G. K. Chestertonin Oikea oppi (1908, suom. 2012) oli minulle valtava pettymys. Tai oikeammin: en sinänsä pettynyt teoksen sisältöön, vaan Chestertonin ajatteluun ylipäätään.

Oikeaa oppia voisi kai luonnehtia parhaiten omaelämäkerralliseksi apologiaksi. Chesterton pohtii teoksessa oman aikanasa aatesuuntauksia, uskontoja, ideologioita ja sitä, millä tavoin ne eroavat kristinuskon maailmankuvasta ja ideaaleista. Hän esittää kristinuskon puolustuspuheena oman kehitystarinansa ja kertoo, kuinka hän itse löysi ”oikean opin”. Chesterton kuvailee, kuinka hän alkoi rakentaa omaa maailmankuvaansa itsenäisesti ja mielestään irrallaan uskomusjärjestelmistä – ja huomanneensa kerta toisensa jälkeen, että oli tullut oivaltaneet samat asiat, jotka ovat olleet osa kristinuskoa jo vuosisatojen ajan: ”Kun kuvittelin seisovani yksin sanojeni takana, oli tilanne kaikessa hassuudessaan se, että takanani ja tukenani seisoi koko kristikunta.”

Minusta vaikuttaa siltä, että Chesterton ei Oikeassa opissa pyri siihen, mihin kristillinen apologetiikka perinteisesti keskittyy. Se ei varsinaisesti pyri yleisesti vakuuttamaan lukijaa kristinuskon totuuksista (tai jos se siihen pyrkii, se epäonnistuu surkeasti). Pikemminkin se kuvaa Chestertonin omia oivalluksia ja kasvua kristinuskon parissa.

Leimallista Oikeassa opissa on jatkuva elämänrakkauden, riemun ja ilon korostaminen. Chesterton perustelee esimerkiksi pessimismin ja itsemurhaamisen syntejä rakkauden puutteella. Pessimisti on paha ”siksi, että hän ei rakasta sitä, mitä hän läksyttää”. Ongelma ei siis ole kriittisyys, vaan rakkauden puute kritiikin kohdetta kohtaan. Itsemurha on ”syntien synti [, koska] itsemurhaaja kieltäytyy kiinnostumasta elämästä”. Ihmisen – kristityn – ehdoton velvollisuus on riemuita maailmasta ja rakastaa sitä.

Tähän liittyy myös teoksen lyyrisesti erittäin komea loppulause:

[Jeesus] kätki kaikilta muilta ihmisiltä jotakin kiivetessään vuorelle rukoilemaan. Jotain Hän peitteli vaikenemalla usein äkillisesti tai vetäytymällä äkkipikaisesti omiin oloihinsa. Oli jotakin niin suurta, ettei Jumala voinut näyttää sitä meille tullessaan maan päälle, ja minä olen välillä kuvitellut, että se oli hänen riemunsa.

Kuulostaa hienolta, mutten voi uskoa, että kristinuskon henki todella tyhjentyisi näin yksinkertaiseen selitykseen.

Kaikkein suurimman oivalluksen Chestertonin ajattelusta minulle tarjosi teoksen se kohta, jossa Chesterton nostaa esille Annie Besantin ajatukset uskontojen yhteneväisyydestä:

[Besantin mukaan] me olemme tosiasiassa kaikki sama ihminen: ihmisen ja ihmisen välillä ei ole todellisia yksilöllisyyden muureja. Besant ei niin sanoakseni kehota meitä rakastamaan lähimmäistämme; hän kehottaa meitä olemaan lähimmäisiämme. Se on hänen syvämietteinen, aajtuskai herättävä kuvauksensa uskonnosta, joka saattaisi kaikki ihmiset yhteisymmärrykseen. En ole ikänäni kuullut ajatusta, josta olisin kiihkeämmin eri mieltä.

Kun luin em. viimeisen virkkeen, melkein kuulin, kuinka jotakin rasahti rikki.

Chesterton jatkaa:

En tahdo rakastaa lähimmäistäni siksi, että hän on minä, vaan juuri siksi, että hän ei ole minä. En tahdo ihastella maailmaa siten kuin peiliin on hauska katsoa – siksi, että siitä näkyy oma kuva – vaan siten kuin joku rakastaa jotakuta naista – siksi että hän on täysin toisenlainen. Rakkaus tulee mahdolliseksi, kun sielut ovat irrallisia. Kun sielut yhtyvät, rakkaus käy hyvin selvästi mahdottomaksi. — Jos maailma on täynnä aitoja minuuksia, ne voivat olla aidosti epäitsekkäitä minuuksia. Rouva Besantin periaatteen mukaan kosmos sen sijaan on vain yksi suunnattoman itsekäs persoona.

No niin. Mistäköhän päästä tätä valtavaa väärinymmärrysten sumaa lähtisi purkamaan?

Erityisen hankalaksi asian tekee se, etten tarkalleen ottaen tiedä, mitä Besant on kirjoittanut – Chesterton ei erittele tekstissä lähdettä. Minun on vaikea uskoa, että Besant olisi todella luonnehtinut ihmiskuntaa ”tosiasiassa samaksi ihmiseksi” – ehkäpä hänen ilmaisunsa olisi voinut olla esimerkiksi, että ihmiskunta on tosiasiassa yhtä henkeä, tai  jotakin siihen suuntaan, ja se kuulostaakin jo paljon järkevämmältä.

Chesterton lähestyy asiaa aivan kummallisesta näkökulmasta. Matteuksen evankeliumissa puhutaan aviopuolisoiden liittymisestä yhdeksi lihaksi – rakkaus siis tarkoittaa käytännössä juuri sitä, mitä Chesterton niin kovasti vastustaa: rajojen poistumista, kaltaiseksi tulemista. Chesterton näkee rakastavansa vaimoaan, koska tämä on erilainen kuin hän; minä (ja uskoakseni myös rouva Besant) taas näen hänen rakastavan vaimoaan siitä huolimatta että tämä on erilainen kuin hän. (Tästä avautuisi jänniä näkymiä homoseksuaalisuuteen ja siihen, kuinka kristitty maailma homoihin suhtautuu, mutta ei mennä nyt siihen.)

Besant edustaa maailmankuvaa, jossa persoona ja kaikenlaiset erot nähdään katoavana, suorastaan maallisena ilmiönä. Kaikki erot ovat vain näennäisiä ja persoonallisuudet katoavaisia. Chesterton puolestaan näkee erot ja persoonan nimenomaan elämänilon ja rakkauden lähteinä. Omaan korvaani tämä kalskahtaa hyvin lyhytnäköiseltä ja ”tämänpuoleiselta” ajattelulta: Chesterton saa suurimman ilonsa maallisista, katoavista seikoista. Miten tyhjää hänen olemassaolonsa mahtaakaan olla sen jälkeen, kun hän menettää nämä seikat kuolemassa!

Chestertonin riemu ja rakkaus ovat  riemua ja rakkautta katoaviin, maailmallisiin asioihin. Katoavainen taitaa olla myös hänen Jumalansa.

(Tätä vasten vaikuttaa mielestäni hyvin hassulta, että Jyrki Alenius otsikoi Oikeaa oppia käsittelevän kritiikkinsä sanoin Tärkeintä on se, mikä yhdistää ihmisiä. En tiedä, mitä Alenius tällä oikein tarkoittaa, sillä en pääte Hesarin maksumuurin vuoksi lukemaan itse tekstiä. Itse luonnehtisin Oikean opin luettuani Chestertonin ajattelua pikemminkin päinvastoin: tärkeintä on se, mikä erottaa ihmisiä.)

Viimeistään tässä vaiheessa lienee reilua, että vilautan hieman omia korttejani. Minulle oikeaa, todellista, aitoa ja hyvää kristinuskoa on se kristinusko, joka on edustaa ja tunnustaa edustavansa sitä, mitä kaikki muutkin maailmanuskonnot edustavat. Se kristinusko, joka julistaa tarjoavansa ainoan totuuden, jonka rinnalla jokainen muu uskonto on yksinkertaisesti väärässä, perustuu yksinkertaisesti väärinymmärrykselle.

Joku varmaankin voisi sanoa, että se kristinusko, jota minä pidän todellisena ja hyvänä, ei oikeastaan ole kristinuskoa ollenkaan, vaan kristinuskoksi naamioitunutta teosofiaa ja salatiedettä – ja jos hän näin sanoisi, ei hän varmaankaan erehtyisi kovinkaan pahasti. – Sanon tämän kaiken ihmisenä, joka ei varsinaisesti identifioi itseään kristityksi. En väitä kristinuskoa omakseni, vaan tarkastelen asiaa ulkopuolelta.

Oikean opin on suomentanut Antti Nylén, joka on kirjoittanut teokseen myös esipuheen. Suomennos on tasokas, joskaan se ei tavoita aivan Chestertonin kielelle ominaista lennokkuutta ja leikkisyyttä. Jos käännös onkin onnistunut, enemmän moitteen sijaa löytyy teoksen esipuheesta. Nylén ilmaiseen näkemyksenään, että Chestertonia tunnetaan Suomessa huonosti ja että ”hänestä levitetään puutteellisia kuvia”. Nylén näkee ongelman siinä, että Chesterton tunnetaan Suomessa ensisijaisesti salapoliisikirjailijana, vaikka dekkarit ja muu fiktio edustavat vain murto-osaa hänen tuotannostaan ja vaikka Chesterton oli paljon aktiivisempi esseiden ja lehtitekstien kirjoittajana sekä yhteiskunnallisena keskustelijana.

Pidän tätä näkemystä outona. Sama asia olisi valitella sitä, kuinka huonosti vaikkapa George Orwellin esseet ja lehtitekstit tunnetaan verrattuna hänen romaaneihinsa. Tai kuinka Edgar Allan Poe tunnetaan vain novellistina eikä lehtimiehenä ja kriitikkona – että kuva Poesta pelkkänä novellistina on puutteellinen.

Tämä on tietenkin täyttä puppua. Osa teksteistä on ajankohtaisia ja puhuttelee lukijoita vielä sadan vuoden kuluttua niiden kirjoittamisesta ja osa ei. Ei ole suomalaisten lukijoiden vika, jos Chestertonin salapoliisiromaanit ovat kestäneet aikaa paremmin ja herättävät nykylukijoissa enemmän mielenkiintoa kuin hänen muu tuotantonsa.

Nylén esittelee Chestertonin esipuheessa katolisena kristittynä. Nylén siis jättää lukijan siihen uskoon, että Oikean opin on kirjoittanut mies, joka edustaa katolilaisuutta (siis samaa kristinuskon muotoa kuin Nylén itse). Myöhemmin esipuheessaan Nylén viittaa katoliseen pyhimyskalenteriin. Näistä pienistä viitteistä ei ole kovin pitkä matka siihen tulkintaan, että katolilainen Chesterton kertoo Oikeassa opissa nimenomaan katolilaisesta kristinuskon muodosta.

Tämä ei kuitenkaan yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Chesterton kääntyi anglikaanista katolilaiseksi vasta vuonna 1922 – siis 14 vuotta Oikean opin julkaisun jälkeen. Oikean opin kirjoitti täysverinen anglikaani. Jos Oikean opin voidaan katsoa käsittelevän jotakin kristinuskon spesifiä muotoa, on kyse selvästi anglikaanisesta kristinuskosta.

Rakas Gilbert Keith, minulle totuus on uskontoja korkeampi. Kaunokirjallisten teostesi perusteella erehdyin olettamaan, että olisit asiasta samaa mieltä kanssani. Nyt huomaan, että olin väärässä. Ymmärrän, että sinulle tärkeintä on palvella Jumalaa, jonka kuva on eritynyt ja hioutunut vuosisatojen kuluessa kristillisen kirkon piirissä. Siinä ja siksi meidän tiemme eroavat. En vastusta enkä halveksu kantaasi – siitä ei ole kyse. En vain enää Oikean opin luettuani koe ajatteluasi positiivisessa mielessä haastavana. Kiitän sinua niistä lukukokemuksista, joita erityisesti Mies joka oli torstaina ja The Ball and the Cross ovat minulle tarjonneet. Luen romaanejasi mielelläni jatkossakin – niiden osalta suomennosten tarjonta onkin ollut luvattoman huonoa. Uskon, että myös Nylén on tästä samaa mieltä. Ehkäpä hän vielä joskus päättää kääntää meidän suomalaisten iloksi myös kaunokirjallista tuotantoasi.

G. K. Chesterton: Oikea oppi (Orthodoxy, 1908, suom. 2012)
Lukuhaasterasti: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.
Mistä peräisin: omasta hyllystä -> myyntiin.

Oikea oppi @ Adlibris