevänä ja suunnitelmallisena oppaana, Fischer puolestaan nähdään impulsiivisena ja dynaamisena johtajana. Lopputuloksena on juonellisesti kiinnostava vastakkainasettelu kahden jenkkioppaan välillä.

Fischerin retkikuntaan kuuluvaa Sandy Pittmania kuvataan teoksessa tavalla, joka vahvistaa entisestään juonen voimaa: Pittman nähdään epäurheilullisena diivana ja linssiludena, jonka kiipeilyharrastusta motivoi ennen muuta halu saada naamansa lööppeihin. Häntä ei kuvata pahantahtoisena, vaan ainoastaan turhamaisena ja itsekkäänä. Pittman on sittemmin valitellut, ettei Krakauerin kuvaus tee hänelle lainkaan oikeutta. On vaikea arvioida, kumman – Krakauerin vai Pittmanin – kertomus asioiden laidasta on totuudenmukaisempi.

Lukukokemusta rasittaa jossain määrin hahmojen suuri määrä: keskeisiä hahmoja on lähemmäs kaksikymmentä ja vähemmän keskeisiä toinen mokoma. Krakauer on pyrkinyt hajauttamaan eri henkilöiden taustojen ja luonteiden kuvaukset tasaisesti pitkin teoksen alkupuolta. Silti kirjan alku on paakkuinen; sivut täyttyvät keski-ikäisistä tai keski-ikää lähestyvistä länsimaalaisista miehistä, joita on hankala erottaa toisistaan. Tästä Krakaueria ei kuitenkaan voi moittia, onhan hänen esiteltävä lukijalle kaikki henkilöt, jotka ovat tapahtumien kulun kannalta oleellisia. (Krakauer mainitsee myös suomalaisen Veikka Gustafssonin, joka oli niin ikään Everestillä katastrofin aikaan ja joka auttoi vammautuneiden kiipeilijöiden evakuoinnissa.)

Juuri kiipeilijöiden runsas määrä oli keskeinen tekijä vuoden 1996 tragediassa. Everestin huipulle johtavan reitin haastavimmat kohdat muodostuivat pullonkauloiksi, mikä tarkoitti hitaampaa etenemistä, mikä taas altisti kiipeilijät varkain saapuvalle rajuilmalle. Toki selittäviä tekijöitä on muitakin, mutta juuri kiipeilijöiden määrän myötä tragedia kytkeytyy selkeästi Krakauerin alkuperäiseen artikkelisuunnitelmaan. Everest on tuote, jonka myynnistä haluavat siivunsa niin länsimaalaiset kiipeilyoppaat, kiipeilylupia myöntävät valtiot kuin sherpatkin. Mitä enemmän tuotetta myydään, sitä suurempia ovat tulovirrat – ja sitä vaarallisemmaksi Everestin rinteet muuttuvat. Toisin sanoen mitä suuremmaksi kysyntä kasvaa, sitä huonommaksi tuote muuttuu. Kun noustaan tarpeeksi korkealle, markkinatalouden lait alkavat yskähdellä.

Vuorikiipeily ei totisesti ole halpa harrastus. Adventure Consultantsin ja Mountain Madnessin asiakkaat pulittivat kukin viisinumeroisen summan dollareita kiipeilyluvasta, ylöspidosta ja oppaiden ja sherpojen palveluksista. Krakauer tunnistaa ja tunnustaa kyllä sen tosiasian, että Everestille kiipeäminen on harrastus, johon vain harvoilla ja etuoikeutetuilla on varaa. Jäin silti toivomaan, että hän olisi pystynyt käsittelemään länsimaalaisten roolia Everestin kaupallistumisessa vielä kriittisemmin. Krakauer tuntuu vierittävän vastuun Everestille suuntautuvan liikenteen kasvusta ja siitä seuraavista ongelmista ennen kaikkea Nepalin ja Kiinan viranomaisille, joille kiipeilyluvat ovat merkittävä tulonlähde. Mihin unohtui kiipeilijöiden oma vastuu? Tosiasia on, että Kiinan ja Nepalin viranomaiset eivät roskaa ja ruuhkaudu Himalajan rinteillä. Ilman maksukykyisten länsimaalaisten virtaa Everestin valloitukseen liittyvät haitalliset lieveilmiöt, kuten ruuhkista aiheutuvat turvallisuusriskit ja rinteiden saastuminen, lakkaavat olemasta tai ainakin vähentyvät radikaalisti.

Toisaalta länsimaalaisten kiipeilijöiden ja oppaiden syyllistäminen saattaisi tässä yhteydessä olla turhan julmaa. Suurin osa Krakauerin kuvaaman tapahtumaketjun uhreista oli länsimaalaisia, eikä syyn sysääminen uhrin niskoille tunnu tällaisessa yhteydessä asialliselta. Krakauer muotoilee hienovaraisesti ja tahdikkaasti sen vähäisen kritiikin, jonka hän uskaltaa Everestin rinteillä kuolleisiin henkilöihin kohdistaa.

Krakauer kuvaa ansiokkaasti niitä riippuvuussuhteita, jotka kiipeilijöiden ja kiipeilijäryhmien välille syntyy. Oppailla on auttavia käsiä vain rajallinen määrä, ja jos joltain loppuu puhti, vaikuttaa se koko ryhmän liikkeisiin. Vielä ryhmien sisäistä dynamiikkaa tärkeämpää on kuitenkin ryhmien välinen yhteishenki. Vaikka Fischer ja Hall ovat liiketoiminnan näkökulmasta katsottuna toistensa kilpailijoita, osaavat he silti työskennellä yhdessä.

Krakauerin kirjaan liittyy ikuinen katastrofi- ja true crime -kirjallisuuden paradoksi. Kun tusina kiipeilijöitä kampeaa itsensä Everestille, mitä tapahtuu? Osa jäätyy hengiltä, osa menettää raajoja. Ja yksi onnekas laskeutuu väsyneenä mutta ehjänä alas vuorelta ja kirjoittaa koko poppoon yhteisestä matkasta kirjan, joka kohoaa bestselleriksi ja tekee kirjoittajastaan miljonäärin. Eivätpä menneet nallekarkit tasan. Oliko Jäätäviin korkeuksiin -teoksen kirjoittaminen moraalisesti kyseenalaista? Jossain määrin kyllä. Olisiko se sitten pitänyt jättää kirjoittamatta? Ei. Sama paradoksi saa minut raapimaan päätäni kaikkien sellaisten teosten kohdalla, jotka pohjautuvat johonkin tosielämän tragediaan: joku lyö taas rahoiksi joko omalla tai jonkun toisen kärsimyksellä.

Olen kova nirputtamaan kirjojen taitosta, käännöksestä, editoinnista ja visuaalisesta ilmeestä, joten lausutaan kerrankin kehuja. WSOY:n julkaisema kovakantinen suomenkielinen painos on jo 17 vuotta vanha, mutta päällisin puolin edelleen niin freesin ja nätin näköinen, että ottaessani kirjan ensi kertaa luulin sitä uunituoreeksi uusintapainokseksi. (Kun kantta katsoo hieman pidempään, nousee siitä esiin joitakin elementtejä, jotka paljastavat sen vuosituhannen vaihteen tekeleeksi – silti kansi on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin.) Käännös on muutamia hieman kankeita lauserakenteita lukuun ottamatta erittäin hyvin onnistunut. Kirjoitus- tai kielioppivirheitä bongasin teoksesta vain yhden. Näin virheettömiä ja kauniita painotuotteita näkee nykyään uusien nimekkeiden seassa tuskin koskaan.