Huh huh, millaisen päätöksen vuoden 2019 Loud Silents -festivaali sai! Häxan (1922) on dokumentinomainen, seitsemästä lyhyestä kertomuksesta koostuva elokuva, joka kertoo noitavainojen syistä ja uhreista kautta historian. On vaikea ymmärtää, kuinka Häxanin kaltainen elokuva on voitu tuottaa vuonna 1922 – elokuvassa kun nähdään verrattain paljon alastomuutta, väkivaltaa ja muuten vaan ruokotonta kuvastoa, joka olisi helppo tulkita hengeltään antikristilliseksi.

Häxan on jaettu seitsemään osaan. Ensimmäinen osa kuvaa ihmiskunnan mytologiaan ja kosmologiaan liittyviä käsityksiä ja taikauskon juuria. Sen jälkeen siirrytään elokuvan kertovaan osaan. Osissa 2, 3 ja 4 näemme julmia kuvauksia keskiaikaisten noitien teoista, kuulusteluista ja rangaistuksista.

Osien 5 ja 6 kuvauksissa noitien jahtaamisesta ja tuomitsemisesta on tullut oma ammatinhaaransa, jonka edustajat voidaan ”onneksi” pyytää apuun, kun paholainen tunkeutuu nunnaluostariin häiritsemään naisten arkea. Viimeisessä luvussa menneiden vuosisatojen ilmiöille tarjotaan lääketieteellinen selitys: noituudesta syytetyt naiset ovatkin kärsineet kleptomaniasta, hysteriasta tai muista mielisairauksista.

Vaikka Häxan ottaa näennäisesti dokumentin muodon, on siinä kauhu- ja eksploitaatioelokuvien piirteitä. Saatanallisia rituaaleja kuvataan pitkällisesti: noidat tanssivat nuotion ympärillä, lempivät eläimellisten demonien kanssa, synnyttävät paholaiselle epämuodostuneita jälkeläisiä ja valmistavat ruokaa pikkulapsista. Kaikki paholaista palvovat suorittavat myös sakramentin – eli suutelevat paholaisen takamusta. Elokuvan loppupuolella Saatanan lietsoo pauloihinsa viattoman nunnan, jolloin paniikki leviää kokonaiseen nunnaluostariin.

Kuvauksia noitasapateista kehystävät noituudesta syytettyjen naisten kertomukset, jotka huudetaan ilmoille pitkällisten kidutussessioiden päätteeksi. Kidutuksesta kantavat vastuun munkit, joilla näyttää olevan enemmän sadistisia taipumuksia kuin luontaista kykyä luostarielämälle ominaiseen hartauteen ja teologiseen pohdiskeluun.

Häxanin ensi-illasta on kulunut lähes sata vuotta. Osa sen kuvaamista tapahtumista ja yksityiskohdista on noussut jo kliseen asemaan. Malleus Maleficarum, joka oli elokuvan luojalle eli ohjaaja Benjamin Christensenille merkittävin yksittäinen inspiraation lähde, oli 1920-luvulla harvinainen teos. Nyt se käännetty suomeksi nimellä Noitavasara ja sen voi kuka tahansa ostaa kirjahyllyään koristamaan. (Harvassa ovat ne, jotka viitsivät sitä oikeasti lukea – useimmiten kirja ostetaan kotiin pelkäksi hyllyn koristeeksi.)

Jotkin Häxanissa esitetyistä kuvista ovat tulleet tutuiksi muualta populaarikulttuurista. Elokuvassa vilahtaa esimerkiksi kuva Pazuzusta, jonka ”kaikki” ovat sittemmin nähneet Manaaja-elokuvissa. Häxania voi pitää myös varhaisena nunsploitation-elokuvana tai ainakin nunsploitationin selkeänä esikuvana.

En yritä sanoa, että Häxanilla ei olisi nykykatsojalle mitään tarjottavaa – pikemminkin päinvastoin: se on kauhuelokuvan merkittävä edelläkävijä ja tiennäyttäjä. Se nosti valkokankaalle sellaista kuvastoa, jota elokuvayleisöt eivät olleet koskaan aiemmin nähneet – ja josta myöhempien vuosikymmenien kauhuelokuvat ammensivat kahmalokaupalla.

Häxanin visuaalinen omalaatuinen näyttömöllepano tukee kerrontaa ja on omiaan tulemaan uniin. Paholaisten ja demonien naamiot on muovattu aikaa ja vaivaa säästelemättä. Hurjat noitasapatit, luostarien kidutuskammiot ja noitien asumukset tarjoavat oivan näyttämön elokuvan tapahtumille.

Kuitenkaan kuvauksessa ei luoteta pelkästään taitavan lavastuksen ja puvustuksen voimaan – myös näyttelijäntyölle annetaan sijaa. Elokuvassa on lukuisia pitkiä ja koskettavia otoksia ahdinkoon joutuneista naisista. Ohjaaja Christensen luottaa lähikuvan voimaan, ja hyvä niin.

Loud Silents -festivaalilla Häxanin säestyksestä huolehti Mara Balls -nimellä toimivan kitaristi-laulajan yhtye. Koska en näköjään tiedä suomalaisesta nykymusiikista enää mitään, oli Mara Balls minulle uusi tuttavuus – ja millainen tuttavuus! Yhtyeen keulakuva hallitsee instrumenttinsa hämmästyttävän hyvin. Säestys lähenteli tyyliltään paikoin 70-luvun occult rockia, paikoin taas unettavaa mutta melodista dronea, joka sopi Häxanin tunnelmaan oivallisesti. Komeampaa päätöstä Loud Silents -festivaalille en olisi voinut toivoa.