Järven tarinaa (Suomi 2016) voisi kai luonnehtia pari vuotta sitten ilmestyneen Metsän tarina -elokuvan henkiseksi jatko-osaksi.  Molemmissa dokumenteissa kuvataan suomalaista luontoa tarinallistaen ja kytkien luonnonilmiöt suomalaiseen mytologiaan. Molempien dokumenttien suurin ansio on siinä, kuinka ne onnistuvat kertomaan suomalaisesta tarinaperinteestä kiinnostavalla ja viihdyttävällä tavalla. Kalevala on kirjallisena teoksena nykylukijoille lähinnä pakkopullaa. Sen tarinat kuitenkin muuttuvat kiinnostaviksi ja eläviksi, kun ne upotetaan isolla kankaalla esitettävään luontodokumenttiin.

Järven tarinassa suomalaisten järvien pinnanalainen maisema kuvataan kuulaana ja eloisana. Arvelen, että kuvauspaikkojen etsiminen on ollut pitkä prosessi: voisi luulla, että monet dokumentin vedenalaisista kohtauksista olisi kuvattu trooppisessa ympäristössä; ainoastaan kalalajit ovat tuttuja suomalaisia. Vautsi-vaikutelma perustuu toki osittain värimäärittelyyn. Ajoittain veden turkoosi hehku vaikuttaa jopa liiankin keinotekoiselta.

Kamera ei kuitenkaan pysy jatkuvasti sukelluksissa: dokumentissa seurataan myös veden pinnan ja rantojen elämää. Kerronta keskittyy yleisten ja tuttujen lajien kuvaukseen – on saukkoa, majavaa, joutsenta ja kuikkaa. Ja sitten on tietenkin saimaannorppa, jonka ihanaa uikutusta ja nöpönöpöhupsispuppelituutuusöpöä naamaa ei ilmeisesti voi suomalaisista järvistä kertovassa dokumentissa mitenkään ohittaa.

Myönnetään. Tunnen hienoista antipatiaa niitä tahoja kohtaan, jotka nostavat kerta toisensa jälkeen saimaannorpan suomalaisen luonnonsuojelun keskeiseksi symboliksi. Sama juttu pätee vaikkapa pandoihin: uhanalaista eläintä halutaan suojella, jos se vain on söpö. Älkää ymmärtäkö väärin – olen sitä mieltä, että verkkokalastus tulisi kieltää niissä Saimaan osissa, joissa se aiheuttaa saimaannorpalle vaaraa. Söpöys ei kuitenkaan saa olla lajin arvon mitta. Norpalle riittää puolustajia, mutta kuka ottaisi asiakseen vähemmän söpöjen lajien, kuten ankeriaan, palolatikan tai verijuotikkaan suojelun?

Järven tarinan norpasta kertova katkelma on oikeastaan koko dokumentin heikoin pätkä. Norppa kuvataan äärimmäisen tylsänä eläimenä. Se ei tee dokumentissa mitään muuta kuin änisee, sukeltaa jäältä veteen tai nousee vedestä jäälle. Tätä touhua jatketaan viisi minuuttia. Spläsh, öninönnön ja lupsis. Saimaannorpalla on vain yksi vihollinen, ja se on verkolla kalastava ihminen. Ehkäpä dokumenttiin olisikin kannattanut ottaa yksi Saimaalla ammattiaan harjoittava kalastaja, niin norppapätkäänkin olisi saatu hieman vaaran tuntua ja actionia.

Siinä missä norppakatkelma lipsui mielestäni liikaa hattaraisen ylisöpistelyn puolelle, pidin todella paljon sitä edeltävästä Tuonela-katkelmasta, jonka pääosassa nähdään joukko järven pohjaan jäänyttä hauenraatoa mussuttavia rapuja. Ravut näyttäytyvät lähes myyttisinä, demonisina olentoina, jotka vartioivat järven pohjassa piilevää Tuonelan porttia. Kohtaus on erittäin onnistunut paitsi visuaalisesti, myös äänisuunnittelun kannalta.

Vuonna 2016 julkaistiin toinenkin suomalaisesta luonnosta ja tarustosta kertova dokumenttielokuva, nimittäin pienellä joukkorahoitusbudjetilla toteutettu Ukonvaaja. Heti alkuun huomautan, että Ukonvaaja ja Järven tarina eivät käsittele aivan samoja aiheita. Ukonvaaja on dokumentti suomenuskosta ja suomalaisuudesta. Järven tarina taas kertoo suomalaisesta järviluonnosta ja siitä, kuinka järvet ja sen eläimet näkyvät suomalaisessa mytologiassa ja tarustossa. Ukonvaaja keskittyy siis suomenuskoon ja käsittelee luonnonilmiöitä vain siinä määrin kuin ne ovat suomenuskon ja suomalaisuuden kannalta relevantteja. Järven tarinassa asetelma on päinvastainen: painopiste on luonnonilmiöissä, ja kansantarustoa esitellään vain siinä määrin kuin se tukee luonnon kuvausta.

On tavallaan epäreilua verrata näitä dokumentteja keskenään, sillä niiden tavoitteet ja tuotantobudjetit eroavat toisistaan niin paljon. Vertaan silti. Järven tarina onnistuu mielestäni kertomaan suomalaisesta kansanperinteestä elävämmin ja kiinnostavammin kuin Ukonvaaja. Se tekee aihepiiristä helposti lähestyttävän ja sympaattisen. Ukonvaajassa kumeana mörisevä A. W. Yrjänä on puolestaan pikemminkin omiaan luomaan aihepiirin ympärille vaikeaa ja ”mystistä” auraa.

Koen Ukonvaajan vaivihkaa väittävän, että vanhan tarinaperinteen elävöittäminen on hankalaa ja vaikeeta: se edellyttää pukeutumista 1700-luvun vaatteisiin ja tuntikausien kököttelyä karhunkyttäyskopissa Kainuun takametsissä. Vain ne, jotka jaksavat nähdä tämän vaivan, voivat todella saavuttaa kosketuksen esi-isiemme tarinoihin ja traditioihin. Järven tarina välittää täysin päinvastaista viestiä: vanhan taruston elävöittäminen ja välittäminen tuleville sukupolville ei ole vaikeaa. Senkus palkataan Antti Tuuri rakentamaan tarustosta kiva käsikirjoitus ja pyydetään Samuli Edelmania lukemaan se nauhalle. Lopputuloksena on dokumentti, joka yltää vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon ja nousee Suomen katsotuimmaksi dokumentiksi kautta aikojen.

Metsän tarinan näki elokuvateatterissa noin 87 000 katsojaa. Järven tarinalle teatterikatsojia kertyi kaikkiaan 187 000. Se on valtava luku, enemmän kuin kaksi kertaa Metsän tarinan katsojamäärä. Selvää on, että Järven tarina ei olisi menestynyt teatterikierroksella näin hyvin, ellei Metsän tarina olisi raivannut sille tietä. Toisaalta Järven tarinan tuotantokin oli kallis: IMDb:ssä Metsän tarinan tuotantobudjetiksi arvioidaan 185 000 euroa, Järven tarinan budjetiksi taas 814 000 euroa. Se, että Järven tarinan tuotannossa riihikuivaa on ollut enemmän käytettävissä, näkyy erityisesti kuvanlaadussa.

Mutta mitä seuraavaksi? Voivatko Metsän tarinan ja Järven tarinan luojat jatkaa hyvin alkanutta suomalaisesta luonnosta ja mytologiasta kertovien dokumenttien sarjaa? Toivottavasti. Konsepti on toimiva, katsojat tykkäävät ja samalla lasten yleissivistys oman kansan tarinaperinteestä karttuu.

*****

Järven tarina DVD @ Discshop
Järven tarina Blu-ray @ Discshop