Järven tarina (2016) arvostelu

Järven tarina (2016)
Järven tarina (2016)

Järven tarinaa (Suomi 2016) voisi kai luonnehtia pari vuotta sitten ilmestyneen Metsän tarina -elokuvan henkiseksi jatko-osaksi.  Molemmissa dokumenteissa kuvataan suomalaista luontoa tarinallistaen ja kytkien luonnonilmiöt suomalaiseen mytologiaan. Molempien dokumenttien suurin ansio on siinä, kuinka ne onnistuvat kertomaan suomalaisesta tarinaperinteestä kiinnostavalla ja viihdyttävällä tavalla. Kalevala on kirjallisena teoksena nykylukijoille lähinnä pakkopullaa. Sen tarinat kuitenkin muuttuvat kiinnostaviksi ja eläviksi, kun ne upotetaan isolla kankaalla esitettävään luontodokumenttiin.

Järven tarinassa suomalaisten järvien pinnanalainen maisema kuvataan kuulaana ja eloisana. Arvelen, että kuvauspaikkojen etsiminen on ollut pitkä prosessi: voisi luulla, että monet dokumentin vedenalaisista kohtauksista olisi kuvattu trooppisessa ympäristössä; ainoastaan kalalajit ovat tuttuja suomalaisia. Vautsi-vaikutelma perustuu toki osittain värimäärittelyyn. Ajoittain veden turkoosi hehku vaikuttaa jopa liiankin keinotekoiselta.

Järven tarina 2016
Järven tarinan vedenalaiset maisemat ovat kauniita ja kirkkaita.

Kamera ei kuitenkaan pysy jatkuvasti sukelluksissa: dokumentissa seurataan myös veden pinnan ja rantojen elämää. Kerronta keskittyy yleisten ja tuttujen lajien kuvaukseen – on saukkoa, majavaa, joutsenta ja kuikkaa. Ja sitten on tietenkin saimaannorppa, jonka ihanaa uikutusta ja nöpönöpöhupsispuppelituutuusöpöä naamaa ei ilmeisesti voi suomalaisista järvistä kertovassa dokumentissa mitenkään ohittaa.

Myönnetään. Tunnen hienoista antipatiaa niitä tahoja kohtaan, jotka nostavat kerta toisensa jälkeen saimaannorpan suomalaisen luonnonsuojelun keskeiseksi symboliksi. Sama juttu pätee vaikkapa pandoihin: uhanalaista eläintä halutaan suojella, jos se vain on söpö. Älkää ymmärtäkö väärin – olen sitä mieltä, että verkkokalastus tulisi kieltää niissä Saimaan osissa, joissa se aiheuttaa saimaannorpalle vaaraa. Söpöys ei kuitenkaan saa olla lajin arvon mitta. Norpalle riittää puolustajia, mutta kuka ottaisi asiakseen vähemmän söpöjen lajien, kuten ankeriaan, palolatikan tai verijuotikkaan suojelun?

Järven tarinan norpasta kertova katkelma on oikeastaan koko dokumentin heikoin pätkä. Norppa kuvataan äärimmäisen tylsänä eläimenä. Se ei tee dokumentissa mitään muuta kuin änisee, sukeltaa jäältä veteen tai nousee vedestä jäälle. Tätä touhua jatketaan viisi minuuttia. Spläsh, öninönnön ja lupsis. Saimaannorpalla on vain yksi vihollinen, ja se on verkolla kalastava ihminen. Ehkäpä dokumenttiin olisikin kannattanut ottaa yksi Saimaalla ammattiaan harjoittava kalastaja, niin norppapätkäänkin olisi saatu hieman vaaran tuntua ja actionia.

Järven tarina 2016
Rapu vartioi Tuonelan porttia.

Siinä missä norppakatkelma lipsui mielestäni liikaa hattaraisen ylisöpistelyn puolelle, pidin todella paljon sitä edeltävästä Tuonela-katkelmasta, jonka pääosassa nähdään joukko järven pohjaan jäänyttä hauenraatoa mussuttavia rapuja. Ravut näyttäytyvät lähes myyttisinä, demonisina olentoina, jotka vartioivat järven pohjassa piilevää Tuonelan porttia. Kohtaus on erittäin onnistunut paitsi visuaalisesti, myös äänisuunnittelun kannalta.

Vuonna 2016 julkaistiin toinenkin suomalaisesta luonnosta ja tarustosta kertova dokumenttielokuva, nimittäin pienellä joukkorahoitusbudjetilla toteutettu Ukonvaaja. Heti alkuun huomautan, että Ukonvaaja ja Järven tarina eivät käsittele aivan samoja aiheita. Ukonvaaja on dokumentti suomenuskosta ja suomalaisuudesta. Järven tarina taas kertoo suomalaisesta järviluonnosta ja siitä, kuinka järvet ja sen eläimet näkyvät suomalaisessa mytologiassa ja tarustossa. Ukonvaaja keskittyy siis suomenuskoon ja käsittelee luonnonilmiöitä vain siinä määrin kuin ne ovat suomenuskon ja suomalaisuuden kannalta relevantteja. Järven tarinassa asetelma on päinvastainen: painopiste on luonnonilmiöissä, ja kansantarustoa esitellään vain siinä määrin kuin se tukee luonnon kuvausta.

Järven tarina 2016
Maailma on syntynyt munasta, aivan kuten sammakotkin.

On tavallaan epäreilua verrata näitä dokumentteja keskenään, sillä niiden tavoitteet ja tuotantobudjetit eroavat toisistaan niin paljon. Vertaan silti. Järven tarina onnistuu mielestäni kertomaan suomalaisesta kansanperinteestä elävämmin ja kiinnostavammin kuin Ukonvaaja. Se tekee aihepiiristä helposti lähestyttävän ja sympaattisen. Ukonvaajassa kumeana mörisevä A. W. Yrjänä on puolestaan pikemminkin omiaan luomaan aihepiirin ympärille vaikeaa ja ”mystistä” auraa.

Koen Ukonvaajan vaivihkaa väittävän, että vanhan tarinaperinteen elävöittäminen on hankalaa ja vaikeeta: se edellyttää pukeutumista 1700-luvun vaatteisiin ja tuntikausien kököttelyä karhunkyttäyskopissa Kainuun takametsissä. Vain ne, jotka jaksavat nähdä tämän vaivan, voivat todella saavuttaa kosketuksen esi-isiemme tarinoihin ja traditioihin. Järven tarina välittää täysin päinvastaista viestiä: vanhan taruston elävöittäminen ja välittäminen tuleville sukupolville ei ole vaikeaa. Senkus palkataan Antti Tuuri rakentamaan tarustosta kiva käsikirjoitus ja pyydetään Samuli Edelmania lukemaan se nauhalle. Lopputuloksena on dokumentti, joka yltää vuoden katsotuimpien elokuvien joukkoon ja nousee Suomen katsotuimmaksi dokumentiksi kautta aikojen.

Järven tarina 2016
Kuikkia on pidetty jumalten sanansaattajina, kertoo Järven tarina. Oman mökkirannan kukkien sekoilua katsellessa tätä on vähän vaikea uskoa.

Metsän tarinan näki elokuvateatterissa noin 87 000 katsojaa. Järven tarinalle teatterikatsojia kertyi kaikkiaan 187 000. Se on valtava luku, enemmän kuin kaksi kertaa Metsän tarinan katsojamäärä. Selvää on, että Järven tarina ei olisi menestynyt teatterikierroksella näin hyvin, ellei Metsän tarina olisi raivannut sille tietä. Toisaalta Järven tarinan tuotantokin oli kallis: IMDb:ssä Metsän tarinan tuotantobudjetiksi arvioidaan 185 000 euroa, Järven tarinan budjetiksi taas 814 000 euroa. Se, että Järven tarinan tuotannossa riihikuivaa on ollut enemmän käytettävissä, näkyy erityisesti kuvanlaadussa.

Mutta mitä seuraavaksi? Voivatko Metsän tarinan ja Järven tarinan luojat jatkaa hyvin alkanutta suomalaisesta luonnosta ja mytologiasta kertovien dokumenttien sarjaa? Toivottavasti. Konsepti on toimiva, katsojat tykkäävät ja samalla lasten yleissivistys oman kansan tarinaperinteestä karttuu.

*****

Järven tarina DVD @ Discshop
Järven tarina Blu-ray @ Discshop

Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982) arvostelu

kuningas jolla ei ollut sydäntä
Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982)

Kuningas jolla ei ollut sydäntä (Suomi 1982) on valtavan hieno elokuva. Vaikka ohjaaja Päivi Hartzellin toinen kokoillan ohjaustyö Lumikuningatar nosti odotukset korkealle, en joutunut pettymään. Miten Suomessa onkin osattu tehdä näin tasokasta lastenelokuvaa?

Kuningas jolla ei ollut sydäntä pohjautuu Mika Waltarin kirjoittamaan satuun. Se voisi kaavansa puolesta olla vanhempaakin satuperintöä, niin klassisiin elementteihin se perustuu. Tarina alkaa kuvauksella onnellisen Kuninkaan (Kari Franck) elämästä: hänellä on suuri ja vauras valtakunta, kaunis vaimo ja ihana tytär. Onni kuitenkin särkyy, kun valtakunta kohtaa suuren onnettomuuden, jonka myötä Kuninkaan vaimo kuolee.  – Mikä tuo onnettomuus oikeastaan on, sitä ei elokuvassa kovin täsmällisesti kerrota. Kuten klassisissa, arkkityyppeihin nojaavissa lastensaduissa niin usein, tapahtumilla tai henkilöillä ei ole merkitystä an sich. Yksityiskohdat ovat yhdentekeviä, ja henkilöhahmot on kaulittu paperinohuiksi. Mutta toisin kuin missä tahansa muussa lajityypissä, satuelokuvassa tämä ei häiritse – päinvastoin.

kuningas-jolla-ei-ollut-sydanta-paaministeri
Pääministeri on mustan maagikon perikuva.

Kuningas suree menetettyä vaimoaan niin syvästi, että vajoaa lopulta täydelliseen lamaannukseen. Lopulta hän päättää poistattaa kivistävän sydämen rinnastaan. Linnan hovi tekee työtä käskettyä, ja pian kuningas on loitsittu sydämettömäksi. Nyt onkin helppo arvata, mikä tarinan opetus on: sekä ilo että suru ovat lähtöisin ihmisen sydämestä, ja ilman sydäntä ihmisen elämästä tulee tyhjää ja merkityksetöntä. Menee kuitenkin hyvä tovi ennen kuin Kuningas oivaltaa tämän.

Minulla ei ole mitään hajua, kuinka syvällisesti Mika Waltari oli perehtynyt okkultismiin tai esoteriaan; elokuvan perusteella voisi arvella, että ainakin jossain määrin. Miten vain, Kuninkaan hahmo heijastelee suorastaan oppikirjamaisesti ihmisen eri olemuspuolia – tunnetta ja älyä – ja niiden välistä kuilua. Elokuvissa tai kirjallisuudessa törmää nykyään harvoin hahmoihin, jonka jokin olemuspuoli yksinkertaisesti katoaa kokonaan ja jonka maailma joutuu tämän seurauksena epäjärjestykseen, mutta saduissa tällaisiin asetelmiin törmää sentään silloin tällöin.

kuningas-jolla-ei-ollut-sydanta-miehet
Mies Vihainen, prinssi, Mies Ovela ja Mies Väkevä pyrkivät kuninkaan puheille. Luukusta kurkkaa Vartija eli tutummin Pirkka-Pekka Petelius.

Kuten Lumikuningattaressa, myös Kuningas jolla ei ollut sydäntä -elokuvassa hahmot edustavat tyyppejä – tai arkkityyppejä, voisi kai sanoa. Yksikään hahmo ei ole täyteläinen, ”todellinen” henkilö, vaan jokainen on olemassa vain kuvastaakseen yhtä luonteenpiirrettä. Mukana ovat Mies Väkevä (Markku Blomqvist), Mies Vihainen (Erkki Saarela) ja Mies Ovela (Asko Sarkola), joiden nimet ilmaisevat suoraan, mistä hahmossa on kyse. Pääministerin (Heikki Kinnunen) nimi on sentään melko neutraali (sana ”pääministeri” on alkanut symboloida absoluuttista pahuutta vasta Juha Sipilän valtakauden myötä). Katsojalle ei kuitenkaan jää epäselväksi, että hän symboloi äärimmäistä vallanhalua ja itsekkyyttä; sen verran voimakkaasti hahmon elekielessä ja vaatetuksessa asiaa alleviivataan.

kuningas-jolla-ei-ollut-sydanta-laakkeet
Kuningas syö kiltisti vitamiininsa. Vaikka asiaan ei suoraan viitata, jatkuvassa pillerinmussutuksessa taitaa olla kyse luontaistuotteita vahvemmista aineista.

On hauska nähdä elokuvassa monia nuoria näyttelijöitä, jotka ovat myöhemmin nousseet suomalaisten näyttelijöiden eturiviin: Aino Seppo Prinsessana, Erkki Saarela Mies Vihaisena, Vesa Vierikko Synkkänä Ratsastajana, Heikki Kinnunen Pääministerinä, Niko Saarela Taikurin Oppipoikana ja Pirkka-Pekka Petelius pienessä sivuroolissa Vartijana. Useimpien suomalaisten kasarielokuvien näyttelijäkaartiin mahtuu vain pari tekijää, jotka ovat jatkaneet myöhemminkin elokuvien parissa. Jostain syystä tähän elokuvaan on kuitenkin valikoitunut poikkeuksellisen monta näyttelijää, jotka ovat sittemmin tehneet pitkän uran.

Juuri tällaisia elokuvia lasten pitäisi katsoa.

*****

Tenavat-elokuva (2015) arvostelu – Blaah blaah

TENAVAT-ELOKUVA 2015
Tenavat-elokuva (2015)

Tenavista on saatu tiristettyä erinomaista kevyenharmitonta viihdettä jo vuosikymmenten ajan, joten miksipä sama kaava ei toimisi edelleen? Alkuperäinen sarjakuvakonsepti on ajaton, ja Charles M. Schulzin strippejä jaksetaan lukea sukupolvesta toiseen (tai näin ainakin toivon; osaakohan nuori polvi arvostaa Tenavien hitaasti kehittyvää huumoria?). Siksi ajatus 2010-luvun Tenavat-adaptaatiosta on ajatuksena ihan hyvä – ainakin periaatteessa.

Käytännön toteutus kuitenkin kompastuu omiin kinttuihinsa jo alkumetreillä.

Tenavat-elokuva (Yhdysvallat 2015) on syntynyt sliipatusta 3D-animaatioteknologiasta, sarjakuvista tutuista perusaihelmista ja kepeästä perusfiiliksesta. Elokuvassa nähdään kaikki sarjakuvien tunnetuimmat perustilanteet ja -hahmot: leijoja syövä puu, Punainen Paroni, Tellun psykiatrinvastaanotto, Jakke Jäyhä ja Jaska Jokusen monet epäonnistumiset urheilukentällä. Puussa vaaniva korppikotka on sentään jätetty tästä elokuvasta pois. Lopputulos: pieniä kaskuja on mukana niin paljon, että perusjuoni tukehtuu.

Jaa mikä perusjuoni? Naapurustoon muuttaa uusi tyttö, johon Jaska Jokunen ihastuu välittömästi. Tenavansa lukeneet arvaavat varmaankin jo tässä vaiheessa, että neitosta kutsutaan elokuvassa yksinkertaisesti Pieneksi punatukkaiseksi tytöksi. Vanhaan tarinaan on kirjoitettu uusia käänteitä ja yksityiskohtia. Juoni ei herätä oikein mitään ajatuksia: ihan ok.

TENAVAT sarja
Tenavat-elokuva muistuttaa katsojia aika ajoin siitä, että kyse on sarjakuvan pohjalta tehdystä animaatiosta.

Schultz piirsi Tenaviaan aikuisyleisöille ja tiettävästi ärsyyntyi aina, kun joku luuli hänen piirtävän lapsille. Tenavat-elokuva on sen sijaan tehty ilmiselvästi nimenomaan perheen pienimmille – ja juuri tässä mennään metsään. Kokonaisuus on lyhytjänteinen ja ylikorostetun hilpeä. Jaska Jokusen hahmolle ominaisesta maailmantuskasta ja angstista ei ole jälkeäkään: hänestä on tehty pirtsakka poika, joka kokee silloin tällöin lyhyitä kevytmelankolian hetkiä ponnistaakseen kohta taas reippaasti kohti uusia haasteita. Blaah.

Kuten suunnilleen kaikki nykyajan lastenanimaatiot, myös Tenavat-elokuva on toteutettu 3D:nä. Katsoin elokuvan 2D:nä, mutta siitä huolimatta en malta olla kommentoimatta 3D-valintaa: mitä kolmiulotteisuudella mahtaa olla annettavana tällaisessa elokuvassa? Tenavien sarjakuvat ja aiemmat animaatiot pohjautuvat nimenomaan rentoon ja suurpiirteiseen piirrosjälkeen. Varmaksi en voi tietää, mutta arvelen, että 3D on tehnyt kokonaisuudesta muovisen. Myös 2D:nä Tenavat-elokuva näyttää sliipatulta ja tylsätä. Olen suunnattoman onnellinen, etten tuhlannut rahojani tämän elokuvan teatterinäytökseen. Mieluummin katselen Jaska Jokusen joulua rapsuvalta ja natisevalta VHS-kasetilta.

TENAVAT ressu kaustinen
Ressu ja Kaustinen ovat aina hauskoja – myös Tenavat-elokuvassa.

Ainoa hyvä puoli Tenavat-elokuvassa on se, että se on lyhyt ja kevyt katsottava, joka sopii mainiosti väsyneisiin sunnuntaipäiviin. Jos haluaa katsoa dagenefteriä potiessaan jotain muutakin kuin Simpsonit-maratonia tai kokkirealityja, on Tenavat-elokuva varteenotettava vaihtoehto.

Ressu ja Kaustinen ovat söpöjä ja välillä jopa hauskoja. Annetaan elokuvalle toinenkin tähti ihan heidän takiaan.

*****

Tenavat-elokuva VOD @ Discshop
Tenavat-elokuva VOD HD @ Discshop
Tenavat-elokuva VOD (suomeksi dubattu) @ Discshop
Tenavat-elokuva VOD HD (suomeksi dubattu) @ Discshop

Robotti von Rosenbergin tutkimukset (1985) arvostelu

Robotti von Rosenbergin tutkimukset
Robotti von Rosenbergin tutkimukset (1985)

Lukijoiden joukossa tuskin on montaa, jolle Robotti von Rosenbergin tutkimukset (Suomi 1985) olisi tuttu sarja. Kyseessä on Ylen tuottama opetussarja, jota esitettiin taannoin Koulu-TV:n ohjelmapaikalla. Termi ”opetussarja” ei tosin tee sarjalle täyttä oikeutta: sarja ei ole sitä kuivakkaa koulutuntien pakkopullaa, joka tuli varmasti kaikille 80-90-luvuilla peruskoulua käyneille tutuksi, vaan ihan oikeasti mielenkiintoisesta scifin ja lastendraaman sekasotkusta.

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-robotti
Intergalaktinen tutkimusmatkailija Robotti von Rosenberg.

Veera (Juliana Hietala) saa vaariltaan lahjaksi romuraudasta kasatun leikkirobotin ja esittelee sen ystävilleen Iirolle (Iiro Seppälä) ja Ilkalle (Ilkka Pakkala). Lapset innostuvat kehittelemään robotille taustatarinaa: se on matkustanut kaukaiselta planeetalta ottamaan selvää Maan olosuhteista ja aikoo palata takaisin mukanaan joukko Maasta kerättyjä, tieteellisiä näytteitä. Ilkka, joka on hieman Veeraa ja Iiroa vanhempi ja siten pidemmällä luonnontieteisiin liittyvässä oppimäärässä, ryhtyy kertomaan, millaisia havaintoja robotti on Maata tutkiessaan tehnyt. Lapset antavat metalliselle tutkimusmatkailijalle nimeksi Robotti von Rosenberg. – Onko robotti sarjan tarinamaailmassa pelkkä romukasa, jota Ilkka käyttää kuin vatsastapuhujan nukkea, vai oikea intergalaktinen tutkimusmatkailija, se jää lopulta katsojan päätettäväksi. Sarja antaa eväitä kumpaankin tulkintaan.

Sarja koostuu kahdeksasta noin 25 minuutin mittaisesta jaksosta. Niissä juostaan läpi suurin piirtein koko ala-asteen ympäristöopin aihepiirit: Mitä elämä on, ja kuinka se on syntynyt? Mitkä ovat elämän edellytykset? Mitä aine on, ja kuinka se muuttaa muotoaan? Millaisia elämänmuotoja maapallolta löytyy? Ajoittain sivutaan myös fysiikan ja kemian maailmaa. Kuten Koulu-TV-tuotannolta voi odottaakin, sarjan maailmankuva on tiukan materialistinen. Teollista yhteiskuntaa ja muita ihmisen aikaansannoksia käydään sarjan viimeisessä jaksossa pikaisesti läpi, mutta metafyysiset ja uskonnolliset kysymykset sivuutetaan luonnollisesti täysin. Siitä huolimatta sarjasta löytyy kasapäin lausumia, jotka voi helposti tulkita (tahattomiksi) viittauksiksi esoteriaan (”Lähdin tutkimaan aineen olemusta”, ”Laskeuduttuani aloin vajota johonkin kummalliseen aineeseen”…).

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-lucifer
Sarjan ensimmäinen jakso tuo paikoin mieleen Kenneth Angerin Lucifer Rising -lyhytelokuvan.

Jos Robotti von Rosenbergin tutkimukset olisi ”tavallinen Koulu-TV-sarja”, en varmasti olisi jaksanut katsella sitä läpi ties kuinka monetta kertaa. Sarjan viehätysvoima perustuu laadukkaaseen käsikirjoitukseen, enemmän tai vähemmän jatkuvajuoniseen tarinaan ja ylipäätään korkeisiin tuotantoarvoihin. En tiedä, mitä sarjan tuotanto on maksanut, mutta ihan halpaa touhua se ei ole ollut. Pelkästään trikkikuviin (kuten niitä sarjan lopputeksteissä nimitetään) lienee lompsahtanut budjetista mukava siivu. Sarjan musiikin on säveltänyt itse Kaj Chydenius. Myös näyttelijät ovat alan pitkän linjan ammattilaisia: Miitta ja Kari Sorvali, Tarja-Tuulikki Tarsala, Sinikka Sokka… Ja kyllä: sarjan Iiroa näyttelevä, nuori Iiro Seppänen on tosiaankin se Iiro Seppänen.

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-univormut
Veera, Ilkka ja Iiro pukeutuvat kuten kunnon tutkimusapulaisten pitääkin.

Sarjan kenties kiehtovin elementti on se, kuinka syvällä mielenkiinnolla lapsikolmikko ryhtyy tutkimaan luonnon mysteereitä. Avaruudesta tullut robotti on kolmikon yhteinen salaisuus, ja lapset kokevat olevansa etuoikeutettuja päästessään auttamaan pientä robottia tämän tutkimuksissa. Myös vanhemmat toki tietävät robotin olemassaolosta, mutta pitävät sitä pelkkänä leluna. Lapset nimittävät itseään Robotti von Rosenbergin tutkimusryhmäksi ja kehittävät itselleen tunnuslauseen (Eläköön elämä!), univormut ja käsimerkin. Yhteisten ulkoisten merkkien myötä jaetun salaisuuden lumovoima vahvistuu entisestään.

Erilaisia luonnonilmiöitä havainnollistetaan käsin piirretyillä animaatioilla, joita vallitsevat maanläheiset, murretut värisävyt. ”Näin kasvit muuttavat auringonvalon hapeksi” -tyyppiset selostukset olisivat armottoman tylsiä, ellei niitä olisi toteutettu niin tavattoman kauniilla tavalla.

ROBOTTI-VON-ROSENBERG-akvarelli
Sarjan animaatiot pohjautuvat kauniille akvarellimaalauksille.

Osa sarjan viehätysvoimasta perustuu tietenkin nostalgiaan. Lavastus ja maisemat, henkilöhahmojen vaatetus, filminlaatu, henkilöhahmojen puhe – kaikki huokuu arkista, pehmoisenlämmintä 80-lukua. On selvää, että maailma on muuttunut melkoisesti niiden 30 vuoden aikana, jotka ovat ehtineet vierähtää sarjan kuvaamisen jälkeen. Raudankappaleista kasattu peltirobotti tuskin saisi tämän päivän lapsia kiinnostumaan luonnontieteistä.

Sarja löytyy kokonaisuudessaan YouTubesta. Alkuun pääset tästä: Robotti von Rosenbergin tutkimukset 1/8: Merkillinen Maa-planeetta.

*****